Resistance on vuonna 1981 perustetun IQ:n 13. studiolevy jos epämääräiset remix-ja joululevyt unohdetaan.
80-luvun neoproge-sotien veteraani IQ on tehnyt 2000-luvulla suht tasaisesti tasavahvoja albumeita. ”Ongelmaksi” vaan on muodostunut se että bändi on juuttunut tarpomaan aika pitkälti tuttuja latuja levystä toiseen. Efekti on pitkälti se että kun on kuullut yhden 2000-luvun IQ-levyn on kuullut ne kaikki.
Huonot uutiset: IQ ei keksi Resistancella oikeastaan mitään uutta. Hyvät uutiset: IQ ei keksi Resistancella oikeastaan mitään uutta, mutta kuulostaa yllättävän pirteältä ja tekee omaa juttuaan laadukkaammin kuin pitkään aikaan. Resistance saattaa hyvinkin olla IQ:n paras 2000-luvun albumi.
Mitä se tyypillinen IQ-musiikki sitten on? Se koostuu yleensä staccattomaisesti iskevistä syntsariffeistä, majesteettisesti liitävistä Mike Holmesin melodisista kitarasooloista, ripauksesta epäsäännöllisiä tahtilajeja ja kohtalokkaista melankolisesti mutta voimakkaasti Peter Nichollsin laulamista sanoituksissa joissa galaksit räjähtää ja sielut värisevät. Paatosta siis riittää ja hienovaraisuus on tuntematon sana IQ-versumissa.
Kaikkea tätä tarjoilee myös Resistance joka sattuu olemaan myös järkälemäinen 108 minuuttinen tupla-albumi.
Resistancen ensimmäinen levy sisältää seitsemän kappaletta joiden pituus vaihtelee neljästä minuutista 15 minuuttiin. Tämä ensimmäisen puolisko levyä on tyyliltään hyökkäävämpi ja aggressiivisempi muistuttaen hyvin vahvasti edellisen albumin, hieman kuivakan, The Road Of Bonesin (2014) tunnelmia ja kuulostaen hetkittäin lähes progemetallilta. Ensimmäisellä levyn kappaleissa sähkäkitarat dominoivat ja meininki on iskevän suoraviivaista.
Toinen levy sen sijaan sisältää vain neljä kappaletta joista kaksi on yli 20 minuuttia. Tämän toisen, eeppisempiä kappaleita, sisältävän levyn tyyli on hieman monipuolisempi, ilmavampi ja no… eeppisempi. Syntetisaattoreiden rooli on korostuneempi. Ei tyyli erot näiden kahden levyn välillä toki järin dramaattisia ole, molemmat edustavat sinänsä hyvin tyypillistä IQ-musiikkia, mutta lähestyvät sitä sentään hieman eri suunnista.
Hieman yllättäen kakkosevyn avava massiivinen 22 minuuttinen spektaakkeli ”The Great Spirit Way” edustaa levyn onnistuneinta antia. Siinä missä nykyprogebändit tekevät näitä valtavia biisejä usein hieman kuin velvollisuuden tunnosta ja pakon edessä mikä myös usein kuuluu lopputuloksessa niin tämä IQ:n eepos tuntuu aidosti varsin luontevalta. Tarmokkaasti etenevä eepos näyttää kaikki bändin parhaat puolet. Kappale tarjoaa tuhdin annoksen IQ:maisia melankolisia melodioita ja massiivista äänivallia. Molempia sopivasti ja taitavasti annostellen. Hieman jotain uutta tarjoilee kylmän viileän kyborgimaisesti soivat Neil Durantin syntetisaattorit. Vuodesta 2010 alkaen IQ:ssa soittanut Durant loihtii koskettimistaan joitakin todella komeita ja miellyttävällä tavalla modernin kuuloisia soundeja.
Myös toinen kakkoslevyn massiivinen kappale 20 minuuttinen ”Fallout” toimii varsin mallikkaasti ”Fallout” edustaa levyn leijalevinta ja abstrakteinta osastoa etenkin alkupuolella muuttuen kuitenkin pikku hiljaa kuitenkin tyypillisemmäksi IQ-pullisteluksi (tietenkin!). Kaiken kaikkiaan levy kaksi on minusta selvästi se onnistuneempi puolisko Resistancea.
Resistance ei siis tarjoile uusia avauksia tai oivalluksia, mutta toteuttaa komeasti IQ:n perusreseptiä ja jos siitä sattuu pitämään tarjoilee se runsaasti nautinnollisia hetkiä.
Parhaat biisit: ”The Great Spirit Way”, ”Fallout”, ”Rise”
Arvosana: ****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
Muusikot:
Peter Nicholls: vokaalit Neil Durant: koskettimet Mike Holmes: kitarat Tim Esau: bassokitara ja bassopedaalit Paul Cook: rummut ja perkussiot
Tuottajat: Michael Holmes
Levy-yhtiö: Giant Electric Pea
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti