”You just broke the news
Giant steps in giant shoes
Dignified as you strive
Ever more satisfied
You Know
It’s an easy climb
Stepping ten miles at a time
Make the move as you prove
Giant steps lose the blues”
– New York Voices: Giant Steps
Robotit osaavat tätä nykyä tehdä kaikenlaista. Niiden uskotaan tulevaisuudessa hoitavan vanhukset, nyt jo ne tarjoavat intiimiseuraa yksinäisille. Tekoäly tekee kognitiivista terapiaa ahdistuneille iPhonella. Eräs robotiikan merkkihetkiä oli japanilainen robotti, joka soitti John Coltranen Giant Steps –levyn nimikappaleen sooloineen päivineen https://www.youtube.com/watch?v=OjONQNUU8Fg.
Giant Steps on jazz-kirjallisuuden merkkipaaluja. Se on muodostunut koetinkiveksi jazzin harrastajille; sitä ei soita pelkällä musikaalisuudella ellei ole jonkun sortin Mozart. Vaaditaan ponnistelua: nopeuden ja harmonisen notkeuden kehittämistä. Ei riitä, että osaa soittaa asteikot ja arpeggiot kuin vettä valaen. Pitää osata päästä soinnusta ja kadenssista toiseen.
Kirjoitin aikaisemmin Bachin Fuugan Taidosta: ”[Fuugan taito] vie erään, hyvin monimutkaisen ja hienostuneen musiikinlajin loogiseen päätepisteeseensä; samassa yhteydessä tulee mieleen John Coltranen kappale Giant Steps, joka vei sointopohjaisen jazz-improvisaation ääripäähänsä, ja sai säveltäjänsä tämän jälkeen etsimään uusia suuntia modaalisesta ja vapaasta improvisaatiosta.” Coltrane on kiistatta progressiivinen muusikko, jonka teokset kuuluvat Viikon Teokseen siinä missä Bachin ja Milesinkin. Olen kuitenkin arastellut ottaa häneltä toista teosta listalle, sillä nautimme aikaisemmin silloin juuri ilmestyneen Both Directions at Once –levyn. Tuo levy on kuitenkin kuriositeetti, eikä millään tavalla kilpaile tekijänsä huipputeosten kanssa. Seuraava kysymys oli tietysti, mikä Coltranen teoksista tulisi kysymykseen. Love Supreme on tunnetuin ja myydyin; kokonaisena teoksena se myös nousee tietyllä tavalla korkeimpiin taiteellisiin sfääreihin ja omaan ainutkertaisuuteensa. Blue Train on monelle sydämen valinta; levyn tunnelmassa on samaa kaunista rentoutta kuin vaikka Kind of Bluessa. Ascension ja Interstellar Space ovat avant garden merkkipaaluja.
Päädyin Giant Stepsiin, sillä se kiehtoo minua itseäni juuri tällä hetkellä. Parinkymmenen vuoden jazz-harrastuksen aikana olen usein ajatellut, että olisi aika ottaa kappale haltuun improvisaation välineenä, mutta vasta nyt, jazz-laulutuntien myötä olen saanut aikaiseksi. Kappale on sävellyksellinen mestariteos, jonka kauniin ulkokuoren alle ulottuu syvän kompleksinen, mutta johdonmukainen harmoninen rakenne. Päällisin puolin sointuviidakko näyttää läpipääsemättämältä, mutta harmoninen analyysi paljastaa pian, että kuudentoista tahdin sointuvaihdoskartta perustuu modulaatioihin kolmen symmetrisen, suuren terssin päässä olevan harmonisen keskuksen välillä. Kappale muodostuu jazzin II-V-I ja V-I kadensseista, jotka moduloivat aina yhden suuren terssin ”jättiaskeleen” ylös tai alas. Jazz-muusikot ovat harjoitelleet soittamaan ”kakkosvitosia” kyllästymiseen asti, joten haasteeksi muodostuu ”siltojen” rakentaminen sävellajien välille. Itse olen ajatellut tätä haastetta miettimällä miten edellisen sävellajin I-soinnun eri sävelet suhtautuvat modulaatiota seuraavaant sointuun. Tein itselleni tällaisen taulukon, joka ilmaisee, minkälainen liike luo sillan kahden soinnun välille:
Laskeva V-I:
– 1 aste: suuri 6, nousu kokosävel-dominantti7 tai lasku kokosävel 5
– 3 aste: pieni 9, lasku puolisävel 1 asteeseen
– 5 aste: suuri 3, voi jatkaa dominanttisoinnun arpeggiona tms
– 7 aste: pieni6, nousu kokosävel dominantti7 tai lasku puolisävel 5
Laskeva IIm-V-I:
– 1 aste: suuri 9, nousu puolisävel-3m tai alas kokosävel 1
– 3 aste väh5, nousu puolisävel 5
– 5 aste: suuri6, nousu puolisävel dom7
– 7 aste: pieni9, lasku puolisävel 1
Nouseva IIm-V-I:
– 1 aste: väh5, nousu puolisävel 5
– 3 aste: Dom7, voi jatkaa 2-soinnunn arpeggiona tms
– 5 aste: pieni9, nousu sävelaskel 3m tai lasku puolisävel 1
– 7 aste: 4 aste, lasku kokosävel 3m
Levytyssessioista kerrotaan tarinaa, että Kind of Blue –levyn äänitysten tunnelma olisi saanut Coltranen innoittumaan hakemaan muusikoistaan spontaania ilmaisua tuomalla uudet kappaleet suoraan levytyssessioon. Liekö totta, mutta pianisti Tommy Flanagan joutui aika ikävään asemaan joutuessaan soittamaan ilmeisesti melko kylmiltään nimikappaleen soolon Tranen jälkeen. Trane oli itse harjoitellut ja tutkinut harmonista malliaan tunnusomaisella pieteetillä, ja jääkylmän taitavan saksofonisoolon jälkeen pianisti kompastelee harmonian harppoessa suuria askeleitaan. Myöhemmin Ella Fitzgeraldin kanssa merkittävän uran tehnyt lyyrikko Flanagan on jazz-pianon kiistattomia tyylitaitureita, ja tavallaan on kohtuutonta, että hän jäi tällä tavoin historiaan. Toisaalta hänen ikuistettu suorituksensa tavallaan nostaa kappaleen vielä lähemmäs täydellisyyttä osoittaessaan harmonian todellisen haastavuuden. Samalla se ilmaisee myötätuntonsa tuleville sukupolville, jotka yrittävät voittaa saman haasteen.
Giant Steps on mainio kokonaisuus. Kaikki sen kappaleet ovat helmiä, mutta eri tavoin. ”Giant Steps” ja ”Countdown” (josta Allan Holdsworth on muuten tehnyt mainion version) ovat harmonisesti vaativia Coltrane-sointuvaihdostutkielmia. ”Naima” on jazz-kirjallisuuden kauneimpia balladeita. Basisti Paul Chambersille kirjoitettu ”Mr. PC” on minun mielestäni ehkä maailman paras molliblues, ja niin edelleen. Siinä missä Love Supreme on narratiivisesti yhtenäinen teos, Giant Steps on runsaudensarvi. Yhtäältä se vei kadensseihin perustuvan tonaalisen improvisaation loogiseen päätepisteeseensä. Toisaalta, levy pitää sisällään lukuisia hyvän mielen biisejä, jotka asettuvat luontevaan suhteeseen rajoja rikkovan materiaalin kanssa.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti