Tubular Bells on multi-instrumentalisti Mike Oldfieldin ensimmäinen sooloalbumi.
Vain 19 vuotiaan yhden miehen orkesterin Mike Oldfieldin kahdesta pitkästä instumentaalikappaleesta koostuva Tubular Bells on paitsi yksi kaikkien aikojen hienoimmista debyyttilevyistä niin myös yksi progressiivisen rockin suurimmista menestystarinoista.
Oldfieldin ura musiikkiammattilaisena sai alkunsa hänen ollessa vasta 15-vuotias. Yhdessä viisi vuotta vanhemman siskonsa Sally Oldfieldin kera vuonna 1968 The Sallyangie nimen alla julkaistu Children Of The Sun folk-levy ei ole laadultaan kovin kummoinen, mutta nuoren Oldfieldin Bert Jansch – ja John Renbourn -vaikutteinen akustinen kitarointi oli kuitenkin jo lupaavaa.
The Sallyangien hyydyttyä pian levyn julkaisun jälkeen Oldfield etsi uusia haasteita. Yritettyään ensin epäonnistuneesti Familyn basistiksi liittyi Oldfield lopulta vuonna 1970 Kevin Ayersin uuteen bändiin The Whole Worldiin. Oldfield aloitti bändissä basistina, mutta siirtyi hyvin nopeasti myös kitaristiksi Ayersin ymmärtäessä Oldfieldin lahjakkuuden. Ayersin kera Oldfield äänitti kaksi mainiota albumia Shooting at the Moonin (1970) ja Whatevershebringswesingin (1971 jotka olivat tärkeitä oppimiskokemuksia mm. siksi että Oldfield pääsi kokeilemaan äänitystauoilla Abbey Road studiolta löytyneitä monenlaisia eri instrumentteja Tämä kokemus mikä tuli hyödyksi aikanaan Tubular Bellsiä tehtäessä.
Oldfield rupesi työstämään Tubular Bellsin demoja jo vuoden 1971 puolivälissä. Tässä vaiheessa työnimenä oli vielä suht mahtaileva ”Opus One”. Syyskuussa 1971 Oldfield soitti Arthur Louis Bandin sessioissa bassoa Richard Bransonin vasta-avatulla maalaistudio The Manorilla. Oldfield käytti tilaisuuden hyväkseen ja lykkäsi karkean demonsa The Manorin in-house -äänittäjille Tom Newmanille ja Simon Heyworthille. Sekä Newman että Heyworth innostuivat demosta ja taivuttelivat Bransonin antamaan studioaikaa Oldfieldille musiikin jatkotyöstämistä varten. Oldfield sai aluksi viikon studioaikaa marraskuussa 1972 jolloin äänitettiin levyn ensimmäinen puolisko. Toinen puolisko äänitettiin sirpaleisissa sessioissa alkuvuodesta 1973 aina silloin kun The Manor -studio ei ollut maksavien asiakkaiden käytössä. Tänä aikana Oldfield käytännössä asui studioilla ja osallistui myös äänittäjän roolissa muutamien levyjen tekoon (mm. Henry Cown Leg End).
Bransonin alkuperäinen ajatus oli myydä Oldfieldin tekele parhaiten tarjoavalle levy-yhtiölle. Kaupoista olisi voitu neuvotella jos Oldfield olisi edes harkinnut lisäävänsä musiikkiinsa rummut ja laulua, mutta moinen ei tullut kuuloonkaan. Richard Bransonin kunniaksi on sanottava että hän ei lopulta pakottanut Oldfieldia siihen. Kun levylle ei ottajia löytynyt päätti hän perustaa Newmanin kannustamana oman levy-yhtiön. Tubular Bellsiksi lopulta nimetystä levystä tuli siis Bransonin tuoreen Virgin levy-yhtiön ensimmäinen julkaisu kataloginumerolla V2001.
Vaan mikä inspiroi nuorta Oldfielda tekemään käytännössä yksinään hyvin poikkeuksellisen instrumentaalilevyn jossa on vain kaksi yli 20 minuuttista kappaletta? Konseptuaalisesti Keith Tippettin Centipede -yhtyeen levy Septober Energy (1971) pitkine kappaleineen ja kymmenine soittajineen oli tärkeä innoittaja Oldfieldille. Tippettin Centipede -konsertin koettuaan Oldfield halusi tehdä oman rock-sinfoniansa. Siinä missä Tippettin Centipede toimi jazz-rockin ja taidemusiikin risteyksessä Oldfieldille jazz ei ollut merkittävä innoitin vaan häntä ajoi enemmän rakkaus folkiin ja etenkin klassiseeen musiikkiin. Suomalaisittain voimme ehkä olla ylpeitä siitä että Oldfield on useaan otteeseen maininnut lempisäveltäjäkseen nimenomaan Sibeliuksen.
Oldfield oli ollut myös vaikuttunut siitä että Paul McCartney oli soittanut vuoden 1970 nimettömällä ja hieman kotikutoisella debyyttilevyllään kaikki instrumentit itse. Oldfield päätti tehdä oman levynsä samalla metodilla. Jos ex-Beatle pysyisi siihen niin miksei muka hän? Aivan yksin Oldfield ei lopulta kuitenkaan Tubular Bellsiä läpi soittanut vaan Oldfieldin lisäksi levyllä vierailee muutamassa kohdassa rumpali, huilisti sekä pari vokalistia.
Oldfieldia kutsutaan (niin minäkin tein tämän arvostelun alussa) usein multi-instrumentalistiksi ja levyn kannessa listataankin uljaasti parisen kymmentä instrumenttia joita hän soitti sessioissa. Suurin osa näistä on erilaisia kitaroita, kosketinsoittimia ja lyömäsoittimia. Totuus on kuitenkin että vaikka Oldfield oli jo tähän aikaan erinomainen kitaristi niin muiden instrumenttien kuten vaikkapa koskettimien suhteen hän oli vielä hyvin vasta-alkaja ja soitti niitä lähinnä auttavasti valtavan musikaalisuutensa ja päättäväisyytensä voimin. Ja tietenkin noin 2000 päällekkäin äänityksen avittamana jotka vaadittiin saavuttaman Tubular Bellsin monimutkainen palapeli. Tässä operaatiossa korvaamaton apu oli tietenki jo edellä mainutut The Manorin äänimiehet Simon Heyworth ja etenkin inspiroivan roolin sessioissa ottanut Tom Neman joka sai Oldfieldin kera myös lopulta tuottajan tittelin levynkansiin.
Muutamat proge-bändit (mm. Jethro Tull ja edellä mainittu Centipede) olivat tehneet jo joitakin levyjä joissa oli vain yksi kappale per vinyylin puolisko ja Oldfield päätti jatkaa samalla linjalla. Tosin luultavasti Oldfieldia innoitti ratkaisussa vähintään yhtä paljon hänelle niin rakkaat klassisen musiikin sinfoniat. Tubular Bells koostuukin siis vain kahdesta pitkästä vinyylin A- ja B -puolet täyttävästä kappaleesta.
Tubular Bells, Part One
Tubular Bellsin ensimmäinen puolisko alkaa näennnäisesti simppelillä (johon 15/8 tahtilaji kuitenkin tuo viehättävää kummallisuutta) pianokuviolla joka on selvä kumarrus Terry Rileyn toisteisen minimalismin suuntaan. Oldfield ei kuitenkaan jää pitkäksi aikaa minimalismin vangiksi vaan kasvattaa musiikkia pikku hiljaa suureellisempaan suuntaan instrumentteja lisäillen ja vaihdellen sekä tunnelmia radikaalistikin muutellen. Ja täysin vastoin minimalismin periaatteita Oldfield ei epäröi sooloilla railakkaasti pitkin kappaletta sähkökitaralla. Oldfieldin hyvin omintakeinen kireä kitarasoundi onkin jo, jos ei vielä aivan loppuun hioutunut, niin jo ainakin alustavasti omanlaisekseen muodostunut. Tulevina vuosina Oldfield soitti monenlaisia sähkökitaroita ja tuli tunnetuksi etenkin Gibson SG Juniorista, Stratocasterista ja myöhemmin PRS:n kitaroista, mutta Tubular Bellsillä hän käyttää sähkökitarana vain Fender Telecasteria jonka oli aiemmin omistanut poppari Marc Bolan.
”Tubular Bells Part Onen” tunnelmat vaihtelevat toimivasti pastoraalisen kauniista osioista angstisen vihaisesti rokkaaviin hetkiin joissa Oldfield hakkaa sähkökitarastaan vimmaisella säröllä soivia riffejä. Nämä perinteisemmät ”rock”-hetket kuulostavat varsin omaperäisiltä jo pelkästään siksi että niiden taustalla ei moukaroi rumpali kuten rock-musiikissa ja jopa progessa 99%:sti yleensä on tapana.
Siirtymät osiosta toiseen eivät ole aina täysin kitkattomia, mutta kokonaisuus tuntuu yllättävänkin jouhevalta etenkin kun muistaa että säveltäjänä 19 vuotias täysin itseoppinut muusikko.
Oldfieldin (ja hänen tiiminsä) kokemattomuudesta kertoo että Tubular Bellsillä instrumentit eivät aina välttämättä ole aivan 100% vireessä tai taimit virheettömästi tikissä, mutta Oldfieldin valtava musikaalisuus ja vilpitön halu tehdä juuri omanlaistaan musiikkia paistaa läpi silti levyn huterimmistakin hetkistä. Oldfieldia on luonnehtinut hänen koko uransa ajan avain mieletön melodioiden tajua. Se hänellä oli hallussa jo nuorella iällä Tubular Bellsissä. Levy on täynnä kauniita melodioita ja mieleenpainuvia riffejä jotka eivät silti ole itsestään selvän tai kliseisen oloisia.
Jo ikoniseksi muodostuneen intron jälkeen ”Part Onen” kuuluisin hetki on sen finaali jossa Oldfield lisää hypnoottisesti hyrisevän bassoriffin päälle instrumentteja yksi kerrallaan. Komediabändi Bonzo Dog Doo-Dahin Bandin eksentrinen nokkamies Vivian Stanshall juontaa instrumentit sisään lausuen soittimen nimen aina sen alkaessa soida. Idea on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas ja toimii täydellisesti Tubular Bellsin monikerrokselliseen konseptiin. Viimeinen juonnettu instrumentti on tietenkin putkikellot (tubular bells) jotka kajahtavatkin oikein komeasti. Oldfield ja hänen äänittäjänsä Simon Heyworth ja Tom Newman näkivät valtavasti vaivaa että tämä sinfoniaorkesterissa yleensä taustalla suht kohteliaasti kilahteleva instrumentti päättäisi Oldfieldin levyn ensimmäisen puoliskon mahdollisimman kovaa soiden. Levy jopa prässättiin raskaalle vinyylille joka oli tähän mennessä perinteisesti varattu vain klassiselle musiikille jotta ääni saataisiin taltioitua parhaalla mahdollisella tavalla. Poppi ja rokki olivat saaneet tyytyä kevyempään kierrätettyyn vinyyliin. Toki tästä raskaammasta vinyylistä hyötyi sitten koko levyn soundi muutenkin. Tietynlaisesta rouheudesta huolimatta Heyworth ja Newman tekivät levyn soundien kanssa ylipäätänsä varsin hyvää työtä.
Oldfieldin ”Part Onen” lopussa klommoille lyömä putkikello inspiroi artisti Trevor Keyn ikoniseksi muodostuneen levykannen. Kannesa komeilee erikoisen muotoon taivutettu teräksinen putki ilmassa taivata vasten leijuen kuin 2001 Avaruusseikkailun mystinen moniliitti.
Putkikello-kliimaksin jälkeen Oldfield soittaa vielä teokselle kauniin koodan akustisella kitaralla. Tubular Bellsin ensimmäiset 25 minuuttia ovat ohi ja ainakin henkilökohtaisesti voin sanoa että neljännes tunti kuluu harvoin yhtä nopeasti kuin tätä musiikkia kuunnellessa.
Tubular Bells, Part Two
Tubular Bellisin jälkimmäinen puolisko jää usein ensimmäisen osan varjoon, mutta sekin toimii mainiosti ja sisältää joitakin todella kauniita osioita. Yleisesti ottaen Part 2 on hieman akustisempi, seesteisempi ja vähäeleisempi kuin ensimmäinen puolisko. Mutta vain yleisesti ottaen sillä pitkän leppoisan ja kauniin intron jälkeen ”Part Two” sisältää, myös levyn raivokkaimmat, raskaimmat ja kummallisimmat hetket.
Sinänsä hassua että koko Tubular Bellsin kenties oudoin kohta on myös ainoa joka käyttää rock-musiikkiin kiinteästi kuuluvia elementtejä eli vokaaleja ja rumpuja. Niin kutsutussa ”piltdown-man” (demossa kulki hieman helpommin avautuvalla nimellä ”Caveman”) -osiossa Oldfield nimittäin karjuu ja ulvoo keksittyjä sanoja kummallisella mörisevällä mörköäänellä vierailevan Steve Broughtonin takoessa taustalla aggressiiviseti rumpusettiään. Vokaalit olivat eräänlainen keskisormen näyttö Bransonille joka kehtasi toivoa levylle laulua. Rohkaisuksi vokaaliakrobatiaansa Oldfield nautti pubissa puolipulloa viskiä. ”Piltdown Man” on hyvin erikoinen, mutta viihdyttävä ja oudolla tavalla humoristinen episodi keskellä muuten varsin vakavaa levyä. ”Piltdown Manissa” hauskaa on myös se että antaa mahdollisuuden humoristisesti todeta että Oldfield keksi ohimennen myös deathmetal-vokalisoinnin. Mike on siis alkuperäinen cookie monster! Oldfield ei kuitenkaan jatkanut lupaavalla piparihirviön urallaan. Ehkä sillä oli jotain tekemistä että hän ei pystynyt vokaalirevittelynsä jälkeen puhumaan kahteen viikkoon.
”Piltdown Manin” raivokkuus luo hienon kontrastin seuraavan osion kanssa joka useamman minuutin kestävä eteerinen jakso jossa Oldfield latoo useita kauniisti soivia kitaroita minimalistisesti surisevan urkutaustan päälle. Tämä osuus kaikessa hienovaraisuudessaan kertoo ehkä parhaiten siitä kuinka taitava ja ennen kaikkea tyylitajuinen kitaristi Oldfield oli jo tässä varhaisessa vaiheessa uraansa.
Lopulta ”Part Two” ja koko levy päättyy akustiseen ja vimmaisella vauhdilla tulkittuun versioon traditionaalisesta tanssikappaleesta ”The Sailor’s Hornpipe”. Kyseisestä rallista äänitettiin myös humalaisen humoristinen versio jossa Vivian Stanshall vaeltelee ympäri The Manor studiota ja horisee kummallisuuksia musiikin taustalle. Järki onneksi lopulta voitti ja levyn päättää tämä napakampi ja kaikin puolin toimivampi instrumentaaliversio. Stanshall-version voi kuulla vuonna 1976 ilmestyneellä Boxed-kokoelmalla.
Tubular Bells oli ilmestyttyään totaalinen yllätysmenestys. Albumi sai lähes yksimielisen kehuvat arvostelut ja myi miljoonia kappaleita. Nykyään arvioidaan että myytyjen levyjen määrä pyörisi jossain 16 miljoonaa kappaleen tienoilla. Tubular Bellsin menestyksellä oli lyhyellä tähtäimellä se positiivinen vaikutus että muutaman vuoden ajan Virgin Records rahoitti useita kiinnostavia progressiivisen ja kokeellisen musiikin yhtyeitä kuten Henry Cow, Hatfield And The North, Faust, Tangerine Dream ja Gong.
Levyn jälkeen Oldfieldista olisi voinut helposti tulla paljon suurempi tähti jos hän olisi vienyt Tubular Bellsin yhtyeen kera maailmankiertueelle. Se ei kuitenkaan olisi voinut Oldfieldia vähempää kiinnostaa. Eikä hän henkisesti yksinkertaisesti olisi luultavasti pystynyt siihen. Sillä vaikka Oldfield oli toivonut menestystä eihän oikein osannut herkkänä ja mielenterveysongelmista kärsivänä käsitellä asiaa vaan Oldfieldin reaktio koko hommaan oli paeta koko touhua. Richard Branson onnistui sentään suostuttelemaan Oldfieldin tekemään kaksi konserttia joista ensimmäinen oli yleisön edessä Queen Elizabeth Hallissa. Oldfiedin taustabändinä toimi mm. koko Henry Cow, jäseniä Gongista, David Bedford, Kevin Ayers ja hieman yllättäen Rolling Stonesin tuolloinen kitaristi Mick Taylor. Hieman pienemmän kokoonpanon kera äänitettiin myös televisiokonsertti joka joka esitettiin BBC:n sarjassa 2nd House. Nämä esiintymiset kasvattivat varmasti omalta osaltaan jossain määrin Tubular Bellsin menestystä, mutta vielä paljon suurempi merkitys, etenkin Amerikan markkinoilla oli se että ohjaaja Wiliam Friedkin käytti levyn introa menestyselokuvassaan The Exorcist (Manaaja).
Mikä sitten on Tubular Bellsin menestyksen salaisuus? Itse uskoisin että se liittyy paitsi tietenkin siihen että levy on täynnä upeita melodioita ja komeita kitaraosuuksia niin myös musiikin täydelliseen tasapainoiluun helpon kuunneltavan ja riittävästi syvyyttä sisältävän kerroksellisuuden välillä. Tubular Bells toimii hyvin taustamusiikkina, mutta toisaalta sisältää enemmän kuin riittävästi myös särmää ja yksityiskohtia ollakseen palkitseva kokemus myös musiikkiin keskittyvälle kuuntelijalle. Musiikissa on myös jotain tavattoman vilpitöntä, tavallaan naiiviakin lumoa. On helppo uskoa että Oldfield itse elää täysillä jokaisen soittamansa nuotin mukana. Lopullinen syy albumin suunnattomaan menestykseen löytynee kuitenkin ajan hengestä. Aika vain jotenkin sattui olemaan oli juuri oikea tälle levylle. Jostain syystä ihmiset halusivat juuri sillä hetkellä kuulla Tubular Bellsin. 16 miljoonaa kärpästä oli kerrankin oikeassa.
Arvosana: *****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
A-puoli
- ”Tubular Bells, Part One” – 25:30
B-puoli
- ”Tubular Bells, Part Two” – 23:50
Mike Oldfield: flyygeli, kellopeli, Farfisa -urut, bassokitara, sähkökitara, mandoliini perkussiot, akustinenkitara, flageolet, honky tonk piano, Lowrey -urut, putkikellot, patarummut, Hammond -urut, vokaalit
Muut muusikot:
Steve Broughton: rummut Lindsay Cooper: kontrabasso Mundy Ellis: taustalaulu Jon Field: huilu Sally Oldfield: taustalaulu Vivian Stanshall: seremoniamestari
Tuottajat: Mike Oldfield, Simon Heyworth ja Tom Newman
Levy-yhtiö: Virgin
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 