Sarja: Peter Hammill – Osa 2 “I Am My Own Direction”

The Silent Corner and The Empty Stage (1974) ja In Camera (1974)

Mitä enemmän olen kuunnellut 70-luvun alkupuoliskon Van Der Graaf Generatoria ja Peter Hammillia, sitä vähemmän tuntuu mielekkäältä tehdä selväpiirteistä eroa niiden välille. Pikemminkin ajattelen, että VdGG on yksi Hammillin lukuisista ilmentymismuodoista, instrumenteista. Tästä konkreettisina esimerkkeinä debyytti Fool’s Mate (1971), jonka biisit ovat alun perin VdGG-aineistoa, ja päinvastaisena esimerkkinä VdGG:n Aerosol Grey Machine (1969), josta piti ensi tuleman PH: n ensimmäinen soololevy.

Edellä sanottu ei tarkoita sitä, että väheksyisin muiden VdGG- muusikoiden merkitystä osana bändin musiikillista kokonaisuutta. Jackson, Banton ja Evans muodostavat oleellisen ja ansiokkaan osan 70- luvun VdGG soundista ja bändin groovesta. Tästä huolimatta, Van der Graaf Generator on klassisen progen kentässä juuri se orkesteri, jonka sisällöllinen ydin palautuu tiivisti yhteen persoonaan. Voin kuvitella Genesiksen ilman Gabrielia, Pink Floydin ilman Watersia, siitäkin huolimatta, että heidän vaikutuksensa on ollut molemmille yhtyeille miltei korvaamaton, mutta en voisi kuvitella Van Der Graaf Generatoria ilman Peter Hammillia. Sellaista todellisuutta ei ole.


The Silent Corner and The Empty Stage

silentcorner.jpgEi siis mikään ihme, että myös nyt käsillä olevalta Silent Corner and The Empty Stage levyltä löytyy emoyhtyeelle, tarkemmin sanottuna Pawn Heartsille suunniteltua materiaalia.

Levyn avaa biisi nimeltä ”Modern”, joka ei ole helpoimmin lähestyttävää Hammillia. Laulun teksti luo mielenkiintoista aikaperspektiiviä antiikin myyttisistä kaupungeista (Jeriko, Babylon, Atlantis) nykypäivän kaupunkilaistumisen tuomaan vieraantuneisuuteen. Biisi on raa’alla ja kovalla kädellä tehty, varsinkin sähkökitaran osalta,. Babylon-ja Atlantis -kuvausten väliin jäävä tyylikkään kylmäävä instrumentaaliosuus toimiii jo sellaisenaan vakuuttavana modernin kritiikkinä.

Levyn lempeintä, jos nyt näin Hammill’n kohdalla voi sanoa, edustavat balladinomaiset ”Wilhelmina” ja ”Rubycon”, jotka ovat musiikillisesti aavistuksen vaisuja, mutta joiden teksteistä pystyn löytämään jopa eräänlaista toivorikkautta. Erityisesti ”Wilhelminassa” on jotakin herkistävää. Siinä tekstin ”minä” jakaa elämäohjeita ja hyvän elämän toivotuksia lapselle tai nuorelle tytölle, joka on aloittamassa taivaltaan tässä niin karussa ja julmassa maailmassa.

Yksinkertaista muotokieltä edustaa myös uskonnolliseen ja kirkolliseen kontekstiin sijoittuva” The Lie (Bernini’s Saint Theresa)”, jonka pohjalla on Gian Lorenzo Berninin kuuluisa veistos L’Estasi di Santa Teresa. Biisi hehkuu uskon, totuuden, valheen ja petoksen välistä suhdetta, jota poettinen musiikillinen ote hienosti tukee.

Albumin progein biisi (viittaan tällä 70-luvun proge-genreen, en niinkään edistyksellisyyteen sinänsä) on ”Forsaken Gardens”. Vahvaa ja tutunkuuloista VdGG- meinikiä, jolle generator-diggarit taatusti lämpenevät Antoisan piristysruiskeen levylle tuo Randy Californian kitaroima ”Red Shift”, ilmava ja rytmisesti transsinomainen sävellys, joka onnistuu synnyttämään jopa fuusiojazz-tyyppisiä vaikutelmia.

Levyn mestariteos on Pawn Heartsilta poisjäänyt ”Louse is not A Home”, jonkin sortin psyko-operetti, joka tarjoaa vaikuttavan identiteettireflektion lisäksi hienoja musiikillisia oivalluksia ja VdGG-tyyppisiä biisinkäänteitä. Jacksonin fonit ja Bantonin urit soivat kautta linjan upeasti. Innostavista sävelkuluista ja groovesta huolimatta, kyseessä on kuitenkin yksi Hammill’n sisäänpäinkääntyneimmistä teksteistä. ”Louse is not A Home” kuuluu ehdttomasti sarjaan ”Peter Hammill’s masterpieces on existential angst”. Solipsismin tavoin, todellisuus supistuu oman mielen tuotteeksi vailla mitään ikkunaa kohti ulkopuolista elämismaailmaa.

“And people are imaginary, nothing else exists
Except the room I’m sitting in,
And, of course, the all-pervading mist —
Sometimes I wonder if even that’s real ….”

Silent Corner and The Empty Stage on ensimmäinen Peter Hammillin itsensä tuottama levy ja pääsee miehen tuotannossa lähemmäksi Van der Graaf Generatoria kuin muut albumit. Ja täytyy sanoa, että pidän levyssä eniten juuri tästä VdGG- annista, vaikka se tietyllä tavalla edustaakin paluuta jo kuultuun ja totuttuun. Mutta kun sen tekee näin tyylikkäästi ja taas kerran auttamattoman rehellisesti, niin mikäs siinä.

Arvosana: ****


In Camera

incamera.jpgIn Camera (1974) poikkeaa monessa suhteessa aikaisemmasta. Ensinnäkin Hammill työstää nyt suurimman osan levyn materiaalista yksin kotistudiossaan perinteisellä neliraita-laitteistolla ilman VdGG-kavereitaan. Aikaansaannokset viimeistellään tutulla Trident studiolla, jossa mukaan astuu mm. äänitysinsinööri, tuottaja David Hentschell, joka vastaa levyn ARP -ohjelmoinnista (ARP 600 -syntetisaattori). Sivumennen kannattaa mainita, että Hentschell on tehnyt yhteistyötä mm. sellaisten kuuluisuuksien kuin Mike Oldfield, Queen ja Elton John kanssa. Genesiksen Trick of The Tail (1976) on hänen tuottamansa. Mutta pääosin levyn instrumentaatiosta vastaa Hammill itse, joka laulun lisäksi hoitaa kitarat, basson, pianon ja erilaiset keyboardit. Guy Evans (VdGG) soittaa rumpuja kahdella raidalla.

In Camera on Peter Hammillin neljäs soololevy ja ensimmäinen, josta voi epäilyksettä käyttää ilmaisua mestariteos. Se on levy, jolla mies tuntuu olevan vielä enemmän omillaan, omassa persoonassaan, omassa sisäänpäinvirittyneessä suunnassaan, kuin aiemmin. Ja vaikka levy pursuaa totuttuun tyyliin depressiota ja melankoliaa, se on aikaisempia tuotoksia vähemmän pateettinen. Ja sekin paatos, mitä vaikkapa levyn päätösraidalta ”Gog/Magog” löytyy, on toteutettu tyylitietoisesti ja merkityshakuisesti.

Levy alkaa pääosin akustisella ”Ferret and The Featherbirdillä”, jota koristelee inspiroiva slidekitarointi. Kaunis, kaihon täyttämä pelkistetty esitys, joka (kuten Hammill’n teksteissä aikaisemminkin) kertoo kahden ihmisen välisestä suhteesta, etäisyydestä ja rakkaudesta. Samaan sarjaan kuuluu balladinomainen ”Again”, joka intiimissä vähäeleisyydessään on yksi Hammillin herkistyttävimpiä vetoja.

“I smell your perfume
On the sheets in the morning
It linger like the patterns
On the window after rain
A past that lives
If only for the present…
Which is gone and will never come again”

Myös levyn muu matsku ilmentää selkeämpää instrumentaatio-rakennetta kuin aiemmissa tuotoksissa. Osin tämä selittynee sillä, että miltei kaikki levyn soittimet ovat nyt yhden miehen hallussa. Mutta myös ARP -syntetisaattorin ja mellotronin taidokkaalla käytöllä on kokonaisuuden kannalta katsottuna suuri merkitys. Keyboardeja on käytetty pieteetillä, biisien emotionaalista tilaa tukevalla tavalla.

Tämä kuuluu esim. ”(No More) The Sub Marinen” ja ”Faint Heart and The Sermonin” toteutuksessa. Näistä ensin mainitussa Hammill heijastelee persoonaansa sankarillisten lapsuuden kuvien kautta samalla pohdiskellen sitä minää, joksi on tullut. Herkkä mutta samalla väkevä esitys, joka groovaa yllättävän hyvin ilman rytmisoittimiakin.

”Faint Heart and The Sermonissa” lähestytäänkin sitten jo taas tutumpaa VdGG-meininkiä, vaikkakin tällä kertaa ilman fonia ja urkuja. Tuotoksessa on barokkimaista kauneutta sekoittuneena majesteettiseen tunnelmaan, joiden intensiteetti pelittää taas kerran hyvin pitkälle juuri keyboardien varassa. Musiikillisesti yksi levyn tyylikkäimmistä vetäisyistä.

Sama tunnelma jatkuu filosofisia virityksiä saavassa ”The Comet, The Course, The Tailissä”, joskin intsrumentaatio onkin nyt tyystin erilainen eli nyt kitaroihin pohjaava. Väliosassa Hammill antaa kitaroiden soundata varsin epävireisesti luoden näin tekstiin sopivaa skeptisyyden täyttämää tunnelmaa. Biisi alkaa kysymyksellä ”vapaasta tahdosta” päätyen muutoinkin hyvinkin ontologiseksi pohdinnaksi ihmisen asemasta.

And the knowledge that we gain in part
Always leads us closer to the very start
And to the founding questions:
How can I tell that the road signed to hell
Doesn’t lead up to heaven?
What can I say when, in some obscure way
I am my own direction?

Näitä tuotoksia kuunnellessani syntyi myös oivallus siitä, kuinka epäsystemaattisesti ja tavanomaisesta poikkeavalla tavalla Hammill rytmittää kappaleensa. Tekstit rakentuvat pikemminkin runoina, vuodatuksina, kuin säkeistöinä. Musiikillinen ilmaisu ja sanat ovat Hammill’lle yksi ja sama asia. Musiikki on erottamaton osa sanottua.

Levyn päätösbiisissä ”Cog Magog (In Bromine Chambers)” Hammill antautuukin sitten sellaisiin demonisiin sfääreihin, että alta pois. Biisi on täynnä hulluutta ja eskatologista deliriumia. Kenties absurdeinta Hammill’a mitä olen tähän mennessä kuullut, mutta auttamattoman vaikuttavaa sellaista. Biisin nimi ”Gog Magog” on raamatullista perua, joka viitannee Ilmestyskirjassa kuvattuihin saman nimisiin saatanallisiin voimiin. Biisi on täynnä vastakohtaisuuksien dialektiikkaa, elämän ja kuoleman, hyvän ja pahan, tyhjän ja täyden, Jumalan ja Saatanan. Biisi voidaan tältä pohjalta jakaa kahteen osaan a) se mitä sanotaan ja b) se mitä ei sanota eikä voi sanoa. Tällä jälkimmäisellä tarkoitan biisin yli kymmenenminuuttista maanista loppuosaa, jonka Hammill hoitaa miltei kokonaan instrumentaalisesti. Teatraalisesti ajatellen ja biisin tekstisisällön huomioon ottaen, ratkaisu on nerokas, sillä juuri se lopulta viimeistelee kappaleen merkityksen ja kruunaa sen eskatologisen hengen.

Tällä albumilla ei ole yhtään heikkoa hetkeä. Ainoa biisi, joka ei aivan huipulle saakka yllä on rockhenkinen ”Tapeworm”, jossa tosin kuullaan kyllä yksi uskaliaimmista biisikäänteistä mitä olen kuullut. En kerro siitä sen enempää, mutta halukkaat voivat bongata sen väliltä 2.00 -3.00 min.

In Camera on poikkeuksellinen teos, eikä pelkästään musiikillisen tasonsa takia, vaan myös siksi, että se suuntaa ”kameran” kohti yhden ihmisen ajattelua, tunteita ja sielunelämää tavalla, jota en muista näissä musiikillisissa piireissä aikaisemmin kohdanneeni. Levyn nimi In Camera tuskin kuitenkaan viittaa niinkään kameraan, kuvattuna olemiseen, vaan pikemminkin huoneeseen, kammioon, joka on termin latinankielinen merkitys. ”In Camera” on se eksistentiaalinen tila, josta nämä sävellykset ovat kotoisin. Se on paikka, jossa ainoa suunta on minä itse.

Arvosana: *****

Kirjoittaja: JOHANNES OJANSUU

Peter Hammill -sarjan muut osat löydä täältä.


fb_cta

Mainokset

One thought on “Sarja: Peter Hammill – Osa 2 “I Am My Own Direction”

Add yours

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: