Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1973 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 21-30. Vuoden kirkkain kärki julkistetaan muutaman viikon sisällä. Esittelyt sijojen 31-41 levyistä löydät täältä.
21. Renaissance: Ashes Are Burning (UK) ****
22. Hugh Hopper: 1984 (UK) ****
23. Chick Corea and Return to Forever: Light as a Feather (US) ****
24. Mahavishnu Orchestra: Birds of Fire (UK) ****
25. Stevie Wonder: Innervisions (US) ****
26. Gong: Angel’s Egg (UK) ****
27. Rahsaan Roland Kirk: Prepare Thyself To Deal Wih A Miracle (US) ****
28. Lou Reed: Berlin (US) ****
29. Jethro Tull: A Passion Play (UK) ****
30. Led Zeppelin: Houses of the Holy (UK) ****
21. Renaissance: Ashes Are Burning
Ashes Are Burning on vuonna 1969 perustetun Renaissancen neljäs studiolevy.
Renaissancen historia on sen verran mutkikas että Ashes Are Burningilla ei soita enää yhtäkään alkuperäiseen yhtyeeseen kuulunutta jäsentä. Bändin rakastetuin ydinkokoonpano oli kasassa ensimmäistä kertaa edellislevyllä nimeltä Prologue ja sama nelikko Annie Haslam (vokaalit), Jon Camp (basso, akustinen kitara), John Tout (koskettimet) ja Terrence Sullivan (rummut) soittaa myös Ashes Are Burningilla…
Lue koko arvostelu levystä täältä >
****
22. Hugh Hopper: 1984
Maaliskuussa 1973 julkaistu 1984 on Soft Machine -basisti Hugh Hopperin (1945-2009) ensimmäinen sooloalbumi.
1984 äänitettiin vuoden 1972 puolella Hopperin ollessa vielä mukana Soft Machinessa. Hopper jätti Soft Machinen levyn Six jälkeen vuonna 1973.
Levy on George Orwellin totalitarismia kuvaavan sci-fi -kirja 1984:n (ilmestyi vuonna 1949) inspiroima, mutta Hopperin abstraktien instrumentaalikappaleiden yhteys kirjaan jää itselleni arvoitukseksi. Vaan väliäkö sillä koska itse musiikki on kiehtovaa kontekstista riippumatta.
Kuudessa päivässä Advision studiolla äänitetty levy on tyylillisesti kaksijakoinen. Albumilla on kaksi pitkää, hyvin avantgardistista Terry Riley -vaikutteista nauhalooppeihin keskittyvää kappaletta jotka Hopper on tehnyt pääosin yksinään. Levyn toista puolta edustaa lyhyemmät bändin kanssa tehdyt särmikkäät jazz-rock -biisit. Vaikka nauhalooppi-kappaleet pörisevät ja surisevat paikoin hyvin kiinnostavasti on ne hieman ylipitkiä 14 ja 17 minuuttisina. Toisaalta 1-5 kestäviä bändin kera tehtyjä kappeleita olisi kuunnellut mielellään pidempäänkin.
Hopperin mukaan värväämät muusikot ovat kovaa kaliiberia. Rummuissa/perkussioissa levyllä on Hopperin Soft Machines-kollega John Marshall. Pasuunoissa toinen Soft Machinesta tuttu muusikko eli Nick Evans sekä Malcolm Griffiths. Saksofoneja levyllä soittaa kaksi instrumentin hurjaa-brittiä Gary Windo ja Lol Coxhill. Yllättäen mukana myös Caravanin kitaristi Pye Hastings jota ei ole yleensä kuultu mukana näin kokeellisen musiikin yhteydessä.
Puhaltimilla on päärooli solistisena instrumenttina useassa kappaleessa. Parhaana esimerkkinä kompaktin James Brownin inspiroiman kolmiminuuttisen ”Minipax I”:sen Lol Coxhillin kidutettu sopraanosaksofonisoolo jota Gary Windo komppaa nautittavasti tenorisaksofonilla.
1984 on kaikessa kokeellisuudessaan haastavaa kuunneltavaa, mutta palkitsee ennakkoluulottoman kuulijan joka on valmis antamaan mahdollisuuden sekä nyrjähteneelle R&B:n ja jazz-rockin sekoitukselle ETTÄ avantgardistiselle kilistelylle.
Parhaat biisit: ”Miniluv”, ”Minipax I”, ”Minipax II”, ”Miniluv Reprise”
(Huom. ”Miniluv Reprise” on bonus-biisi vuoden 1998 CD-julkaisulla jota ei ollut mukana alkuperäisellä vinyylillä. Kyseessä on viisi minuttinen jazz-rock -versio levyn aloittamasta 14 minuuttisesta nauhalooppi-kokeilusta ”Miniluv”. ”Miniluv Reprise” on erinomainen lisäys levylle. Harvassa jazz-rock -biisissä pärisee pasuunat yhtä herkullisesti.)
****
23. Chick Corea and Return to Forever : Light As A Feather
Light As A Feather on kosketinsoittaja Chick Corean ja basisti Stanley Clarken johtaman Return To Foreverin toinen studioalbumi. Chick Corea and… nimikkeestä tosin voi päätellä että a) Corea johti enemmän kuin Clarke tai b) Corean ego oli suurempi….
Nimensä mukaisesti Light As A Feather on höyhenen kevyesti leijailevaa musiikkia. Kevyttä, mutta ei todellakaan sisällötöntä tai simppeliä. Levyssä ihastuttaa etenkin rytmiryhmä Stanley Clarken ja Airto Moreiran (rummut) kevyt, mutta silti kipakka työskentely. Toki levyn staran, Miles Davisin bändissä aiemmin nimeä itselleen tehneen, Chick Corean työskentely Fender Rhodes -sähköpianolla on myös upeaa kuultavaa. Joe Farrell tekee puhaltimissa (saksofonit, huilu) myös tasaisen varmaa työtä vaikkei ihan yhtä suurta vaikutusta teekään kuin kollegansa. Levyllä ihastuttaa myös brasilialaisen Flora Purimin (Moreiran vaimo) korkealla leijailavat vokaalit jotka sopivat musiikkiin täydellisesti. Ne tuovat yhtyeen fuusiojazziin myös mukavasti omalaatuisuutta. Genre kun useimmiten on instrumentaalista.
Itse muuten yleensä suosin termiä ”jazz-rock” ”fuusiojazzin” sijasta vaikka olen sitä mieltä että kyse on suurin piirtein samasta asiasta. Light As A Featherin kohdalla fuusiojazz tuntuu kuitenkin osuvammalta termiltä. Levy on selkeämmin jazzia kuin jazz-rock -levyt yleensä, mutta toisaalta albumin sähköisyys ja hyvin voimakkaat lattarivaikutteet vievät sitä selkeästi pois ”oikean” jazzin suunnasta joten fuusiojazz tuntuu oikealta nimitykseltä musiikille joka on näin usean eri vaikutteen sekoitus.
Tasavahvan levykokonaisuuden kohokohta on nopeatempoinen ja erittäin ketterästi soiva lattari-henkinen ”Captain Marvel” joka on kerrassaan upea kappale ja yksi lajityypinsä hienoimmista hetkistä. Myös levyn päättävä 10 minuuttinen nopea tempoinen ”Spain” on vaikuttava kappale
Parhaat biisit: ”Captain Marvel”, ”500 Miles High” ja ”Spain”
****
24. Mahavishnu Orchestra: Birds of Fire
Birds Of Fire on kitaristi John McLaughlinin johtaman Mahavishnu Orchestran toinen studiolevy.
McLaughlinin taustalla (ja hetkittäin jopa rinnalla) soittaa sama taitava nelikko kuin debyytilläkin eli rummuissa Billy Cobham, koskettimissa Jan Hammer, viulussa Jerry Goodman ja bassossa Rick Laird. Myös tyylillisesti Birds Of Fire jatkaa debyytin The Inner Mounting Flamen (1971) menestysreseptillä. Musiikki on jälleen äärimmäisen vauhdikasta ja lähes hevirockmaisen rankasti soivaa jazz-rockia jossa on runsaasti tilaa virtuoosimaisillle soolosuorituksille. Erityisesti tietenkin McLaughlinin kitarasooloille, mutta kyllä muillekin hetkittäin mukavasti näytönpaikkoja heltiää. Nuotteja soitetaan taas vähintään viisinkertainen määrä verrattuna keskimääräiseen rock-levyyn.
Levyn materiaali on suurin piirtein yhtä hyvää kuin esikoisella. McLaughlin ei ole vieläkään erityisen kiinnostava säveltäjänä, mutta bändin energisessä soitossa ja iskevyydessä on jotain niin hurmaavaa,että se paikkaa pitkälti kappaleiden muita puutteita. On vaikea sanoa kumpi bändin kahdesta ensimmäisestä levystä loppujen lopuksi on parempi. Ehkäpä kunnia kuuluu The Inner Mounting Flamelle jos ei muuten niin vain siksi, että se tuli ensimmäisenä.
Birds Of Fire jäi vuosikymmeniksi alkuperäisen kokoonpanon viimeiseksi studioalbumiksi bändin jäsenten egojen paisuessa yhtä suuriin mittoihin kuin heidän soittotaitonsa. Viisikko yritti tehdä kolmannen albumin, mutta jäsenten väliset suhteet tulehtuivat niin pahasti että keskeneräinen projekti julkaistiin vasta 1999 nimellä The Lost Trident Sessions.
Mahavishnu Orchestra jatkoi kuitenkin jo vuonna 1974 McLaughlinin kootessa ympärilleen uudet muusikot. Ensimmäisten levyjen raakaa ja iskevää tunnelmaa myöhemmät bändin levyt eivät kuitenkaan koskaan tavoittaneet. Ehkä toisaalta ei ollut tarkoituskaan.
Parhaat biisit: ”Birds Of Fire”, ”Miles Beyond”, ”Thousand Island Park”, ”One Word”, ”Sanctuary”
****
25. Gong : Angel’s Egg
Gongin hipit eivät laiskotelleet vuonna 1973 sillä Angel’s Egg oli jo toinen albumi jonka bändi julkaisi samana vuonna. Angel’s Egg, joka on Radio Gnome Invisible -trilogian toinen osa, ilmestyi joulukuussa 1973 vain seitsemän kuukautta edeltäjänsä Flying Teapotin jälkeen.
Gongin kokoonpano koki jälleen muutoksia Angel’s Eggin myötä ja bändiin liittyi basisti Mike Howlett ja rumpali/perkussionisti Pierre Moerlen (1952-2005). Näiden muutoksien myötä kasassa oli Gongin rakastetuin ja taitavin kokoonpano. Soitto levyllä onkin aiempaakin notkeampaa. On tosin aika hupaisaa että Moerlen ei ollut ennen Gongia soittanut juuri lainkaan rumpusettiä vaan oli taustaltaan puhtaasti klassisesti koulutettu perkussionisti. Mike Howlett onkin kertonut että Moerlen piti opettaa soittamaan rokkia. Noh, Moerlen oli selvästi nopea oppimaan sillä vaikkei hän ehkä Angel’s Eggillä vielä olekaan aivan parhaimmillaan tuli hänestä muutamassa vuodessa yksi kaikkien aikojen parhaista proge-rumpaleista.
Kaksi lyhyttä kappaletta on merkitty yksinomaan keulahahmo Daevid Allenin nimiin, mutta muuten sävellyskrediitit Angel’s Eggillä melko tasaisesti eri bändin jäsenten kesken. Uusi tulokas Moerlen debytoi muutamassa kappaleessa säveltäjänä ja yksi levyn parhaista kappaleista ”Love Is How Y Make It” syntyikin Allenin ja Moerlenin yhteistyönä ja antaa tyylillisesti hieman esimakua tulevaisuudesta jolloin Moerlen lopulta otti hallintaansa koko yhtyeen. Levyllä on peräti 14 kappaletta joista pisin on vain seitsemän minuuttinen ja lyhyimmät alle minuutin mittaisia välisoittoja. Angel’s Egg onkin epätasaisempi ja hajanaisempi kokonaisuus kuin edeltäjänsä. Lyhyet kappaleet tekevät levystä hieman pirstaleisen kokonaisuuden.
Angel’s Egg on yksi niistä levyistä jonka b-puoli on selkeästi ensimmäistä vahvempi. Suurin osa albumin vahvimmista kappaleista on osunut toiselle puoliskolle kun a-puolella on hieman liikaa leijuvia avaruustunnelmia jotka eivät aina oikein johda mihinkään. Tämä tekee kuuntelukokemuksesta vähän epätasapainoisen.
Angel’s Egg on sympaattinen ja miellyttävä levy, mutta levyn sävellyksistä puuttuu se terävin kärki tällä kertaa. Seuraavana vuonna Gong tulisi petraamaan reippaasti.
Parhaat biisit: ”Sold To The Highest Buddha”, ”Oily Way”, ”Love Is How Y Make It” ja ”I Never Glid Before”
****
26. Stevie Wonder : Innervisions
Innervisions on lapsitähtenä uransa aloittaneen multi-instrumentalisti/säveltäjä/sanoittaja/laulaja/tuottaja Stevie Wonderin (s.1950) peräti 16. studioalbumi. Suurimman osan aiemmista levystään Wonder teki tosin levy-yhtiöiden ja tuottajien tiukassa ohjauksessa. Omaa taiteellista visiotaan hän pääsi todella toteuttamaan vasta 70-luvun alkupuolella.
Innervisions on Wonderin vahvin albumi ja Wonder elikin näihin aikoihin uransa luomisvoimaisinta kautta. Innervisions on vaikuttava yhdistelmä soulia, funkia, jazzia ja jopa progressiivista rockia. Wonderilla on tapana sortua usein ällöimeliin balladeihin, mutta Innervisions välttää tuon pääosin tuon sudenkuopan. “All in Love is Fair” tosin käy vaarallisen lähellä.
Wonder soittaa seitsemällä lähes kaikki instrumentit levyllä yksin. Instrumentaatio tosin on suht suppea erilaisten kosketinsoittimien ja rumpujen ollessa pääosassa. Wonder kuitenkin loihtii koskettimistaan tyydyttävän rikkaan äänimaailman ja etenkin paksut ARP-syntetisaattorisoundit ovat herkkua korville. Sähköbasistia kuullaan levyllä vain parissa kappaleessa Wonderin hoidellessa bassot yleensä Moog-syntetisaattorilla. Wonderin rummutus toimi pääosin ihan mainiosti, mutta hetkittäin sävykkäämpi ja taitavampi rumpali olisi voinut tehdä hienoille kappaleille paremmin oikeutta. Etenkin rummutus balladissa ”All In Love Is Fair” on hieman tönkköä ja turhan raskaskätistä.
Wonderin vokaalit ovat kautta levyn taitavaa työtä ja hän laulaa kantaaottavat (mm. rasismi, huumeet, politiikka) lyriikat vaivattoman karismaattiset ja mies laulaa sujuvasti niin rokki – kuin soul-biisitkin.
Innervisionsin paras kappale on yli seitsemän minuuttinen mini-eepos ”Living For The City” levyn kappaleista selkeiten flirttailee progressiivisen rockin suuntaan. ”Living For The City” käyttää hyväksi tehokkaasti suurkaupungin ääniä ja dialogia kertoakseen tarinaa rasismista suurkaupungissa.
Wonderin itsensä tuottama albumi kuulostaa täyteläiseltä ja lämpimältä. Soundit ovat erinomaiset.
Innervisions oli ilmestyessään sekä kriittinen ja kaupallinen menestys ja nykyään levy nousee yleensä korkealle erilaisissa äänestyksissä joissa valitaan kaikkien aikojen parhaita levyjä. Eikä syyttä. Innervisions on häikäisevän vahva ja ennakkoluulottomasti soul-musiikin rajoja venyttävä albumi.
Parhaat biisit: ”Too High”, ”Living Fot The City”, Golden Lady”, ”Jesus Children Of America”, ”He’s Mistra Know-It-All”
****
27. Rahsaan Roland Kirk: Prepare Thyself To Deal Wih A Miracle
Prepare Thyself To Deal Wih A Miracle on jo viisikymmentä luvulla ensimmäiset levytykset tehneen Rahsaan Roland Kirkin (1935-1977) yksi arvostetuimmista sooloalbumeista.
Levy on kipakka sekoitus spirituaalista jazzia, etnisiä sävyjä, avantgardea ja orkestraalista sointia. Kirkin sävellykset ovat monimutkaisia ja käyttävät orkestraalisia tehoja voimakkaasti hyväkseen. Kirk itse soittaa virtuoosimaisesti monenlaisia eri puhaltimia saksofoneista klarinetin ja huilun kautta jopa polynesialaiseen nenähuiluun asti.
Erityisesti levyn päättävä maanisesti myrskyävä 21 minuuttinen “Saxophone Concerto” on vaikuttavaa työtä. Vaikkei Kirkin 16 henkinen orkesteri ole yhtä suuri kuin Ornette Colemanin Skies Of Americassa (1972) painii Prepare Thyself To Deal Wih A Miracle sävellyksellisesti helposti vähintään samalla tasolla orkestraalisen avantgarde-jazzin sarjassa kuin edellä mainittu Colemanin tunnetumpi teos. “Saxophone Concerto” on myös todellinen voiman näyte Kirkiltä saksofonistina: hän käytännössä sooloilee tenorisaksofonillaan läpi 21 minuuttisen kappaleen kertaakaan taukoa pitämättä. Hämmästyttävä suoritus.
En tunne Rahsaan Roland Kirkin tuotantoa kovinkaan perinpohjaisesti, mutta Prepare Thyself To Deal Wih A Miracle on käsittääkseni yksi hänen kokeellisimmista levyistään. Ehdoton avantgarde jazzin helmi se ainakin on.
Parhaat biisit: “Salvation & Reminiscing”, “Saxophone Concerto”
****
28. Lou Reed : Berlin
Berlin on Velvet Underground -legenda Lou Reedin (1942-2013) kolmas studioalbumi.
Reedin edellinen levy yhdessä David Bowien kanssa tehty Transformer on pieni glamrock-helmi ja useine hittibiiseineen hyvin helposti lähestyttävä albumi. Hyytävän synkkä Berlin on aivan toista maata.
Berlin on sysimusta rock-ooppera joka kertoo traagisen tarinan Jimin ja Carolinen (fiktiivisiä hahmoja molemmat) parisuhteesta ja heidän kamppailustaan huumeiden, perheväkivallan, prostituution ja itsemurhien keskellä. Todella hilpeä aihepiiri siis. Eikä Reed tuottajakumppani Bob Ezrinin kanssa todellakaan yritä keventää ilmapiiriä lainkaan. Berlin on varmasti yksi kaikkien aikojen tunnelmaltaan synkimmistä levyistä.
Lue koko arvostelu levystä täältä >
****
Vuosi vuodelta 1973: Sijat 31-41
29. Jethro Tull : A Passion Play
A Passion Play on Jethro Tullin kuudes studioalbumi.
Jethro Tullin edellinen levy Thick As A Brick (1972) oli konseptialbumi ja sisälsi vain kaksi albuminpuoliskon mittaista pitkää kappaletta. Levy oli valtava menestys ja Ian Anderson päätti jatkaa hyväksi havaitulla tyylillä. A Passion Playstakin tehtiin konseptialbumi ja mukana oli jälleen vain kaksi (tai tavallaan kolme) pitkää teosta.
A Passion Playn konsepti on hähmäisempi kuin edeltäjällään. Ilmeisesti kyse on jonkinmoisesta kuoleman jälkeisestä seikkailusta jonka protagonisti Ronnie Pilgrim kokee. Mitä kaikkea tähän seikkailuun liittyy on jäänyt minulle epäselväksi. Mutta viis siitä, entäpäs musiikki?
Lue koko arvostelu levystä täältä >
****
30. Led Zeppelin: Houses Of The Holy
Houses Of The Holy on Led Zeppelinin viides studioalbumi.
Houses Of The Holy on Zeppelinin ehein ja tasokkain kokonaisuus. Levyltä ei löydy ehkä bändin kirkkaimpia helmiä, mutta kokonaisuutena kappaleiden taso on varsin vahva. Myös soundiensa puolesta levy kuulostaa selkeästi paremmalta kuin yhtyeen aiemmat bändin levyt. Houses Of The Holylla ei kuulla enää sitä ihan väsyneintä bluesia (joka toki on aina bändin ytimessä) eikä toisaalta sorruta kaikista puupäisimpään hevirunttaukseenkaan. Kappaleisssa tuntuu olevan enemmän melodisuutta ja sävykkyyttä.
Levyn kohokohta on puoliakustinen seitsemän minuuttinen mini-eepos ”The Rain Song” jossa John Paul Jones pääsee luomaan tunnelmaa Mellotronilla. Funkahtava ”The Grunge” jossa bändi kanavoi James Brownia on myös hauska kappale vaikka useimmat Zeppelin-fanit käsittääkseni kappaletta vihaavatkin. Toisaalta ”D’yer Mak’erin” reggaessa bändi menee turhan kauas omalta mukavuusalueeltaan. Tätä maailman ei olisi tarvinnut kuulla. Perinteisemmistä Zeppelin-runttauksista aloitusraita ”The Song Remains The Same” on varsin tehokas. Levyn progressiivinta laitaa edustava ”No Quarter” on myös komea ja tuo hetkittäin mieleen Pink Floydin.
Zeppelinin kulta-aika jäi lyhyeksi. Yhtyeen seuraava levy, tupla-albumi Physical Graffiti oli todella epätasainen julkaisu ja sen jälkeen alamäki vain jyrkkeni.
Parhaat biisit: ”The Song Remains The Same”, ”The Rain Song”, ”The Grunge”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 