(No Pussyfooting) on King Crimson kitaravirtuuosi Robert Frippin ja Roxy Musicin äänimanipulaattori Brian Enon ensimmäinen yhteinen albumi. He tosin kohtasivat ammatillisesti jo Frippin tuottaman toisen Matching Molen levyn Little Red Recordin (1972) sessioissa jossa Enolla oli pieni rooli syntetisaattorin soittajana. (No Pussyfooting) aloitti paitsi Frippin ja Enon läpi elämän jatkuneen ystävyyden myös kestävän musiikillisen yhteistyön jonka pariin he ovat aina säännöllisen epäsäännöllisesti palanneet.
(No Pussyfooting) sisältää vain kaksi pitkää kappaletta. Levyn aloittava ”The Heavenly Music Corporation” kestää peräti 21 minuuttia ja toinen raita ”Swastika Girls” sekin melkein 19 minuuttia. (No Pussyfooting) -levyä kutsutaan usein jos ei ambient-musiikiksi niin ainakin esi-ambientiksi. Levyn musiikki on kuitenkin paikoin varsin väkivaltaista ja pistävää eikä se ole samalla tavalla harmittomasti taustalle jäävää kuin ambient-musiikki yleensä. Itse näenkin (No Pussyfooting) -levyn enemmin osana minimalistisen musiikin koulukuntaa. Frippin paikoin hyvinkin villi sähkökitarointi tosin sotii hieman tätäkin määritelmää vastaan.
”The Heavenly Music Corporationionin” kaikki äänet on tuotettu Frippin sähkökitaralla jota loopataan kahden Revox-kelanauhan avulla. Menetelmän kehitti alunperin kokeellisen musiikin säveltäjät Terry Riley ja Pauline Oliveros jotka tekivät vastaavanlaisella tekniikalla kokeiluita jo 60-luvun alussa. Myös monet muut progressivisen rockin piirissä vaikuttaneet muusikot kuten Daevid Allen, Kevin Ayers ja Hugh Hopper (kts. tässä artikkelissa esitelty levy 1984) olivat tehneet vastaavanlaisia nauhaluuppikokeiluja jo vuosia ennen Frippiä ja Enoa. Kaksikon kunniaksi kuuluu kuitenkin ainakin se että he onnistuivat popularisoimaan tämän menetelmän. Tosin viiveellä. Ei (No Pussyfooting) mikään välitön hitti ollut. On myös muistettava että vaikka Frippin ja Enon levyllä käyttämä menetelmä ei ollut ainutlaatuinen niin sillä luotu musiikki kuitenkin sitä hyvin pitkälti oli. Frippin ja Enon konseptin ytimessä on ajatus kahdesta ihmisestä luomassa yhtä soundia jolloin lopputulos on ideaalisesti jotain aivan muuta mihin yksi mies pystyisi. Fripp syötti Enon systeemiin rakennusaineita joita Eno sitten manipuloi minkä jälkeen Fripp reagoi reaaliajassa Enon muokkamaan äänikuvaan. Minkä jälkeen Eno jällleen manipuloi soundia ja niin edelleen loputtomiin.
Levyn toinen kappale ”Swastika Girls” eroaa kuitenkin edellä mainitusta konseptista siinä mielessä että kappaleen pohjalla on Enon VCS3-syntetisaattorin avulla luotu luuppi jonka päälle Fripp punoo sähkökitaralla lisää ääniä. Tämän jälkeen seuraa kuitenkin jo edellä kuvattu syöttö – ja takaisinsyöttö -sykli.
Entä miltä tällä metodilla aikaan saatu musiikki itseasiassa kuulostaa? (No Pussyfooting) -levyn musiikkia on äärimmäisen vaikea kuvailla. Itse kuulen sen jotensakin näin. Levyn musiikki on kuin hitaasti aaltoileva elohopeamaisena vellova massa jota aika ajoin puhkoo Frippin viiltävästi soiva sähkökitara. Äänimassa kimmauttaa osan Frippin nuoteista takaisin helisemään ja imee osan itseensä dronettavaa massaansa kasvattaen. Tämä toistuu ja toistuu. Välillä staattisemmin ja välillä kuulijaa rujommilla irtiotoilla herätellen. Kuulija joko hypnotisoituu tästä taianomaisesta ja omaperäisestä äänikuvasta tai vaihtoehtoisesti tylsistyy ”kun mitään ei tapahtu”. On jopa mahdollista että sama kuulija kokee molemmat tunteiden ääripäät riippuen siitä millaisessa mielentilassa levyä kuuntelee.
(No Pussyfooting) sai onnistunutta jatkoa paria vuotta myöhemmin Evening Star -levyn muodossa. Kolmas Fripp & Eno albumi The Equatorial Stars ilmestyi vuonna 2004.
Arvosana: ****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet:
A-puoli
”The Heavenly Music Corporation” 20:55
B-puoli
”Swastika Girls” 18:34
Kokonaiskesto: 39:38
Tuottaja: Robert Fripp, Brian Eno
Levy-yhtiö: Island/ EG
Pienemmät Purot 