Sarja: Peter Hammill – Osa 3: Alter Ego

Nadir’s Big Chance (1975)

Peter Hammillin viides sooloalbumi syntyy tilanteessa, jossa päätös Van der Graaf Generatorin uudelleenkasaamisesta on jo tehty. Vain puoli vuotta Nadirin nauhoituksista, ja samat kaverit ovat jo studiolla työstämässä uutta VdGG-albumia.

Mutta onko tällä seikalla mitään vaikutusta siihen, miksi tästä albumista tuli sellainen kuin tuli? Halusiko Hammill aikaansaada vielä jotakin tyystin erilaista ennen kuin monien VdGG-diggarien toive viidennen albumin muodossa täyttyisi? Tai oliko vuonna 1974 julkaistu mestariteos, In Camera, itsereflektiossaan niin voimallinen vetäisy, että mies halusi nyt tehdä jotakin huomattavasti yksinkertaisempaa ja helposti lähestyttävämpää?

Useasti kuulee sanottavan, että Nadir’s Big Chance on selkeä harppaus uuteen, siitäkin huolimatta, että toteutus hoidetaan edelleen tuttujen VdGG-muusikoiden kanssa. Niin ikään monet näkevät levyn mielellään muutamia vuosia myöhemmin syntyvän englantisen punkrockin edelläkävijänä. Ja totta onkin, että meno on nyt huomattavasti suoraviivaisempaa ja raffimpaa kuin aiemmin.

Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olin itsekin taipuvainen ajattelemaan samansuuntaisesti, mutta en enää. Nadir’s Big Chance ei ole harppaus tyystin uuteen, eikä se lopulta ole punklevy, vaikkakin muutamat biisit kuten esim. levyn nimibiisi, albumin avaava ”Nadir’s Big Chance” ja ”Birthday Special” ovat vahvasti siihen suuntaan kallellaan. Molemmat varsin innostavia vetoja, vaikka eivät sisällöllisesti ottaen suurempaa vastakaikua minulta saakaan.

Huomattavasti innostavampi vertailukohta kuin punk, on jo sitä ennen syntynyt musiikillinen underground, tai ehkä paremmin sanottuna art-rock. Kun lisätään edellä mainittujen biisien jatkoksi ”Open Your Eyes” ja ”Nobody’s Business” niin mielleyhtymät punkista siirtyvät pikemminkin David Bowien ja varhaisen Roxy Musicin suuntaan. Tätä mielleyhtymää vahvistaa entisestään David Jacksonin fonit, jotka soivat näillä biiseillä, kuten myös koko levyllä, todella vetävästi. On toki muistettava, että samankaltaista rock-asennetta Hammill on osoittanut myös aiemmilla levyillään. ”Rock and Role” (Chameleon in The Shadows of The Night 1973) ja “Tapeworm” (In Camera) olivat jo selkeitä askeleita rokimpaan suuntaan ja olisivat tyylinsä puolesta sopineet mainiosti myös tälle albumille.

Albumin punk – ja soulgroove sävyistä huolimatta, suuri osa matskusta on lopulta hyvin samankaltaista kuin 1971 julkaistulla debyytillä. “Been Alone so Long”, “Pompeii”, “Airport” ja ”Shingle Song” seuraavat musiikillisesti samaa folkrockhenkeä, johon tutustuimme Fool’s Mate albumilla. Nämäkin kelpo biisejä, mutta eivät ainakaan minun korvaani tuo esiin mitään mainittavaa uutta tai musiikillisesti ensiarvoista.

Myös tekstien osalta ero kolmeen aikaisempaan levyyn on selkeä. Nadir’s Big Chance ei sisällä pitkiä psykedeellisiä vuodatuksia tai mytologisesti sävyttyneitä filosofisia pohdintoja, vaan ilme on myös siinä suhteessa yksinkertaisempi. Biisien sisältö kohdistuukin nyt enemmän ulkoiseen kuin sisäiseen maailmaan. Tällä levyllä tutustumme ”Rikki Nadiriin”, joka ei koe laisinkaan samanlaista eksistentiaalista tuskaa kuin Peter Hammill, vaan pikemminkin purkaa ärsyyntyneisyyttään ympäröivän maailman pinnallisuuteen, esimerkkinä levyn päätösraita ”Two or Three Spectres”, jossa kritiikin kohteena on yhä naurettavimpia piirteitä saava musiikkibisnes.

Entä kuka on Rikki Nadir? Hän julkaisee singlenä biisit ”Birthday Special” ja ”Shingle Song (1975) ja neljä vuotta myöhemmin niin ikään sinkkuna ”Polaroid/ The Old School Tie”? No, ehkä on paras antaa Hammillin itse vastata.

“The anarchic presence of Nadir – the loud, aggressive, perpetual 16-year-old – had temporary though complete dominion, and I can only submit, gladly, and play his music – the beefy punk songs, the weepy ballads, the soul struts.”

Nadir’s Big Chance ei ole niin uusia uria avaava albumi kuin usein puhutaan eikä sisällä mestariteoksia, joskin koko joukon hyviä vetäisyjä ja mainiota meininkiä. Omina suosikkeina ”Open Your Eyes”, ”Nobody’s Business” sekä sarkastinen, surrealistisia sävyjä saava ”Institute of Mental Health, Burning”, joka kertoo itsetuhoisasta mielenterveyslaitoksesta, joka synnyttää itse oman tulipalonsa.

“The Institute of Mental Health

spontaneously killed itself.

Ashes to ashes

and dust to dust:

my chains began to rust

as the Institute was burning, burning, burning.”

Tältä pohjalta onkin sitten hyvä lähteä kohti uutta eli vielä samana vuonna ilmestyvää Van Der Graaf Generatorin viidettä albumia Godbluffia, jota itse pidän yhtenä orkesterin mestariteoksista.

Arvosana: ***½

Kirjoittaja: JOHANNES OJANSUU

Peter Hammill -sarjan muut osat löydä täältä.


fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: