Sarja: David Bowie – Diamond Dogs (1974)

”don’t ask me, I don’t know any hallways” -.- Tämä, hyvät ja naiset ja herrat, on GENICIDE. D. BOWIE epic Number 8

Nyt päättyvä vuosi 1973 oli ollut David Bowien ja glam-rockin kuninkuuden huippuaikaa. Mutta Bowien nopsaliikkeisessä mielessä ja hänen futuristisesta näkökulmastaan glam alkoi olla pahasti viimeisen käyttöpäivän jälkeisessä tilassa, mistä todisti ”Gary Glitterin” kaltaisten tapausten ilmaantuminen näyttämölle. Niinpä oli vuorossa ”konseptialbumi” joka olisi samaan aikaan dramaattinen lopetus Ziggyn saagalle sekä myöskin uuden vaiheen alku.

Bowie haastateltavana: ”Albumi katsoo taaksepäin 60- ja 70-luvulle, ja se on hyvin poliittinen. Se on minun protestini. Nykyaikana protestin on oltava aiempaa hienostuneempaa. Kukaan ei halua kuulla mitään saarnaamista, siispä on omaksuttava välinpitämätön asenne. Nykyaikana pitää olla supercool. Enemmän kuin mikään muu aiemmin tekemistäni, tämä albumi on lähinnä omaa itseäni”.

Omaa itseä? Kyllä, Ziggy/Bowiella ilman muuta oli myös oma itse, ”David Jones”, jolla nimellä hänen sähkö- ja vesilaskunsa edelleen kulkivat. Joka saattoi olla vapaassa kellunnassa ja kaaoksessa kaiken muun suhteen, mutta jonka rautaista ammmattitaitoa musiikki- ja näyttämötaiteen suhteen ei kukaan voinut kiistää. Mutta joka oli toisaalta vaikutteiden keräilijä, häpeämätön varasteleva harakka, jolle kollegatkin tuntuivat olevan vain ostereita, joiden sisuksista esiin vääntämänsä heĺmet Bowie sulloi omiin taskuihinsa, sommitellen ne omiin tarkoitusperiinsä.

Mutta ehkä hän tarkoitti että nyt, päästyään Spidereistä, hän oli vapaa tekemään uudenlaista musiikkia. Tai ehkä sitä, että hän oli päättänyt keskittää kaiken kontrollin itselleen, ja ei ainoastaan aikonut tuottaa omin päin seuraavaa levyänsä, vaan jossain vaiheessa peräti suunnitteli soittavansakin kaiken itse. Tästä hän joutui kuitenkin tinkimään, ja joulukuussa 1973 alkaneissa nauhoituksissa olivat mukana pääosin Pin Upsin muusikot, lähinnä sessiotyöskentelijöinä, joille Bowie saneli tarkkaan mitä tulee tehdä. Silti levyllä kuullaan paljon Bowieta mm. sähkökitaran sekä saksofonin kimpussa. Pro-tasoiset muusikot saattavat hieman naureskella Bowien muutamiin säveliin perustuvia jännitys-tihenee-vetäisyjä, mutta allekirjoittanut vannoo niiden nimiin, ja pitää niitä parhaimpina ja kauneimpina milloinkaan noista soittimista aikaansaaduista äänistä.

greenman-beautiful-meaninglessness-of-david-bowie-913

Bowiella oli tuolloin monta rautaa tulessa. Ensinnäkin hänen avioliittonsa Angela Bowien kanssa, joka oli aina ollut ns. vapaamielinen, siis lievästi ilmaistuna, oli tässä vaiheessa enää pelkkä muodollisuus. Angiella oli omat juttunsa, ja Bowie heilasteli nyt kahden tyttöystävän kanssa, joita kumpaakin hän pyrki samanaikaisesti leipomaan poptähdiksi. Toinen oli musta laulajatar Ava Cherry, jonka Bowie oli jo hoidellut MainManin talliin, ja jolle hän oli tehnyt myös lukuisia biisejä. Toinen lover oli Salvador Dalin piireistä pop-ympyröihin ponnistanut salaperäinen muusa, silmäniloinen Amanda Lear. Learista tulikin myöhemmin camp-disko-queen, kun taas Cherryn ura ei oikein lähtenyt käyntiin, hyvästä lauluäänestä huolimatta. Learia Bowie myös kaavaili tähdeksi suunnittelemaansa elokuvaan Octobrianasta, tarunomaisesta neuvosto-underground-amatsoonista. Sen lisäksi Bowiella oli suunnitelmissa myös Ziggy-musikaali, josta jo aiemmin oli puhetta, ja johon hän oli jo tehnyt uusia lauluja. Ja viimeisenä vaan ei vähimpänä musikaali Orwellin kirjasta ”1984”, jonka kanssa oli päästy jo niin pitkälle, että MainMan oli lähestynyt Orwellin leskeä ostotarjouksen kanssa, mutta rouva Orwellille eivät Bowien rahat yllättäen kelvanneetkaan, vaan hän antoi hankkeelle totaaliset pakit.

Kun ”1984” oli kariutunut, Bowien ei auttanut muu kuin kehittää jo olemassaolevalle kirjaan liittyvään materiaalin ympärille uusi konseptio, jonka pohjalta tehtäisiin teema-LP. Defries antoi ymmärtää että myöskään Ziggy-musikaali ei olisi hyvä idea, sillä nyt oli ensiarvoista saada aikaan taas globaalia levymyyntiä, koskapa hänen manageritoimistonsa oli elänyt yli varojensa. Sen pyörittämä Bowie-promokoneisto fani-imperiumineen ja kullattuine Bowie-tulitikkuineen nieli kassaa tyhjäksi nopeammin kuin sinne varoja kertyi, ja kaiken lisäksi Pin Upsin studioaikakin oli vielä maksamatta. Ranskasta oli jo tullut karhukirjeitä sekä lakimiesten yhteydenottoja. Velaksi uutta albumiakin purkitettiin.

Ziggyn ja Orwellin teemat oli jotenkin yhdistettävä kokonaisuudeksi. Bowien oli jälleen osoitettava olevansa kullantekijä, tällä kertaa täysin omillaan, minkä on täytynyt olla sekä kiihdyttävää että pelottavaa. Luultavasti tässä vaiheessa Bowie teki saman huomion kuin Sigmund Freud sata vuotta aiemmin: inkojen pyhän pensaan lehdistä eristetty puuteri oli, paitsi statussymboli ja juhlien vetonaula, myöskin erinomainen lääke ajoittaiseen luomisen tuskaan ja kykeneväinen aikaansaamaan intensiivisen keskittyneisyyden tilan. Mutta ikävä kyllä ihmeaineen saatavuus oli sumuisella ja sateisella kotisaarella, missä levyä työstettiin, kontakteista huolimatta, katkonaista ja satunnaista, mikä selittää osin Bowien vihaisuuden puuskat ja puhumattomuudet, joista puhtoinen Mike Garson kertoo tuon ajan muistelmissaan. Myös levyn lyriikka kärsii hieman ilmeisen pakonomaisista viittauksista piristeeseen.

Silti, ellei sen takia, lopputulos on suurenmoinen. Levyn tunnelma tihentyy hieman muodottomaksi, mutta aidon bowiemaisen synkäksi pilveksi, jossa kaikki vanhat teemat löytävät paikkansa. Levy kertoo myös Bowien entisestäänkin syventyneestä kiinnostuksesta dramatiikkaan, se vetää kuulijan heti ensimmäisestä ulvahduksesta omaan maagiseen teatteriinsa. On kuin Ziggyn lupaamat viisi vuotta olisivat nyt takana päin, yhteiskunta on lopullisesti romahtanut, luultavasti ydinsodan jälkeen, ja glamia edustavat nyt ruosteisilla ja kirskuvilla rullaluistimilla mädäntyneen suurkaupungin, Hunger Cityn, saastaisilla väylillä saalistavat, turkiksilla ja jalokiviillä epämuodostuneet ruumiinsa koristaneiden friikkimutanttien jengit. Vielä näissä lopullisissa apokalyptisissa näkymissä soivat katkeransuloiset, uppiniskaisen lohdutonta rock-kapinaa ylistävät sävelmät, mutta kaikki sekin on häviämään tuomittu. Enää ei kuulu Tähtimiehen kuiskauksia radiosta, ainoa säihky tunnelin päässä on joku joka astuu esiin johtamaan, Iso Veli, joku joka yksin voi enää pelastaa kansan ahdingoltaan. Mutta onko Big Brotherkin sukua Bewlaylle?

Kaiken tämän maalaa ensimmäisenä esiin levyn nimibiisi, jota edeltävä prologi kiskoo kädestä pitäen Diamond Dogsin syövereihin. Sitä seuraa levyn ehdottomasti komein esitys, ”Sweet thing”, tai kokonaisuudessaan siis 9-minuuttinen ”Sweet thing/Candidate/Sweet thing(reprise)”. Sen alussa kuulemme ensimmäistä kertaa Bowien syvältä väreilevän basson: ”It’s safe in the city… to love in a doorway … To wrangle some screams, from the dawn…”. Kokonaisuus on progeinta Bowieta ja samalla upea osoitus siitä miten hyvin omalaatuiset avantgardistiset tavoitteet sulautuvat nerokkaan iskelmälliseen melodisuuteen, ja erikoisiin muunnoksiin tempossa ja sävellajissa. Sanoissa musiikki on jälleen prostituoitu, tai huume, ja laulun keskellä silmitön nautinnonkaipuu sekä kapina, joka ei enää ole kapina vaan pikemminkin sorron väline, tahdoton refleksi, romahtaen kuin giljotiini, jonka madonsyömä kehys ei kestä enää oman teränsä painoa. Tony Newman, toinen levyllä soittavan rumpali kertoo, että levyä tehtäessä studiolla oli aina painostavaa ja hämärää, mutta että Bowie itse valaisi paikat, hänen kasvonsa säteilivät hänen laulaessaan 2Sweet Thingiä”.

diamond_dogs_cover
Kansitaide: Guy Peellaert  ja Terry O’Neill.

Sen jälkeen seuraa levyn tunnetuin ja mainstreamein, yhteen herkulliseen riffiin perustuva ”Rebel Rebel”, joka suoraan sanoen toimii paremmin satunnaisena radiobongauksena kuin edellä mainitun mestariteoksen jälkeen kuultuna. Se, samoin kuin B-puolen aloittava voimaballadi ”Rock ’n’ Roll With Me” ovat Ziggy-musikaalin jäämistöä. Nämä saatua alta pois, mennäänkin Orwellin sfääreihin. ”We are the dead” on suora lainaus Orwellilta, liittyen kohtaan jossa romaanin rakastavaiset, tahtomattaan kapinalliset joutuvat Ajatuspoliisin vangitsemiksi. Vaikka lyriikka viljelee viittauksia tuohon kirjan teemaan, on Bowien mielikuvituksessa absoluuttinen totalitarismi kaikkea muuta kuin harmaata ja betonista, se säihkyy neonvaloissa, kimallellen kuin ekstaasia ulostava lisko.

Tämän jälkeen tulee levyn vanhin kappale, jo Aladdin Sanen sessioissa ensimmäisen kerran purkitettu ”1984”. Kappale on saanut kypsyä niin pitkään, että sen lopullinen ilmiasu wah-wah-pedaaleineen ja funkkaavine syntikkaviuluineen kuvastelee Bowien viimeisintä, souliin päin kallellaan olevaa musiikkimakua. Kappale on myös ainoa, joka viittaa 60-luvun loppuun, ja onkin jälleen yksi Bowien lukuisista oodeista Ajalle, tuolle kaiken ahmivalle hirviö-diktaattorille, jonka tahdissa kuitenkin jokaisen on steppailtava. Ja niin tullaankin draamallisen kaaren huipentumaan, itse ”Big Brotheriin”, jossa Bowie rukoilee että joku astuisi esiin, joku jota voisi seurata, uusi Apollo, joka puhtaudellaan saa meidät maan matoset häpeämään tilaamme. Mutta itse musiikki rypee parodisessa mahtipontisuudessa ja täydellisessä kitschissä huvittavine ”eeppisine” kuorolauluineen ja tuuttailevine torvineen, mikä alleviivaa seikkaa, että kaivattu Big Brother saattaa olla, saattaapa olla hyvinkin juuri – SINÄ. Antimessias saa taustalleen sopivan kokoisen antikliimaksin. Tästä sitten vajotaankin spiraalimaiseen mustaan aukkoon, ”Chant of the evercircling skeletal family” kulkee oudossa tahtilajissa ja lopulta napsahtaa loputtoman toiston looppiin, on vaikea sanoa ovatko siinä jalokivimutantit tanssimassa nuotion ympärillä jonkun pilvenpiirtäjän katolla, vai ollaanko palattu The Man Who Sold The Worldin tapaiseen informaatiokatkokseen, jossa ei voi erottaa mieltä täysin intiimin salaisuuden ja yleisölle tarkoitetun viestin välillä.

Kun tarkastelemme David Bowien tuotantoa kokonaisuutena, on siinä eräitä toisten ylitse kohoavia merkkipaaluja. Hänen uransa voidaan jakaa kolmeen eri vaiheeseen, joita erottaa selkeästi muiden yli nousevat teokset, jotka vievät aiemman kauden päätöksen, ja esittävät kuin synteesin siitä, ollen kiistattomia mestariteoksia. Diamond Dogs on ensimmäinen näistä. Tässä kriittisessä kohdassa, jossa vähäisempi kyky olisi jäänyt joko pelistä pois tai lepäämään laakereilleen, Bowie osoitti kykenevänsä viemään musiikkinsa kokonaan uudelle tasolle rakentamalla silti orgaanisesti kaiken aiemmin ilmenneen päälle. Oma osuutensa ehkä tässä oli vanhalla kaverilla, Tony Viscontilla, johon Bowie otti yhteyttä levynteon loppuvaiheessa. Oli jouduttu lähtemään ”Olympic” studiosta maksamiseen liittyvien epäselvyyksien tähden, ja Bowiella oli vielä suurin osa biiseistä miksaamatta (Jotkut niistä, kuten ”Rebel rebel” oli ehditty tehdä yhteistyössä rollarimies Keith Harwoodin kanssa). Visconti hoksasi jo puhelinkeskustelun aikana että Bowielle, samoin kuin hänelle itselleen, maistui sieraimen kautta nautittava khemikaali, joten hän totesi että mitäpä vanhoista, tulepa piipahtamaan mun kotistudiolla. Visconti, jolla oli pyyhkinyt hyvin T.Rexin kanssa, oli todellakin hankkinut sen ajan state-of-art miksausdeskin kotioloihin, joskin huonekalut vielä puuttuivat. Bowie, käytyään tarkastamassa paikat ja annettuaan Viscontin näyttää kyntensä ”1984”:n suhteen, otti oitis yhteyden huonekaluliikkeeseen, ja hoiteli kalusteet kämppään, ruokapöytiä ja peilejä unohtamatta. Lasku meni MainManille.

Teksti: JARKKO LEHTO

fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: