Levyarvio: Yes – Close To The Edge (1972)

Close To The Edge on Yesin viides studioalbumi. Close To The Edgella jatkaa edellisellä levyllä Fragilella (1971) kasaan saatu Yesin ns. “Klassinen kokoonpano” Jon Anderson (vokaalit), Chris Squire (basso), Bill Bruford (rummut), Steve Howe (kitara) ja Rick Wakeman (koskettimet). 

Yes-1972.jpg
Vasemmalta oikealle: Chris Squire, Rick Wakeman, Jon Anderson, Steve Howe. Edessä Bill Bruford.

Fragile oli suuri hyppäys verrattuna edeltäjäänsä The Yes Albumiin (1971) verrattuna, mutta Close To The Edge edustaa musiikillisesti vielä valtaisampaa harppausta. Menestyneen Fragile-kiertueen jälkeen Yes oli voimiensa tunnossa ja huomattuaan että yhtyeen pitkät (siihen mennessä 8-11 minuuttiset) kappaleet saivat hyvän vastaanoton keikoilla päätti viisikko yrittää jotain vielä kunnianhimoisempaa. Close To The Edge sisältääkin vain kolme pitkää kappaletta. Vinyylin A-puoliskon täyttää 19 minuuttinen nimieepos ja B-puolella on kaksi noin kymmenen minuuttista kappaletta. Jon Anderson on verrannut pitkien kappaleiden tekemistä vuorien valloittamiseen ja “Close To The Edgellä” Yes todellakin valloitti vuorista suurimman. 

Close To The Edge ja etenkin sen nimiteos oli jotain ennen kuulematonta kaikessa sinfonisessa uljaudessaan ja sisäisessä logiikassaan. Siinä missä muiden progebändien näihin aikoihin julkaisaemat pitkät kappaleet kuten Jethro Tullin ”Thick As A Brick”, Genesiksen ”Supper’s Ready” ja jopa ELP:n huikean edistyksellinen ”Tarkus “ olivat tuntuneet enemmän tai vähemmän erillisten osien summalta on Yesin “Close To The Edge” totaalisen koherentti sinfoninen kokonaisuus. Se voisi melkeinpä olla jonkun 1900-luvun alun sinfonisen mestarin sävellys joka nyt vain sattui olemaan kirjoitettu viidelle virtuoosille sähköisissä instrumenteissa 100 hengen sinfoniaorkesterin sijasta. 

Andersonin vuorikiipeily-metaforaa jatkaekseni on pakko myöntää että näin legendaarisesta ja rakkasta albumista josta on aiemmin kirjoitettu jopa kokonaisia kirjoja kirjoittaminen tuntuu myös lähes vuorikiipeilyyn verrattavalta uhkarohkealta ja jopa jossain määrin epäonnistumaan tuomitulta suoritukselta, mutta yritänpä silti.

”Close to the Edge”

Yesin ensimmäinen levypuoliskon mittainen eepos ”Close To The Edge” on suoranainen ihme. Ihme johon kaikki bändin jäsenetkään eivät tainneet uskoa kappaletta äänitettäessä. Kappaletta ajoi Steve Howen ja etenkin Jon Andersonin visio. Chris Squire antoi oman perfektionistisen panoksensa sovistuspuolella. Bill Bruford ja Rick Wakeman soittavat levyllä toki upeasti mutta olivat kuitenkin enemmän tai vähemmän vain mukana ajelulla jota Anderson ja Howe ohjasivat. Tosin Wakemanin klassinen koulutus luultavasti oli jälkeen suureksi hyödyksi kun kappaleiden eri osioita sovitettiin yhteen. Ihmeelliseksi lopputuloksen tekee sen miten hämmästyttävän koherentin teoksen viisikko onnistui koostamaan näennäisesti irrallisista palasista tuskaisten ja turhauttavien kuukausia kestäneiden äänistyssessioiden jälkeen. 

Musiikkiteoriaa paremmin ymmärtävät ovat usein viitanneet ”Close To The Edgen” -kappaleen noudattavan pitkälti taidemusiikin sonaattimuotoa joka suosittu rakenne 1700 – ja 1800 -lukujen sinfonioissa ja konsertoissa. Sonaattimuoto sisältää esittelyjakson, kehittelyjakson sekä kertausjakson ja näin maallikkonakin on suht helppo huomata miten ”Close To The Edgen” neljä osaa loksahtaa enemmän tai vähemmän tuohon kaavaan.

Mainitsin aiemmin Yesin viisikon, mutta Itseasiassa pitäisi puhua kuusikosta koska tuottaja Eddie Offordilla oli valtava merkitys siinä kuinka loputtomista otoista ja kokeiluista koostettiin lopullinen teos. Tästä kertoo sekin että Offord on päässyt mukaan jopa sisäkansien kuviin varsinaisten bändinjäsenten kera. 

yes-close-to-the-edge-feature.jpg
Sisäkansien kuvitusta. Taide: Roger Dean.

I. ”The Solid Time of Change”

Rauhallisilla luonnonäänillä alkavan ”The Solid Time Of Changen” voi ajatella kuvaavan ihmisen ja luonnon harmoniaa. Taiteilija Roger Deanin vihreää kantta (mukana Yesin klassinen logo ensimmäistä kertaa) muistuttavasta muinaisesta ja usvan peittävästä viidakosta nousee kuitenkin pikku hiljaa aluksi vienosti helisevä, mutta pian kaoottiseksi kasvava musiikki. Ihmisen ego riistäytyy valloilleen, yhteys luontoon ja tasapainoiseen elämään on kadotettu. Kärsimys alkaa. Itse musiikki ei tietenkään ole kärsimystä vaan tämä näennäisesti kaoottinen, mutta itseasiassa hyvinkin harkittu ja virtuoosimaisesti soitettu hyvin monimutkainen instrumentaali-osuus on yksi Yesin upeimmista hetkistä. Steve Howen kulmikkaat ja salamannopeat kitarajuoksutukset ja Bill Brufordin yllättävästi aksentoidut rummun lyönnit luovat aivan mieletöntä jännitettä. Intron hermostunutta jännitettä kasvattaa entisestään lukuisat tahtllajinvaihdokset. Jon Andersonin ”aaaa-aaaa”-vokalisoinnit katkoisevat musiikkin välillä tehokkaasti. ”The Solid Time of Change” esittelee myös taitavasti, ja vanhan sonaattimuodon mukaisesti, koko eeppisen kokonaisuuden teemoja, mutta rytmisesti kappale on vankasti 1900-luvulla sen kompleksisen rytmisyyden viitaten enemmän Stravinskyyn kuin Mozartiin. Kiinnostavasti Jon Anderson on itse todennut Sibeliuksen 6 ja 7 sinfonian inspiroineen häntä erityisesti ”Close To The Edgen” suhteen, mutta itselläni on hieman vaikeuksia paikantaa noita vaikutteita.

Sanoitettu laulu tulee mukaan ensimmäistä kertaa neljän minuutin kohdalla ja esittelee pian kertosäkeen jota tullaan varioimaan ja kehittelemään monin tavoin pitkin 19 minuuttista eeposta.

Down at the edge, round by the corner
Close to the edge, down by a river

”Close To The Edgen” sanoitukset on helppo laskea pelkäksi sanahelinäksi, mutta itseasiassa ne eivät ole yhtä abstrakteja kuin Andersonin sanoitukset usein (Howe osallistui myös kappaleen sanoittamiseen) vaan mielestäni niiden perusajatus on suht selvä. Sanoituksissa on kyse ihmisen pyrkimyksestä kohti jotain seuraavaa henkistä tasoa. Valaistumista. Hermann Hessen romaani Siddharta (1922), joka kertoo protagonisti Siddhartan pyrkimyksestä valaistumiseen, olikin Andersonille tärkeä inspiraation lähde. ”Close To The Edgen sanoituksissa runsaasti esiintyvä joki on keskeisessä roolissa myös Hessen kirjassa. Joki vie mereen ja kaikki tiet vievät pyhyyteen tai valaistumiseen. ”Close To The Edgen” ytimessä on ajatus siitä että ihmiset ovat koko ajan aivan valaistumisen reunalla. Close to the edge. Viimeinen harppaus reunan yli on valitettavasti vain se vaikein osa matkaa. 99% tehty matka on silti vielä kesken. Ihminen on vaarassa eksyä polulta jatkuvasti (I get down, I get up…).

II. ”Total Mass Retain”

Kuuden minuutin kohdalla alkava ”Total Mass Retain” kertaa joitakin ensimmäisen osan teemoja niitä varioiden ja esittelee Jon Andersonin aluksi intensiivisesti laulamat vokaalit jotka muuttuvat sitten rennommiksi. Osion alussa Bruford ja Squire luovat polymetristä jännitettä soittaen eri tahtilajeissa. Squiren basso pärisee kuin tuuba. ”Total Mass Retain”, joka on pari minuuttisena ”Close To The Edgen” lyhyin osa, päättyy välinostatukseen jossa Anderson laulaa ensimmäistä kertaa ”I get up, I get down” josta Wakemanin urkujen säestämänä siirrytään seuraavaan osaan.

III. ”I Get Up, I Get Down”

”I Get Up, I Get Down” on “Close To The Edgen” rauhallinen “feminiininen” osio joka luo onnistunutta kontrastia kaiken sitä edeltäneen myrskyn ja kiihkon kanssa. Leijaileva ja rytmitön osuus ympäröi kuulijan kuin valtaisa salaisuuksia täynnä oleva tippukiviluola. Vaikutelman täydentää putoilevien vesipisaroiden ääni. Noin kymmenen minuutin kohdalla alkava Andersonin, Squiren ja Howen moniäänisesti laulama osuus on uskomattoman kaunis. Tunnelma on suorastaan harras. Lopulta Anderson vie vokaaliosuuden kliimaksiinsa ja harras osuus huipentuu Rick Wakemanin majesteettisesti soittamaan kirkkourkusooloon. Vokaalit palaavat vielä kerran minkä jälkeen kirkkourut pauhaavat entistä voimallisemmin. Ehkä valaistuminen löytyykin kirkosta ja järjestäytyneen uskonnon piiristä?

IV. ”Seasons of Man”

Vaan ei. Brufordin rummut palaavat, tempo kasvaa ja koko bändi soittaa aggressiivisemmin kuin kertaakaan intron jälkeen. Wakemanin Mini-Moog -soolo iskee estradille vimmaisesti kuin pyyhkien vanhan kirkon jäänteet pois. Ihmisen on aika luoda itselleen uusi kirkko. Löytää uusi polku. Tai se puro josta matka jatkuu jokeen ja sieltä lopulta mereen. Kappale huipentuu finaaliin jossa kappeleen kolme pääteema kerrataan minkä jälkeen musiikki hiipuu ja sulkeutuu jälleen viidakon äänien sisään, mutta mukana tuntuu aaltoilevan tällä kertaa myös meren äänet. Ympyrä on sulkeutunut. Ihminen on palannut takaisin yhteyteen luonnon ja kaiken muun elävän kanssa, mutta jotain on myös muuttunut.

18 minuuttia ei tunnu koskaan niin lyhyeltä ajalta kuin ”Close To The Edgea” kuunnellessa.

Eeppisen ”Close To The Edgen” jälkeen b-puolen kahden lyhyemmän kappaleen voisi ajatella olevan jonkinmoinen antikliimaksi, mutta onneksi nuokin kappaleet kuuluvat Yesin pahaimmistoon.

And You And I

B-puolen aloittaa 10 minuuttinen, ”And You And I”. ”And You And I” on Close To The Edgen emotionaalinen keskipiste ja paljon hienostuneempi ja monimutkaisempi kappale kuin miltä se pinnallisesti vaikuttaa. “Close To The Edgen” tavoin “And You And I” on varsin saumaton kokonaisuus vaikka se neljään osaan onkin jaettu.

Ensimmäinen osa ”Cord Of Life” alkaa folkmaisen yksinkertaisesti Steve Howen rennosti näppäilemällä 12 kielisellä akustisella kitaralla kasvaen pikku hiljaa eräänlaiseksi kosmiseksi hymniksi Rick Wakemanin Moog-lurituksien saattelemana. Kertosäkeessä on hieno hetki kun Howen ja Squiren Leslie-kaiutinkaapin luoman doppler-efektin läpi käsitellyt äänet laulavat vastamelodiaa Jon Andersonin taustalla. 

Toisessa osassa ”Eclipsessä” Rick Wakemanin syntetisaattorit ovat keskeisessä roolissa ja kappale muuttuu hieman hitaammaksi ja painokkaammaksi. Instrumentaalinen osuus sisältää aivan upeaa harmonista kehittelyä Howen ja Wakemanin instrumenttien sulautuessa toisiinsa kuin kimmeltävät purot elohopeaa. Andersonin vokaalit palaavat aiempaa painokkaampina minkä jälleen musiikki vaimenee ja 12 kielinen kitara johdattaa kuulijat seuraavaan osaan.

Kolmas osa “The Preacher, The Teacher” on aikaisempia osioita leikkisämpi varioiden ensimmäisen osan teemoja. Lopussa tunnelma kuitenkin taas vakavoituu orkestraalisen nostatuksen muodossa. 

Tämän jälkeen viimeinen osa, vain 40 sekuntinen “Apocalypse” toistaa ensimmäisessä osassa kuullut lyriikat, mutta aiempaa toiveikkaammassa sävyssä.

And you and I climb, crossing the shapes of the morning.
And you and I reach over the sun for the river.
And you and I climb, clearer, towards the movement.
And you and I called over valleys of endless seas.

Andersonin herkästi laulamissa puoli-abstrakteissa riveissä on jostain hyvin koskettavaa. Ja lohdullista. “And You And I” on yksi Yesin hienoimmista “hitaista” kappaleista. Taitava yhdistelmä kauneutta, herkkyyttä sekä teknistä taituruutta.

Siberian Khatru

Levyn päättää albumin rokkaavin kappale, hieman alle 9 minuuttia kestävä, “Siberian Khatru”. ”Siberian Khatru”on rouheasti groovaava ja jopa kevyesti funkahtava, rokkibiisiksi naamioitu mini-eepos. Tyylillisesti “Siberian Khatru” tuntuu olevan jossain määrin sukua Fragile-levyn hitille “Roundabout”. 

”Siberian Khatru”. alkaa lyhyellä “chicken scratch” kitaraintrolla minkä jälkeen musiikki kasvaa nopeasti täyteläiseksi Yes-orkestraatioksi. Squiren melodiset bassolinjat kuljettavat kappaletta siinä missä missä muutkin instrumentit. Jos Close To The Edge -levystä haluaa jotain pahaa sanoa niin Squiren basso ei ole levyllä yleisesti ottaen niin muikeasti pinnassa kuin aiemmilla levyillä vaan enemmänkin osa yleistä orkestraatiota (sinänsä erittäin toimivasti!), mutta ”Siberian Khatrussa” Squire pääsee jälkeen  jyrämään tyydyttävästi melkeinpä pääosassa monessa kohtaa.

Neljän minuutin kohdilla kuullaan aluksi Steve Howen näppäilemää sähkösitaria ja heti sen perään upea helisevä cembalo-soolo Wakemanilta joka puolestaan muuttuu Howen ufomaisesti vonkuvaksi slide-kitaroinniksi ja siitä edelleen kipakaksi sähkökitarasooloksi. Aivan käsittämätön eri kulttuurien ja aikakausien potentiaalinen sekasotku josta Yes fuusioi kasaan täysin luontevalta kuulostavaa musiikkia. Maagista!

Viiden ja puolen minuutin kohdalla alkaa kiinnostava osa jossa Anderson resitoi painokkaasti yksittäisiä sanoja muodostaen abstraktin sanaverkon:

June cast, moon fast as one changes
Heart gold leaver, soul mark mover
Christian changer, called out savior
Moon gate climber, turn round glider

Kyseinen kohta on hyvä esimerkki siitä miten Anderson käyttää usein sanoja enemmän sen perusteella miltä ne kuulostivat laulettuina kuin mitä ne suoranaisesti merkitsevät. Usein nämä kohdat muodostavat kuitenkin kiinnostavia sytykkeitä kuulijan mielikuvitukselle ja kuulija voi itse rakentaa sanayhdistelmille kutkuttavia merkityksiä. Tai sitten vain kuunnella laulua instrumenttina muiden joukossa. Vielä selkeämmin Anderson käyttää vokaaleja instrumenttina mainiossa sanattomassa da-da-duudaa-da-da-dudaadudaa-duda- osiossa-osiossa jossa Anderson kanavoi äänellään jonkinlaista balilaisen monkey chantin ja intialaisen rytmisen vokalisoinnin yhdistelmää. 

