Levyarvio: Genesis – Selling England By The Pound (1973)

Selling England By The Pound on Genesiksen viides studioalbumi.

Nursery Crymellä vuonna 1971 kasatusta viisikosta Peter Gabrlel (vokaalit), Tony Banks (koskettimet), Mike Rutherford (basso), Steve Hackett (kitara) ja Phil Collins (rummut) on hitsautunut ahkeran keikkailun myötä Selling England By The Poundiin mennessä taitavasti yhteen soittava ryhmä.

genesis_1973.jpg
Mike Rutherford, Steve Hackett, Phil Collins, Peter Gabriel ja Tony Banks.

Selling England By The Pound soikin edeltäjiään huomattavasti lihaksikkaammin. Tony Banks käyttää levyllä ensimmäistä kertaa syntetisaattoria urkujen, pianon ja Mellotronin rinnalla ja Hackettin solistiset taidot ovat kehittyneet huimasti. Osa aiempien levyjen pastoraalisuudesta on jäänyt pois ja merkittävä osa niiden särmistä on myös hiottu taitavamman äänityksen ja parantuneiden soittosuorituksien myötä pois. Samalla tosin on menetetty jotain bändin alkuperäisestä charmista ja mystisyydestä. Toki Genesis kuulostaa edelleen hyvin omaperäiseltä, mutta on samalla kuitenkin lähestynyt jossain määrin ”geneeristä proge-soundia”. Osittain tähän tosin voi liittyä myös vääristynyt perpektiivi: monet myöhemmät proge-bändit ovat pyrkineet imitoimaan nimenomaan Selling England The Poundin Genesistä. Tämä kuuluu etenkin 80-luvulla aloittaneiden ns. neoproge-bändien soinnissa.

Selling England By The Poundin selkäranka on neljä pitkää kappaletta (8-12 min) joiden väliin ikään kuin kokonaisuutta ryhmittämään on sommiteltu neljä lyhyempää kappaletta. Nämä lyhyemmät kappaleet ovat valitettavasti vähäisempiä paitsi pituudeltaan niin myös laadultaan. Rytmittämisen sijasta ne onnistuvatkin lähinnä tekemään levystä hieman ylipitkän. 54 minuuttisena Selling England By The Pound onkin harvinaisen pitkä yhden vinyyli-aikakauden julkaisu useimpien 70-luvun levyjen ollessa kestoltaan huomattavasti lähempänä 40 minuuttia kuin viittäkymmentä.

Dancing With the Moonlit Knight

Levy alkaa dramaattisesti Gabrielin acapella -laululla:

”Can you tell me where my country lies?”

Said the unifaun to his true love’s eyes

”It lies with me!” cried the Queen of Maybe

For her merchandise, he traded in his prize!

Tuo ensimmäinen värssy kiteyttää paljon levyn yleisestä eetoksesta. Monissa kappaleissa tuntuu olevan jonkinmoista menneiden aikojen nostalgisointia ja kappaleissa eletään ikään kuin jonkinlaisessa kuvitteellisessa tai sadunomaisessa lähimenneisyydessä. Useista levyn sanoituksista on kuitenkin vaikea saada otetta ja ”Dancing With The Moonlit Knight” onkin hyvä esimerkki siitä että Selling Englandin sanoitukset ovat huomattavasti epämääräisempiä kuin parilla aiemmalla Genesis levyllä. Niistä puuttuu se rento hulluttelu ja makaaberius joka oli ominaista Genesiksen monille kappaleille aiemmin. Selling Englandin sanoitusten tyyli on vakavampi ja mietteliäämpi, mutta pyrkimys syvällisyyteen tuntuu usein hieman väkinäiseltä. Ilmeisesti syy löytyy Tony Banksin suunnasta joka sai tällä kertaa aiempaa enemmän tilaa sanoituksilleen Gabrielin kustannuksella.

Kappale sisältää komean rokkaavaan instrumentaaliosuuden jota suomalaiset kuuntelijat voivat kuunnella huvittuneina sillä Pelle Miljoonan kosketinsoittaja Ari Taskinen pölli riffin tästä kappaleesta yhtyeen punk-anthemiin ”Moottoritie on kuuma”. Vaikutteita kappaleesta on riittänyt muihinkin, vähemmän yllättäviin, suuntiin. Neoproge-bändi Marillionin vokalistia Fishiä syytetään usein Gabrielin imitoinnista ja tuntuukin että Gabrielin aggressiiviset vokaalit nimenomaan ”Moonlit Knightissa” on ollut selvä vaikutin.

Kahdeksan minuuttinen ”Dancing With the Moonlit Knight” on hieno kappale, mutta valitettavasti lopetus on hieman heikko. Kappale ikään kuin vain hiipuu pois kunnollisen lopetuksen sijasta.

I Know What I Like (In Your Wardrobe)

“I Know What I Like” on sympaattinen yritys tehdä hieman helpommin lähestyttävä (pop?)kappale ilman että yhtyeen ominaispiirteet katoavat keskinkertaisuuteen. Ärsyttävästä kertosäehokemastaan huolimatta kappale toimii suht mukavasti. Collins soittaa perkussioita luovasti ja hänen kopistelunsa tuo mukavasti lisäväriä biisiin.  “I Know What I Like” onnistui saavuttamaan jopa hieman kipinää sinkkulistoilla nousten brittilistoilla sijalle 21. Ei mikään jättihitti siis, mutta auttoi osaltaan tekemään bändistä aiempaa tunnetumman.

Firth Of Fifth

Seuraavana vuorossa oleva, hieman yli yhdeksänminuutinen, “Firth Of Fifth” on Selling England By The Poundin ehdoton kohokohta. Kappale alkaa Tony Banksin upealla ja rytmisesti monimutkaisella flyygeli-introlla. Ilmeisesti tämä useampia vaihtuvia tahtlilajeja sisältävä osuus oli jopa niin haastava ettei livenä hieman epävarma Banks halunnut soittaa sitä konserteissa. Tosin hän syyttänyt myös sitä ettei käytössä olleessa sähköpianossa ollut kosketuksen vahvuuden tunnistusta mikä teki hienovaraisen osuuden soittamisen tyydyttävästi hyvin haastavaksi ellei mahdottomaksi. Pianon rahtaaminen keikoille ei ilmeisesti ollut taloudellisesti mahdollista. Sen verran pieni bändi Genesis vielä tuolloin oli. No levyllä Banksin intro joka tapauksessa paitsi upeaa kuultavaa soitannollisesti niin etenkin sävellyksellisesti.

Piano-introsta siirrytään majesteettisesti soivaan osioon jossa Gabriel laulaa uljaasti ja erittäin karismaattisen kuuloisesti (tämä kappale olisi sopinut täydellisesti myös Greg Lakelle). Tämän jälkeen äärimmäisen taitavasti sävelletty (Tony Banks ansainnee suurimman kunnian) kappale etenee komeaan finaaliinsa erittäin sulavan harmonisen kehittelyn kautta.

Banksin ohella kitaristi Steve Hackett on kappaleen tähti. Hackett pääsee soittamaan ”Firth Of Fiftissä” eeppisen ja vahvan emotionaalisen latauksen sisältävän kitarasoolon. Uljaasti kappaleen yllä liitävä soolo on paitsi yksi progressiivisen rockin tyylikkäimmistä niin myös ehdottomasti parasta mitä Hackettin sormista on koskaan lähtenyt.

Kuten ”Dancing With Moonlit Knightissa” myöskään ”Firth Of Fifthin” sanoitukset eivät yllä itse musiikin tasolle. Banksin yhdessä Rutherfordin kirjoittamat epämääräisiä viittauksia kreikkalaisiin ja roomalaisiin mytologioihin sisältävät sanoitukset eivät tunnu oikein johtavan mihinkään. Hieman epätyydyttävistä sanoituksista huolimatta ”Firth Of Fifth” lienee paras yksittäinen kymmenen minuutin siivu Genesis-musiikkia. Kyseessä on ehdoton progressiivisen rockin mestariteos.

More Fool Me

Majesteettisen ”Firth Of The Fifthin” jälkeen vuorossa on akustinen ja kevyt välipala “More Fool Me”. Phil Collinsin laulama ”More Fool Me” jää suht aneemiseksi kappaleeksi. Ihmissuhdeasioita puiva kappale lienee Genesiksen suoraviivaisin ja simppelein kappale sitten esikoisalbumin. 

The Battle Of Epping Forest

Levyn pisin kappale 12 minuuttinen ”The Battle Of Epping Forest” on musikaalista teatteria joka hyvin montypythonmaista huumoria sisältäen kertoo veijarimaisen tarinan puistossa käytävästä gangsterisodasta. Kappaleen ongelma on että Gabriel täyttää lähes jokaisen hetken sanoituksillaan jotka vieläpä usein eivät tunnu aivan täsmäävän musiikkiin. Gabriel kyllä herkuttelee värikkäillä hahmoilla ja laulaen heidän osuuksia erilaisilla äänillä hauskasti, mutt liika on liikaa. ”Epping Forest” sisältää varsin monimutkaista ja tenhoavaa musiikkia (Rutherford on liekeissä bassossa!), mutta se vaan tuppaa usein jäämään totaalisesti Gabrielin sanavyörytyksen jalkoihin. Erityisesti Tony Banks karsasti lopputulosta, mutta minusta osa ”Epping Forestista” toimii oikein mukavasti. Ylipitkä se kuitenkin on ja itse musiikille olisi ollut syytä antaa huomattavasti enemmän tilaa hengittää. Tiedän että tämä on ristiriitaisesti sanottu levystä jota pidän ylipitkänä, mutta tavallaan ”Epping Forest” olisi voinut hyötyä pidemmästä kestosta. Tämä olisi mahdollistanut paremman balanssin musiikin ja Gabrielin sanoituksien välille.

After The Ordeal

Steve Hacketiin säveltämä ”After The Ordeal” on ihan nätti melodinen instrumentaalibiisi, mutta ei oikein oikeuta olemassa oloaan näin pitkällä levyllä.  Banks ja Rutherford vastustivatkin kappaleen mukaan ottoa, mutta Hackett piti kerrankin puolensa ja uhkasi jopa erota bändistä jos kappaletta ei otettaisi mukaan. Tälläisessä tilanteessa Genesiksen demokratia kääntyy hieman itseään vastaan kun kaikkia bändin jäseniä on pakko miellyttää ei lopputulos välttämättä ole koherentti ja paras mahdollinen. ”After The Ordealissa” ei kuitenkaan ole erityisesti mitään vikaa (paitsi aika vaisu fade-outiin päättyvä lopetus) ja se sisältää ihan tyylikästä kitarointia mutta ehkä sen silti olisi voinut säästää Hackettin soololevylle.

The Cinema Show

Akustisella kitaranäppäilyllä alkava moderni Romeo ja Julia -tarina ”The Cinema Show” hämää hetken aikaa kuulijaa luulemaan että bändi on palannut alkuaikojen pastoraalisiin tunnelmiin , mutta kappale kasvaa pikku hiljaa energisemmäksi ja sen instrumentaaliosio on yksi levyn kohokohdista. Hienossa 7/8 tahtilajissa pääosin kulkevassa monta minuuttia kestävässä osiossa Gabriel ja Hackett jätetään pois pelistä ja bändi muuttuu yllättäen voimatrioksi Banksin, Rutherfordin ja Collinsin revittellen maukkaasti hieman jazz-rockmaisissa tunnelmissa. Banks sooloilee kappaleessa erittäin tyylikkäästi vaikkakin hetkittäin hieman turhan ohuilla syntetisaattorisoundeilla. Rutherford ja Collins tekevät taustalla huimaa työtä rytmiryhmänä etenkin Collinsin yltäessä uransa toistaiseksi ehkäpä parhaaseen soittosuoritukseen. ”The Cinema Shown” instrumentaali-osio antaakin mielenkiintoisen välähdyksen vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta jossa kolmikko Banks, Rutherford ja Collins ignoroivat sinkkulistojen rahakkaan kutsun ja keskittyivät sen sijasta instrumentaalisen progeen…

Aisle Of Plenty

Levyn päättävä alle pari minuuttinen kevyesti soiva ja kaunis ”Aisle Of Plenty” toimii eräänlaisena outrona ”Cinema Showlle”. Gabrielin herkät vokaalit ovat pääosassa ja Banks soittaa taustalla tyylikkään vähäeleisesti Mellotron-jousia. Lopussa koko bändi pääsee tekemään vielä pienen nostatuksen. Kelpo lopetus levylle vaikka genesismäisesti päättyykin taas fade-outiin. Tällä kertaa kuitenkin ihan toimivasti.

genesis_1973

Kolmikko ”Dancing With The Moonlit Knight”,  ”Firth Of The Fifth” ja ”The Cinema Show” kuuluvat ehdottomasti Genesiksen parhaiden kappaleiden joukkoon ja pelkästään niiden voimalla Selling England By The Pound nousee klassikkolevyjen joukkoon. Valitettavasti muu materiaali ei yllä samallae tasolle ja tekee kokonaisuudesta epätasaisen ja ylipitkän vaikkei mitään varsinaisia katastrofeja sisälläkään.

Selling England By The Pound sai ilmestyessään melko ristiriitaiset arvostelut eikä kaikki yhtyeen jäsenetkään olleet levyyn kovin tyytyväisiä. Etenkin Tony Banks kritisoi levyä yllättävän kovaäänisesti aikalaishaastatteluissa. Sittemmin levyn arvostus on kasvanut kohisten ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista proge-levyistä. Selling England By The Pound kamppailee säännöllisesti erilaisissa äänestyksissä parhaan proge-levyn tittelistä Yesin Close To The Edgen (1972) kanssa. Omasta mielestäni epätasainen Selling England ei pärjää mitenkään Close To The Edgen saumattomalle täydellisyydelle eikä ole edes Genesiksen paras levy sen kunnian kuuluessa joko särmikkäämmälle Foxtrotille (1972) tai eeppiselle urbaanille odysseialle Lamb Lies Down On Broadwaylle (1974). Epätäydellisyydestään huolimatta Selling England By The Pound on silti hieno levy ja erittäin merkittävä osa progressiivisen rockin tarinaa.

Parhaat biisit: ”Dancing With The Moonlit Knight”,  ”Firth Of The Fifth”, ”The Cinema Show”

Arvosana: ****½

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet:

A-puoli

  1. ”Dancing with the Moonlit Knight” 8:02
  2. ”I Know What I Like (In Your Wardrobe)” 4:03
  3. ”Firth of Fifth” 9:36
  4. ”More Fool Me” 3:10

B-puoli

  1. ”The Battle of Epping Forest” 11:43
  2. ”After the Ordeal” (instrumental) 4:07
  3. ”The Cinema Show” 11:10
  4. ”Aisle of Plenty”

Muusikot:

Peter Gabriel: laulu, huilu, lyömäsoittimet, oboe Steve Hackett: kitara, taustalaulu kappaleessa ”I Know What I Like” Tony Banks: piano, kosketinsoittimet, taustalaulu, akustinen kitara kappaleessa ”The Cinema Show” Mike Rutherford: basso, bassojalkio, akustinen kitara, sitar kappaleessa ”I Know What I Like”, kontrabasso kappaleessa ”The Cinema Show” Phil Collins: rummut, taustalaulu, lyömäsoittimet, laulu kappaleessa ”More Fool Me”

Tuottajat: Genesis ja John Burns

Levy-yhtiö: Charisma


 

Mainokset

2 thoughts on “Levyarvio: Genesis – Selling England By The Pound (1973)

Add yours

  1. Selling England by the Pound oli itse asiassa ensimmäinen Genesiksen studiolevy, jolla Banks käytti syntetisaattoria. Vielä Foxtrotilla kaikki jännät äänensävyt synnytettiin ihan uruilla, mellotronilla, pianoilla ja sähkökitaralla, ja varsinkin niiden kekseliäillä yhdistelmillä. Jossain määrin Genesiksen tekstuurit kävivät vähemmän kekseliääksi syntetisaattorien määrän lisääntyessä, vaikka soundi rikastuikin. Totta on kuitenkin, että monet myöhemmät bändit matkivat juuri tätä Genesis-soundia, eivät niinkään Foxtrotin tai The Lamb Lies Down on Broadwayn kulmikkaampia ja erikoisempia sointeja. Ne vain yleensä keskittyivät matkimaan tiettyjä osia Genesiksen kaikista eri ideoista, jolloin alkoi kehittyä tuo geneerinen Genesis-progesoundi.

    Banksin ja Rutherfodin sanoitukset ”Firth of Fifth” ja ”The Cinema Show” ovat tosiaan melko väkinäisiä. Gabrielin teksteissä on kuitenkin mielestäni edelleen nokkelia huomioita englantilaisesta kulttuurista ja sen muutoksesta, ja niissä osataan ymmärtää menneisyyttä kaihoavia ihmisiä kuitenkaan varsinaisesti romantisoimatta tuota menneisyyttä. Epämääräisiä ne silti tosiaan ovat, ainakin meille ulkomaanpelleille, koska niissä käsitellään paljolti englantilaiseen kulttuuriin kuuluvia ideoita ja paikoin käsittelyssä vain listataan rinnakkain ilmiöitä kuningas Arthurin mytologiasta 70-luvun alun mainoslauseisiin ilman varsinaista tehokasta kerrontaa tai pointtia. Hulluttelua on edelleen, makaaberiutta hieman vähemmän, mutta lähinnä minä kaipaan konkretiaa.

    Itse pidän ”Dancing with the Moonlit Knightin” ”joutsenlampi”-lopetuksesta. Ei jokainen kappale mielestäni tarvitse suurta lopetusta. Syy, miksi kappale päättyy tuolla tavoin, saattaa piillä kuitenkin siinä, että esituotantovaiheessa Genesis harkitsi yhdistävänsä kappaleen ”The Cinema Show’hun” / ”Aisle of Plentyyn”, niin että siitä tulisi ”Supper’s Readyn” kaltainen eepos. Idea hylättiin, koska yhtye ei halunnut toistaa itseään. Voisi kuvitella, että ”The Cinema Show’n” kitaraintro nousisi esiin ”Moonlit Knightin” hiipuessa pois tai sitten välissä olisi vielä jokin lyhyt siirtymäjakso. Nythän kappaleet muodostavat ikään kuin kehyksen koko albumille, sillä ”Aisle of Plenty” toistaa ”Moonlit Knightin” ensimmäiset säkeistöt eri sanoilla ja hieman eri sovituksella. Mikä ei kyllä auta tekemään epätasaisesta materiaalista tasavahvaa kokonaisuutta.

    Liked by 1 henkilö

    1. Joo olin itsekin siinä uskossa että Banks käytti syntetisaattoreita ensimnmäistä kertaa Sellingillä, mutta en jaksanut tarkistaa asiaa joten tekstiin jäi hähmäisempi ilmaus. Taidanpa tehdä tekstiin pienen muutoksen nyt kun asiaan tuli vahvistus. Eli kiitoksia 🙂

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: