Tales From Topographic Oceans on Yesin kuudes studioalbumi.
Vuonna 1972 ilmestyneellä Close To The Edgella Yes oli kiivennyt progressiiviisen rockin korkeimmalle huipulle, mutta se ei sankareillemme tietenkään riittänyt. Jon Andersonin ja Steve Howen ambitio-tasot ylsivät vieläkin korkeammalle ja kaksikko johdatti osittain hieman vastentahtoisen muun yhtyeen kohti jopa Close To The Edgea eeppisempää musiikkia. Close To The Edgelle oli yksi koko albumin puoliskon mittainen kappale. Tales From The Topographic Oceans tulisi sisältämään neljä vastaavan mittaista teosta (Steve Howe intoili Jon Andersonille ”Tehdään neljä Close To The Edgeä!”). Topographic Oceans julkaistiin siis tuplavinyylinä jossa jokaisella levynpuoliskolla oli vain yksi kappale.
Tales From Topographic Oceansin keskeinen innoitus oli Paramahansa Yoganandan (1893–1952) kirja Joogin elämäkerta (Autobiography Of A Yogi) jota Jon Andersonille suositteli, kukas muukaan kuin juuri äskettäin Yesistä livenneen Bill Brufordin bänditoveri eksentrinen perkussionisti Jamie Muir. Kirjasuositus annettiin muuten Brufordin häissä. Myöhemmin myös Applen Steve Jobsia inspiroinut Joogin elämäkerta teki Andersoniin suureen vaikutuksen ja hän on kutsunut sitä jopa elämää mullistaneeksi kokemukseksi. Joogin elämäkerta kuvailee spirituaalista matkaa viitaten hindujen pyhien kirjoituksien määrittämiin tasoihin matkalla kohti valaistumista. Juuri ”Close To The Edgella” vastaavasta tematiikasta laulaneelle Andersonille siis hyvin otollista maaperää. Huvittavaa kyllä Andersonia ei kuitenkaan lopulta inspiroinut niinkään Yoganandan kirjan varsinainen sisältö vaan sen pitkälliset lähdeviittaukset liittyen shastrisiin kirjoituksiin.
Anderson ja Howe luonnostelivat raakaversiot neljästä kappaleesta hotellihuoneissa Close To The Edge -kiertueella ja taivuttelivat muun bändin visionsa taakse. Ilmeisesti Anderson uhkasi jopa jättää yhtyeen jos hommia ei tehty hänen tavallaan. Ei ihme että hän sai noihin aikoihin lisänimen ”Napoleon” joka oli viittaus, paitsi hänen pieneen kokoonsa, niin myös taipumuksiin ajaa tarvittaessa omaa asiaansa diktaattorimaisin elkein.
Yes työsti levyä 5 kuukautta Morgan studiolla vanhan tutun Eddie Offordin avustukselle. 90 tuhatta puntaa (nykyrahasssa reippaasti yli miljoona puntaa) maksaneet levytyssessiot olivat varmasti yksi aikakautensa kalleimmista levytysprojekteista. Anderson olisi halunnut että levy äänitetään luonnon keskellä metsässä. Ja tietenkin yöllä. Muut bändin jäsenet eivät ajatuksesta lämmenneet mutta Andersonin iloksi(?) studioon sentään pystytettiin muutama pahvilehmä heinäpaaleineen. Ja koska Anderson oli sitä mieltä että hänen lauluäänensä kuulostaa aina parhaalta suihkussa lauleskellessa hänelle rakennettiin myös kylpyhuonetta simuloiva äänityskoppi kaakeleineen…
Kuten yllä esitetty pintaraapaisukin osoittaa Tales From Topographic Oceansiin liittyy paljon kaikkea eksessiivistä, mutta loppujen lopuksi Anderson ja Howe olivat kuitenkin aidosti tekemässä taidetta. Se miten hyvin he siinä onnistuvat on sitten muiden arvioitavissa, mutta uskon että kaksikko aidosti ja vakavissaan omistautuivat tälle levylle enemmän kuin millekään muulle levylle jota he ovat olleet tekemässä (ehkä Andersonin tapuksessa poikkeuksena miehen ensimmäinen soololevy Olias Of Sunhillow). Korkealentoiset pyrkimykset mahdollisimman korkealle tasolle näkyvät ja kuuluvat levyssä myös ihastuttavasti tietynlaisena vakavuutena. Topographic Oceans ei kertaakaan kaiken Sturm und Dranginsa keskellä iske silmää yleisölle vaan levy on täysin huumoriton ja vailla minkäänlaisia keventäviä elementtejä (joita esim. ELP aina ripotteli mukaan levyilleen). Ja siinä on minusta jotain hyvin ihastuttavaa. Välillä on hyvä olla tosisaan. Toisaalta tahatonta huumoria on toki helppo liittää levyyn jos niin tahtoo. Jon Andersonin jopa aiempaa abstraktimmat sanoitukset esimerkiksi ovat helppo kohde. Sanoitusten sanomasta on tällä kertaa lähes mahdotonta saada kunnollista tolkkua, mutta levy on täynnä yksittäisiä rivejä jotka herättävät ainakin oman mielikuvitukseni tai sykähdyttävät muuten vain. Ja Jon Andersonin vilpitön avararuuskadetti-karisma auttaa kovasti myymään sanoitukset. Väkisinkin tulee olo että Anderson uskoo sanoihinsa vaikkei täysin ymmärtäisi niitä itsekään. Toki Anderson on myöntänyt käyttävänsä laulua usein vain instrumenttina muiden joukossa. On tärkeämpää miten lauletaan kuin mitä lauletaan.
”We’ve must have waited all our lives for this moment”
Entäpä musiikki? Jos sanoitukset ovat aiempaa abstraktimpia niin on tavallaan myös musiikkikin. Ainakin popin ja rockin näkökulmasta. Topographic Oceans hylkää pitkälti normaalin populaarimusiikin säkeistö-kertosäe-rakenteet ja levyn kappaleet ovat muodoltaan kallellaan enemmän klassisen musiikin sinfoniseen ilmaisuun. Siinä missä suurin osa pitkistäkin proge-biiseistä on loppujen lopuksi vain venytettyjä lauluja niin samaa ei voi sanoa Topographic Oceansin neljästä kappaleesta. Niiden sisälle tosin on upotettu muutama laulumaisempikin osuus jotka olisi ehkä erotettavissa kokonaisuudesta ja ne toimisivat melkein sellaisenaan ilman alkuperäistä viitekehystään.
”The Revealing Science Of God”
Levyn ensimmäinen kappale ”The Revealing Science Of God” alkaa hymnimäisesti Andersonin napakkaan rytmikkäästi laulavilla vokaaleilla ja jatkuvasti vaihtuvilla tahtilajeilla siirtyen sitten tasaiseen 4/4 rytmiin. Ehkä pahin moite jonka Topographic Oceansin suuntaan voi heittää on se että rytmisesti se ei aina ole yhtä energinen tai notkea kuin edeltäjänsä Close To The Edge. Osa syystä menee varmasti rumpali Bill Brufordin manttelinperijän Alan Whiten piikkiin. Whitesta muotoutui muutamassa vuodessa loistava rumpali Yesille, mutta Topographic Oceansin aikoihin hän ei ehkä ollut vielä täysin sinut niin monimutkaisen musiikin kanssa jota yhtye teki. Olisikin ollut äärimmäisen mielenkiintoista kuulla miltä Topographic Oceans olisi kuulostanut mielikuvituksellisemman ja teknisesti taitavamman Bill Brufordin moottoroimana. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava että White suoriutuu kahdesta viimeisestä kappaleesta ”The Ancientista” ja ”Ritualista” huomattavasti paremmin ja osoittaa noiden kappaleiden runsaissa perkussiiviisissa osioissa olevansa itseasiassa varsin taitava rumpuosuuksien orkestroija.
”The Revealing Science Of God” on joka tapauksessa upea kappale. Se on täynnä toinen toistaan kauniimpia hetkiä ja musiikki etenee luontevasti ja jotenkin vaivattoman oloisesti. Se on samaan aikaan eteeristä ja abstraktia, mutta silti painokkaan ja särmikkään kuuloista. Kappaleen kohokohta koetaan hieman kymmenen minuutin jälkeen kun Anderson laulaa
”Getting over overhanging trees, let them rape the forest
Thoughts would send our fusion
Clearly to be home”
Kyseessä on todella majesteettinen hetki joka ei koskaan epäonnistu aiheuttamaan minulle kylmiä väreitä.
Kosketinsoittaja Rick Wakeman pysyttelee kautta Topographic Oceansin enimmäkseen taustalla tyylikkäästi orkestraalisia sävyjä luoden, mutta heräilee tasaisin väliajoin soittamaan myös varsin railakkaita sooloja. ”The Revealing Science Of Godissa” hän soittaa yhden uransa upeimmista Moog-sooloistaa noin 17 minuutin kieppeillä. Soolo on lyhyt mutta todella intensiivinen. Wakeman ei ole muusikko joka välttämättä olisi erityisen tunnettu hyvästä maustaan, mutta Topographic Oceansilla hänen panoksensa on vähäeleisen tyylikästä ja äärimmäisen toimivaa. Sinänsä ehkä ironista sillä Wakeman ei ollut levyn musiikista kovinkaan innoissaan ja vetäytyi ehkä siksi tavanomaista pienempään rooliin mikä lopulta kääntyikin musiikin eduksi.
The Remembering (High the Memory)
The Remembering (High the Memory) on levyn melodisin ja ehkäpä myös kevein kappale. ”The Remembering” alkaa lähes folkahtavan kuuloisesti, mutta 20 minuutin mitassa käymään läpi monenlaisia tunnelmia. ”The Remembering” aaltoilee eteenpäin orgaanisen kuuloisesti ja jälleen Yes välttelee kappaleessa kertosäkeitä eikä pop/rock-musiikille tyypillistä toistoakaan juuri kuulla. Basisti Chris Squire soittaa kappaleessa poikkeuksellisesti nauhatonta bassoa ja yltyy hetkittäin todella huikeisiin suorituksiin. Ja miehen bassoriffi 14 minuutin paikkeilla on aivan mahtava.
The Ancient (Giants Under the Sun)
”The Ancient (Giants Under the Sun)” on Yesiä avantgardistisimmillaan. ”The Ancient” on helppo liittää stravinskiaaniseen primitiivis-modernistiseen jatkumoon. Kappale on samaan aikaan nimensä mukaisesti muinainen ja primitiivinen rytmisyydessään, mutta myös kaikessa dissonanssissaan avantgardistisen moderni. ”The Ancientissa” on upeita äkkipysähdyksiä ja nopeita käänteitä jotka bändi selvittää hengästyttävällä taidolla. Steve Howen pistävä kitarointi tekee monessa kohtaa suuren vaikutuksen. Steve Howe onkin instrumentaalisesti kappaleen ehdoton tähti Alan Whiten ohella joka lopultakin herää kunnolla eloon ”The Ancientissa”. Howen soitto pitkin kappaletta on huikean taitavaa. Vuoroin pakahduttavan kaunista ja vuoroin ravisuttavan energistä ja hyökkäävää. White taasen loistaa etenkin tribaalimaisessa alkuosiossa jossa hän soittaa rumpujen tukena myös vibraphonia.
”The Ancient” on tärkeä osa Topographic Oceansia ollen atonaalisempi kontrasti etenkin levyn kahdelle ensimmäiselle melodisimmille ja hieman hillitymmälle kappaleelle. Pidän ”The Ancientissa” myös siitä että se siinä instrumentaaliosuudet saavat enemmän tilaa kuin muissa kappaleissa joissa Anderson on lähes koko ajan äänessä.
Loppupuolella ”The Ancient” kasvaa pois rujosta ja kulmikkaasta primitivismistään ja siirtyy melodisempaan ja ”klassisempaan” tyyliin Steve Howen hienon akustisen kitaroinnin siivittämänä.
Ritual (Nous Sommes du Soleil)
”Ritual (Nous Sommes du Soleil)” on levyn ”hitti-biisi” sisältäen sen tarttuvimmat melodian pätkät. ”Ritual” on myös Topographic Oceansilta kappale johon Yes on luultavasti eniten palannut vuosikymmenien varrealla livenä.. Kappale alkaa energisellä instrumentaaliosuudella (Anderson ei toki malta olla chanttaamatta mukana). Instrumentaali-osuudesta päästään kauniiseeen ”Nous Sommes du Soleil” -osioon joka lienee yksi Yesin upeimpia hetkiä. Anderson laulaa kappaleessa upeasti ja tuttuun Yes-tyyliin saa myös hienosti tukea Howen ja Squiren taustavokaaleista.
Chris Squire pääsee soittamaan upean bassosoolon kappaleen keskivaiheilla tosin sitä ei välttämättä erityisesti huomaa sooloksi sillä niin nerokkaasti se on integroitu kaikessa melodisuudessaan osaksi sävellystä. Aivan huikeaa työtä Squirelta!
Pian Squiren bravuurin jälkeen alkaa villi useamman minuutin kestävä perkussio-osuus jossa Anderson ja Squirea takovat erilaisia lyömäsoittimia intensiivisellä tarmolla Whiten johtaessa touhua tiukalla rumpaloinnillaan. Osio on hieno paluu The Ancientin primitiivis-pakanallisiin tunnelmiin. Wakeman maustaa menoa onnistuneesti futuristisilla kosketinsoitin iskuilla. Lopulta takominen vaimenee ja Howen sähkökitara-melodia palauttaa bändin tonaalisimmille vesille. Tämän jälkeen kappale huipentuu levyn ehkäpä kauneimpaan osioon toistaen ”Nous Sommes du Soleil” -teeman uudenlaisella intensiteetillä. Viimeisen parin minuutin loppunostatuksen aikana Howe soittaa vielää sydäntäsärkevän upean sähkökitarasoolon.
Tales From The Topographic Oceans meni suoraan ilmestyessään Brittien albumilistan ykköseksi ja myi nopeaan tahtiin kultaa myös Amerikassa. Usein albumien listasijoitukset kertovat kuitenkin enemmän bändin yleisestä statuksesta ja edellisen levyn menestyksestä joka kaikuu myös seuraavan albumin julkaisuun. Topographic Oceans saikin varsin ristiriitaisen vastaanoton niin kriitikoilta, yleisöltä kuin jopa bändin jäseniltä. Etenkään Rick Wakeman ei levystä välittänyt ja päätti jättää yhtyeen toukokuussa 1974 Topographic Oceans -kiertueen jälkimainingeissa kun tekeillä oleva Yesin uusi materiaalikin vaikutti hänestä liikaa avantgardistiselta jazz-rockilta. Edellä mainittu kiertue oli yleisölle myös haastava ja kirvoitti syytöksiä Yesin ylimielisyydestä sillä bändi päätti soittaa koko Tales From The Topographic Oceansin livenä yleisöille jotka suurimmaksi osaksi eivät olleet edes kuulleet vielä albumia levymuodossa. Röyhkeää, mutta kunnioitettavaa!
Tales From The Topographic Oceans jakaa mielipiteet yhä tänäkin päivänä jopa innokkaimpien Yes- ja progefanien keskuudessa. Topographic Oceans ei ole ehkä jokaista minuuttiaan kohden yhtä timanttisen täydellinen kuin edeltäjänsä Close To The Edge, mutta toisaalta herkkuakin on sitten tarjolla tuplasti enemmän! Itse rakastan levyn outoa ja maagista tunnelmaa ja se on minulle yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä albumeista.
Parhaat biisit: ”The Revealing Science of God (Dance of the Dawn)”, ”The Ancient (Giants Under the Sun)”
Arvosana: *****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
- The Revealing Science of God – Dance of the Dawn – 20:27
- The Remembering – High the Memory – 20:38
- The Ancient – Giants Under the Sun – 18:34
- Ritual – Nous Sommes du Soleil – 21:35
Muusikot:
Jon Anderson: laulu, perkussiot Steve Howe: kitara ja laulu Rick Wakeman: koskettimet Chris Squire: basso, perkussiot ja laulu Alan White: rummut, vibraphoni ja perkussiot
Tuottajat: Yes ja Eddie Offord
Levy-yhtiö: Atlantic
Pienemmät Purot 