”Siberian Khatrussa” ja sen rakenteessa on jotain todella innostavan vaivatonta. Levyn aiempien kappaleiden lailla se etenee todella saumattoman oloisesti ja jonkinlaisen sisäisen logiikan pettämättömästi ajamana. Yksikään sen monista käänteistä ei tunnu millään lailla väkinäiseltä. ”Siberan Khatru” on progressiivista ROCKIA mestarillisimmillaan.


Lue lisää Close To The Edgestä Viikon teos -sarjassa täällä


Niin hieno kuin lopputulos Close To The Edgen kohdalla oli niin prosessi sen synnyttämiseksi oli varsin tuskallinen. Etenkin Bruford on puhunut paljon siitä kuinka puuduttava kokemus levyn äänittäminen oli. Jokaisesta yksityiskohdasta keskusteltiin, kiisteltiin ja tapeltiin loputtoman tuntuisesti. Mitään ei jätetty sattuman varaan. Koko tilannetta parhaiten kuvaava tarina lienee se jossa Bruford kertoo nukahtaneensa kesken kaiken seurattuaan Squiren loputtomilta tuntuneita pohdintoja siitä miten säätäisi bassosoundinsa johonkin tiettyyn osaan kappaletta. Parin tunnin päästä Brufordin herättyä Squire jatkoi yhä säätämistään ilman että olisi näennäisesti edennyt asiassa lainkaan. Bruford oli saanut tarpeekseen Yesin hitaata tavasta toimia, jäykästä sinfonisuudesta ja kaipasi vapaamuotoisemman musiikin pariin. Bruford oli flirttaillut King Crimsonin suuntaan jo jonkin aikaa ja kun kutsu Robert Frippiltä lopulta tuli Bruford tarttui tilaisuuteen. Yesistä oli tähän asti lähtenyt porukkaa vain potkujen kautta ja Brufordin oma-aloitteinen lähtö tulikin bändin jäsenille suurena järkytyksenä. Osa jäsenistä otti sen lähes suoranaisena loukkauksena. Shown oli kuitenkin jatkuttava. John Lennon kanssa soittanut Alan White värvättiin pikavauhtia bändiin Close To The Edge -kiertuetta varten. White tuli jäädäkseen. Hän soittaa Yesissä yhä vuonna 2019. Bill Bruford teki mittavan uran oaitsi King Crimsonissa niin myös lukuisen eri projektien parissa progressiivisen rockin ja jazzin parissa. Yesiin Bruford palasi hetkiseksi vuonna 1991 epäonnisen Union-projektin myötä.

Close To The Edge oli ilmestyessään Yesin toistaiseksi suurin menestys ja nousi sekä Englannisssa että Yhdysvalloissa albumilistojen top kymppiin. Levy sai myös kriitikoilta pääosin positiivisisen vastaanoton vaikka osa kriitoi ja levyn suitsutus on tainnut vuosikymmenien kuluessa vain ansaitusti kasvaa kun sen merkittävyys on ymmärretty paremmin. Nykypäivänä Close To The Edge voittaa lähes aina “kaikkien aikojen paras proge-levy” -äänestykset (Genesiksen Selling England By The Pound on yleensä se keskeisin haastaja). Itselleni Close To The Edge on ollut se rakkain levy jo yli 20 vuotta ja ylivoimaisesti kautta aikojen eniten kuuntelemani albumi.

Parhaat biisit: ”Close To The Edge”, ”And You And I”, ”Siberian Khatru”

Arvosana: *****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Tutustu myös muihin vuoden 1972 huippulevyihin: Sijat 11-25


Kappaleet

A-puoli

”Close to the Edge” (18:42)
I. ”The Solid Time of Change”
II. ”Total Mass Retain”
III. ”I Get Up, I Get Down”
IV. ”Seasons of Man”

B-puoli

2. ”And You and I” (10:06)
I. ”Cord of Life”
II. ”Eclipse”
III. ”The Preacher, the Teacher”
IV. ”The Apocalypse”
2. ”Siberian Khatru” (8:55)

Bändi:

Jon Anderson: laulu Steve Howe: sähkökitarat, akustiset kitarat, taustalaulu Chris Squire: basso, taustalaulu Rick Wakeman: Kosketinsoittimet Bill Bruford: rummut, perkussiot

Tuotanto: Yes & Eddie Offord

Levy-yhtiö: Atlantic


Muut levyarviot löydät täältä.

fb_cta
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: