Repetitions of the Old City II on amerikkalaisen avant-prog -bändi Jack O’ The Clockin seitsemäs studioalbumi.
Jack O’ The Clockin siemen kylvettiin vuonna 2004 multi-instrumentalisti Damon Waitkusin ryhtyessä opiskelemaan säveltämistä arvostetussa Mill Collegessa. Tuohon opinahjoon hän oli hakeutunut osittain siksi että hänelle tärkeä esikuva kitaristi/säveltäjä Fred Frith (mm. Henry Cow, Art Bears, Massacre, Cosa Brava) toimii siellä sävellyksen professorina. Mills Collegessa Waitkus tapasi säveltäjä Nicci Reisnourin ja viulisti Emily Packardin. Erityisesti Reisnour oli kiinnostunut tekemään musiikkia indie-tähti Sufjan Stevensin Michigan -levyn hengessä mikä antoi kolmikolle jonkinmoisen lähtökohdan tai kiintopisteen. Reisnourin folk-innostukseen sekoittui Waitkusin monipuolinen kiinnostus paitsi moderniin taidemusiikkiin (mm. Morton Feldman, Charles Ive, György Ligeti) ja toisaalta progressiivisen rockin sofistikoituneempaan sektoriin (mm. Henry Cow, Gentle Giant, National Health, Soft Machine).
Jack O’ The Clockin pintapuolinen visio oli siis jo kasassa. Bändi pyrkisi yhdistämään amerikkalaisen folk-musiikin keveyden ja rentouden, taidemusiikin määrätietoisiin rakenteisiin, mutta hyödyntäen myös progressiivisen rockin oppeja ja soundeja. Tähän antoi hyvät eväät paitsi Mill Collegesta saatu musiikillinen koulutus mutta ennen kaikkea myös Waitkusin laaja-alaisuus musiikin intohimoisena kuuntelijana.
Jack O’ The Clockista tuli todenteolla bändi vuonna 2008 Reisnourin lähtiessä opiskelemaan gamelan-musiikkia Balille ja Jason Hoopesin (basso), Jordan Glennin (rummut) ja Kate McLoughlin (fagotti, huilu) liittyessä bändiin. Tämä kolmikko oli myös Mills Collegen kasvatteja ja siis koulutettuja muusikkoja hekin. Glenn ja Hoopes liittyivät myöhemmin myös opettajansa Frithin vapaata improvisaatioita soittavaan avantgarde-yhtyeeseen Fred Frith Trio joka on julkaissut monta mainiota, mutta haastavaa, levyä. Suht harvinaislaatuisesti, tällaiselle omakustanteisesti toimivalle ja pienien piirien musiikkia esittävälle yhtyeelle, Jack O’ The Clock on onnistunut pitämään kokoonpanonsa eheänä Reisnourin lähdön jälkeen. Sama viisikko on pysynyt soittanut kaikilla levyillä aina vaihtelevasti muutamilla lisämuusikoilla vahvistettuna. Jack O’ The Clock onkin todellinen intohimo-projekti eikä minkäänlainen elanto kenellekään bändin jäsenelle joilla kaikilla on ammatit musiikin parissa. Enimmäkseen opetustehtävissä.
Vuonna 2016 Jack O’ The Clock julkaisi kuudennen levynsä Repetitions of the Old City I:sen jonka jatko-osa vuoden 2018 Repetitions of the Old City II on. Tosin Waitkus on kutsunut levyä oikeastaan esiosaksi (prequel) koska monet albumin kappaleista käsittelevät lapsuutta ja nuoruutta ja merkittävä osa materiaalista on myös sävelletty jo ennen Repetitions of the Old City I:stä vuosina 2009-2010. Siinä missä Repetitions of the Old City I oli enemmän bändialbumi muiden jäsenten vaikuttaessa sävellyksiin tavallista enemmän. Repetitions of the Old City II sen sijaan on lähes täysin Waitkusin säveltämä. Ja vieläpä monen kappaleen kohdalla hänen tarkasti nuotintama (rumpuja lukuunottamatta).
Kuten aina yhtyeen levyjen kohdalla myös Repetitions of the Old City II :lla erityisen kiinnostavaa on hienostuneiden ja monimutkaisten sävellysten ohella sen äärimmäisen rikas instrumentaatio. Levyn instrumentaatio on sähköbassoa lukuunottamatta lähes täysin akustinen. Eikä kyse ole vain tuiki tutusta akustisesta kitarasta tai pianosta (joita toki kuullaan myös) vaan mm. Waitkusin dulcimerilla on erittäin tärkeä rooli monien kappaleiden melodian kuljetuksessa kuten on myös McLoughlinin fagotilla ja Packardin erilaisilla viuluilla. TIlaa löytyy myös Ivor Hollowayn tenorisaksofonille ja klarinetille. Tuon vakiokaluston lisäksi kuullaan satunnaisemmin myös mm. trumpettia, pilliurkuja, nokkahuilua, vibraphonia, marimbaa sekä Waitkusin soittamana banjoa ja mandolinia. Todella eksoottiseksi touhu menee siinä vaiheessa kun mukaan otetaan viinilasit ja auton torvet. Onkin kiinnostavaa miten tästä akustisuudesta huolimatta bändi kuitenkin myös pystyy rokkaamaan tarvittaessa hyvinkin intensiivisesti ja vakuuttavasti. Tästä kuuluu tietenkin kunnia erityisesti bändin taitavalle basistille ja rumpalille.
Jack O’ The Clockille tyypillisesti myös tällä levyllä vuorottelee hyvin monimutkaiset sävellykset helpompien ja spontaanimpien lähes folkahtavien kappaleiden kanssa. Jälkimmäisestä tyylistä hyvä esimerkki on ”Island Time” joka on varsin simppeli, mutta haikean kaunis dulcimerin ja Waitkusin laulun kannattelema folk-balladi jota muu bändi värittää taustalla onnistuneesti.
Yhtyeen kompleksisempaa puolta edustava ”Errol At Twenty-Three” on vain neliminuuttinen kappale, mutta siinä tapahtuu valtavan paljon kappaleen muuttaessa jatkuvasti muotoaan. Kappale tuo jossain määrin mieleen Gentle Giantin joka samalla tavalla onnistui usein ikäänkuin ”ahtamaan” (enkä tarkoita sitä negatiivisesti!) saman määrän sisältöä kolmen tai neljän minuutin kappaleisiin johon keskimääräinen progebändi olisi käyttäny 10 tai peräti 20 minuuttia. ”Errol At Twenty-Three” on hyvä esimerkkiä äärimmäisen tiheästä sävellyksestä joka ei silti tukehdu omaan monimutkaisuuteensa.
Levy on jaettu kahteen, ilmeisesti temaattiseen, kokonaisuuteen joiden nimet ovat ”The Blizzard” ja ”Artifacts Of Love And Isolation”. Näiden kokonaisuuksien välissä kuullaan välisoitoksi määritelty ”Guru On The Road” joka on hilpeä, mutta jännästi silti hieman melankolinen instrumentaalibiisi jossa dulcimerin, viulun ja fagotin vuoropuhelu tekee vaikutuksen kuten myös rytmiryhmä Hoopesin ja Glennin elastinen komppaus. Riemastuttava hyvän tuulen kappale!
Monimutkaisuutensa osalta jossain levyn kahden ääripään välissä liikkuva ”Into The Fireplace” edustaa myös levyn rokkaavampaa puolta. ”Into The Fireplace” alkaa puhallinintrolla ja räjähtää sitten kaoottisen osuuteen jossa kuullaan Keith Tippettin mieleen tuovaa pianosekoilua. ”Into The Fireplace” on vauhdikas ja energinen kappale joka ei omintakeisen instrumentaationsa takia kuulosta miltään muulta bändiltä. Kappaleen sanoitukset ovat kummallinen ja makaaberi tarina pojasta joka kiipeää savupiippuun syttyen tuleen ja palaen tunnistamattomaksi hiilimöykyksi. Mielenkiintoiseksi sanoituksen tekee tapa jolla ne kerrotaan toteavalla ”ohi-mennen-muistellulla” tyylillä josta voi melkein ajatella että tarina on oikeasti tapahtunut.
Levyn varsinainen tour-de-force on kuitenkin ”Miracle Car Wash, 1978”. 14 minuuttinen sävellys käynnistyy leppoisasti dulcimerin näppäilyllä ja kilkuttavilla perkussioilla. Äänikuva on alusta alkaen rikas ja monipuolinen. Oboe ja klarinetti esittelevät ensimmäisen teeman kunnes Waitkusin vokaalit tulevat mukaan. Waitkusin hieman nasaali ääni on pehmeä, mutta päättäväisen kuuloinen laulaessaan nostalgian ja painajaisten sekoitukselta vaikuttavista lapsuusmuistoista.
Muutaman säkeistön jälleen alkaa upea kontrapunktinen jakso jossa sähkökitara basso, rummut, fagotti, viulu sekä klarinetti rakentavat yhdessä hienovaraisen ja monimutkaisen kudoksen. 8 minuutin paikkeilla rytmi yksinkertaistuu ja esitellään mahtava toistuva oboe-riffi johon pikku hiljaa sekoitetaan auton torvien tuuttailua. Auton torvia käytetään osana kappaletta todella musikaalisesti ja niitä soittaa koko yhtye moniäänisesti. Mukaan sotketaan vielä vibrafonin ja kellopelin kilkatusta ja syntyvä vaikutelma on kuin jonkinlainen tappaja-klovini ajaisi ruuhkassa Aku Ankalta varastetussa autossa puukkoa kädessään heiluttaen takaa Hessu Hopoa . Erittäin outo mutta toimiva yhdistelmä hassuttelua jossa on kuitenkin samalla pahaenteinen pohjavire.
”Miracle Car Wash, 1978” on aivan uskomattoman taitavasti rakennettu sävellys joka polveilee monipuolisesti moneen suuntaan jatkuvasti kehittyen ja itseään juuri toistamatta. Tälläistä on progressiivinen musiikki parhaimmillaan sanan kaikissa merkityksissä.
Repetitions of the Old City II :lla yksittäiset soolosuoritukset eivät ole välttämättä mitään pyörryttävää taituruutta vaativaa, mutta jokaisen soittajan kohdalla on helppo huomata että he soittavat instrumenttejaan todellisella itsevarmuudella ja aina Waitkusin hienovaraisia (mutta tarvittaessa myös hyvinkin räväköitä!) sävellyksiä palvellen.
Repetitions of the Old City II on mestariteos joka kantaa hienosti läpi 60 minuuttisen mittansa monipuolisuutensa ja eläväisyytensä ansiosta. Viimeistään tällä levyllä Jack O’ The Clock lunastaa paikkansa modernin progressiivisen rockin kärkikaartissa.
Parhaat biisit: ”Miracle Car Wash, 1978”, ”Errol At Twenty-Three”, ”Whiteout”, ”Into The Fireplace”
Arvosana: *****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
- Damascus Gate 02:20
- Miracle Car Wash, 1978 13:41
- Island Time 05:26
- Errol At Twenty-three 03:57
- Whiteout 01:09
- Guru on the Road 05:50
- My Room Before Sleep 02:09
- Into the Fireplace 06:55
- Unger Reminisces 01:27
- I’m Afraid of Fucking the Whole Thing Up 05:47
- Double Door 01:32
- A Sick Boy 09:44
Kokonaiskesto: 60:00
Bändi:
Damion Waitkus: vokaalit, perkussio, akustinen kitara, sähkökitara, baritoni- ja piccolokitara, dulcimer, pianet, piano, huilu, viinilasit, banjo, guzheng, harppu, tuotanto & miksaus Emily Packard: viulu, baritoni viulu, alttoviulu, melodica, autontorvi Kate McLoughlin: vokaalit, huilu, fagotti, autontorvi Jason Hoopes: akustinen ja sähköinen basso, vokaalit, pianon sisukset, autontorvi Jordan Glenn: kellopeli, harmonikka, marimba, vibraphone, rummut, kattilat ja pannut, perkussio, autontorvi Thea Kelley: vokaalit Ivor Holloway: tenorisaksofoni, klarinetti
Lisämuusikot:
Art Elliot: pilliurku (raita 1) Darren Johnston: trumpet (raita 2) Dave McNally: pianomyrsky (raita 2) Sarah Whitley: sampler (raita 2) Cory Wright: klarinetti (raita 8)
Levy-yhtiö: Omakustanne
Muut levyarviot löydät täältä.
Pienemmät Purot 