Sarja: Camel – Rain Dances (1977)

Sarjassa aiemmin tapahtunutta: Vuoden 1971 lopulta samassa kokoonpanossa toiminut progekvartetti Camel oli neljännen levynsä Moonmadnessin promokiertueella tullut siihen tulokseen, että yhtyeen livesoundiin voisi pirskottaa vähän uutta väriä. Tätä lisäväriä tuli tarjoamaan King Crimsonista ja noin viidenkymmenen muun pumpun sessioista tunnettu Mel Collins puhaltimineen, ja näin ollen nelikon sointiin tuli perinteisen huilun lisäksi myös jatsahtavampaa saksofonimeininkiä. Kiertue vedettiin kvintettinä kunnialla loppuun, mutta seuraavan levyn suunnasta keskustellessa tämä innovaatio osui sen alkuperäistä isää, basisti Doug Fergusonia, omaan nilkkaan. Collinsin tuomista jazz-sävyistä innostuttuaan muut jäsenet alkoivat Fergusonin kanssa upean tiukan rytmisektion muodostaneen rumpali Andy Wardin johdolla työntämään bändiä vahvemmin siihen suuntaan, mikä ei taas käynyt yhteen enemmän bluesin suuntaan kallellaan olleen basistin halujen tai kykyjenkään kanssa. Fergusonin eroa on virallisissa lähteissä kuvattu yleensä aika miedoin sanakääntein, mutta 90-luvulta peräisin olevassa haastattelussa Ward antoi ymmärtää potkujen olleen kohtalaisen tylyt, rumpalin itsensä ja kosketinsoittaja Peter Bardensin suhtautuessa asiaan kylmemmin kuin varsinaisen poistumiskäskyn antamaan joutunut kitaristi Andy Latimer.

Näin ollen alkuvuodesta 1977 viidennen levynsä valmisteluun ryhtynyt Camel oli virallisesti kolmimiehinen. Tyhjäksi jääneelle penkille istahti Collins, mutta pysyvän pestin sijasta hän piti mieluummin kiinni statuksestaan vapaana sessiomuusikkona. Basistin hankinnan suhteen ei pidetty suurempaa kiirettä – sessioiden alussa Latimer soitti pariin biisiin bassoraidat – mutta ennen pitkää haaviin tarttui yhtyeen ykköstoive ja kaikin puolin looginen korvaaja, eli canterburylainen puuseppä, soitinrakentaja ja pubimuusikko Richard Sinclair. Viihdetaiteilija kolmannessa polvessa, Sinclair oli tietenkin soitellut ja, mikä vähintään yhtä tärkeää, lauleskellut vähän paikallisia juottoloita isommillakin stageilla viimeksi Caravanin ja Hatfield and the Northin etulinjassa, mutta jälkimmäisestä ajan jätettyä mies oli pesiytynyt takaisin Englannin kaakkoisrannikolle elämään rauhallista kotielämää. 

camel_1977_richard_sinclair_ward_bardens_latimer_collins
Uusi ”poika” Richard Sinclair kuvassa vasemmassa reunassa.

Rauhallinen kotielämä sai jäädä, kun lounaisrannikolla Devonissa toisella puolella maata treenannut Camel kutsui. Sisäänajotreenien jälkeen sessiot jatkuivat viiden hengen voimin, ja suunta oli hyvin erilainen kuin aiemmin. Aikalaishaastattelussa Andy Ward näki bändin kaaren niin, että The Snow Goosella tietynlainen eeppinen progepolku kuljettiin loppuun, minkä jälkeen Moonmadnesslaulupainotuksellaan ja vaihtelevaisilla tunnelmillaan oli tavallaan siirtymälevy kohti sitä soundia, johon tällä kertaa tosissaan pyrittiin, kun rytmiryhmää vaivanneesta tietynasteisesta jähmeydestä päästiin Sinclairin mukanaan tuomaan teknisempään otteeseen. Matkaa bändin kanssa jatkoi Moonmadnessilla kyytiin tullut tuottaja Rhett Davies, joka ennen kamelin selkään hyppäämistä oli viihtynyt studiossa muun muassa Genesiksen ja Brian Enon kanssa, ja viimeksi mainittu piipahtikin myös näissä sessioissa. Siinä missä edellislevy oli rykäisty kasaan muutaman viikon pikapyrähdyksessä, tällä kertaa prosessi vei jopa seitsemän kuukautta, tosin tätä jatkumoa tauotettiin keikkailemalla esimerkiksi kotoisassa Koria Rollissa yhdeksäs heinäkuuta. Työkaverini oli paikalla, mistä olen ikuisesti kateellinen. Nimellä Rain Dances siunattu Camelin viides plätty näki päivänvalon lopulta syyskuussa 1977. 

Avausbiisi ”First Light” nousee kirkkaana horisontista kitaranäppäilyn, synasurinan ja kaukaisen huilun herättelemänä, ja selvästi aamuvirkku rytmiryhmä lähtee pian vauhdikkaaseen komppiin kiipparin ja kitaran vetäessä säihkyvää melodiakulkua omilla vuoroillaan. Bassoarpeggion ja yhtä nuottia hakkaavan kitaran kantama synaväliosa on hetkellinen harmaampi vaihe ennen pilvien väistymistä, kun kitaran yksitoikkoinen nuotti väistyy kosketinten aiemmin hiljalleen sisään tuoman melodian tieltä ja Mel Collinsin upeasti kyytiin hyppäävä fonisoolo vie biisin loppuun asti. Vauhdikkaan startin jälkeen kellon tikitystä jäljittelevän lehmänkellonakutuksensa mukaan hassuhkosti nimetty ”Metrognome” esittelee ensi kertaa Richard Sinclairin ääntä Camelin kontekstissa, ja eron kyllä huomaa – aiempien värittömien ja piiloon miksattujen lauluraitojen sijaan mikrofoni on tällä kertaa taltioinut itsevarman ja komeaäänisen solistin. Päällepäin leppoisasti, mutta pinnan alla synkemmin jutustelevana alkava kappale intoutuu pian nestemäisenä pulppuavan basson ajamaan instrumentaaliosaan, joka pursuaa melodioita ja ripeitä juoksutuksia ennen toista raskaampitunnelmaista bassoriffittelyä, jonka päälle Latimer pääsee ulvottamaan kitaraansa lopulta pois feidautuen. 

Balladi ”Tell Me” pitää Sinclairin äänen framilla laajakuvasynamattojen ja sessioiden alussa Latimerin soittaman nauhattoman bassotuen kantamana. Tunnelmaltaan biisi muistuttaa vähän edellisen levyn ”Spirit of the Wateria”; väliosassa Latimerin huilu ja Collinsin klarinetti tarjoavat seesteistä kauneutta ja Bardenskin tulee mukaan vähäeleisen melodian kanssa muiden liittyessä harmonisoimaan. Näin kolmen biisin jälkeen on jo selvää, että aikoinaan ekan levyn sessioissa kovasti kaipailtu laulaja on vihdoin saatu yhtyeen vahvuuteen. Mutta sitten seuraa jyrkkä tunnelmanvaihdos pomppivaan bassoon ja pierevään synamelodiaan, joilla ratsastava ”Highways of the Sun” on Camelin ensimmäinen myönnytys pirtsakan hittisinglen perään haikailleelle Deccalle. Latimerin laulu on rohkeasti miksattu pintaan, eikä biisi siihen kaadu, vaan tyhjäpäisen rasittavaan kesähittimäisyyteensä; Bardensin synallaan tarjoama kilpa-autoimitaatiokaan ei välttämäti auta asiaa. Biisi on tällä levyllä aivan väärässä seurassa, mutta muutamaa vuotta ja muutamaa pop-henkisempää levyä myöhemmin keikkasetissä paljon paremmin kotonaan.

Toisen puolen alkuun tärähtää ehkä levyn hienoin biisi, ”Unevensong”. Nykien kiemurteleva, Wardin tikittävän haitsun vauhdittama intro antaa tietä sähköpianon ja efektoidun kitaran tukemille, terävien melodianpätkien katkomille säkeistöille, joissa Sinclair kantaa taas showta tuplattujen äänijänteidensä ja bassonsa voimin. Bardensin synatyylittelyjen tähdittämä väliosa johtaa pieneen sneak peekiin biisin finalista ja Latimerin laulamaan rauhallisempaan osioon, joka ei yllättäen juuri kalpene Sinclairin osuuksille, ehkä osittain johtuen moonmadnessmaisesta lievästä efektimaskeerauksesta. Kitaristin kitarisojen vaiettua sormet pääsevät työskentelemään, ja biisin viimeiset puolitoista minuuttia käytetään harmonisoiden vähän aiemmin pikaisesti esiteltyjä hienoja melodioita. Seuraavaksi kuultava ”One of These Days I’ll Get an Early Night” taas on aina tuntunut toiselta vähän väärässä paikassa olevalta biisiltä tällä levyllä, mutta huomattavasti vähemmän kuin ”Highways”. Jossain määrin improvisaatioihin pohjautuvan kuuloinen – mielikuvaa tukee kreditointi koko viisikolle – fuusiojami tulisi myöhemmin kukoistamaan keikkalavalla, muttei pääse studioversiona kunnolla lentoon, vaan jää vähän laiskanpulskeaksi soitteluksi. Lisää jatsia nauhalle puhaltavat vierailevat trumpetisti ja pasunisti, järjestyksessään Martin Drover ja Malcolm Griffiths. 

camel_raindances (1)
Kansisuunnittelu: Paul Henry

Koko bändin ideoiman kappaleen jälkeen kuullaankin ensimmäinen pelkästään Andy Latimerin nimiin merkitty teos sitten Miragen ”The White Rider” -klassikon, eli ”Elke”. Biisi on huomionarvoinen myös siksi, että vaikka kiippareita piisaa vaikka kuinka, Peter Bardens ei esiinny sillä lainkaan, vaan säveltäjän kanssa painikkeita hipelöi Brian Eno harpisti Fiona Hibbertin näppäillessä omaa soitintaan kaihoisan huilumelodian taustalla. Tarkemmin määrittelemättömien raporttien mukaan Latimerin ja Bardensin väliset skismat alkoivat näiden sessioiden aikoihin, joten sitä pakostakin miettii, oliko Bardensin poissaolo hänen oma päätöksensä, vai Latimerin läpi nuijima linjaus. Joka tapauksessa kyseessä on todella kaunis ambient-henkinen välipala ennen ”Skylinesiä”, toista Sinclairin rekrytointia edeltävää biisiä, joka osoittaa, että Latimerkin on varsin kykenevä joskin tottumaton basisti. Krediiteissä kun lukee ”bass guitar”-merkinnän jälkeen vielä ”sore fingers”. ”Skylines” on vähän ”First Lightin” tapaan ripeätempoinen liitäviin melodioihin perustuva instrumentaali, johon Drover ja Griffiths tuovat taas hivenen lisäväriä, edellinen tällä kertaa flyygelitorvella. Bardens vaihtelee itsensä kanssa sävellettyjä melodioita ja soolonpätkiä pitkän kaavan mukaan ennen torvien tukemaan kitaramelodiaan palaamista. Latimerin kulmikas soolo feidataan taas ikävästi ulos ja päästään synteettisten jousien ja sopraanosaksofonin johtamaan nimibiisiin, joka toimii tunnelmallisena instrumentaalioutrona. Usein pidän ulosfeidausta aika laiskana ratkaisuna, että ei tässä nyt viitsitty säveltää tätä hommelia ihan loppuun asti, mutta levyn päätteeksi se usein toimii, kuten tälläkin kertaa, kun levy on samaan tyyliin aamuauringon kanssa tyhjyydestä noussut.

Levyn yhdeksästä biisistä seitsemällä tuuttaillut Mel Collins lähti yhtyeen matkaan myös julkaisua seuranneella kiertueella. Paras näyte tämän kokoonpanon livetyöskentelystä nähdään jo kolme kertaa aiemminkin arkistojen aarteita tarjonneella Moondances-DVD:llä, jossa on muiden aiempaa vuosikertaa olleiden näytteiden lisäksi viikko albumin julkaisun jälkeen Lontoon Talk of the Townissa (nyk. Hippodrome) BBC:n kameroiden ikuistama yhdentoista biisin liveotos. Uuden levyn biiseistä setissä kuullaan seitsemän, ja niiden lisäksi muutama vanhempi makupala ekan levyn ”Never Let Gosta” The Snow Goosen ”Rhayader”-kaksikon kautta Moonmadnessin päättäneeseen, jatsahtavampaan meininkiin jo viitanneeseen ”Lunar Seahin”. Joitain huolella overdubattuja uusia biisejä on pitänyt uudelleensovittaa aika paljon saksofonin ottaessa paikoin paljon enemmän vastuuta, ja vanhempiinkin tapauksiin Collinsin läsnäolo tuo todella hyvää lisää, huippuna ”Rhayaderin” kaksiääniset huilumelodiat. Sinclairin mukanaan tuoma mauste näkyy etenkin ”Never Let Gossa”, joka sisältää juuri sitä vapaata rytmijamitusta, mitä Ward oli Fergusonin kahlitsemana kaivannut.

Sama nauhoitus julkaistiin jo muutamaa vuotta aiemmin kahtena kappaleena ja ”One of These Days I’ll Get an Early Nightin” poispyyhkien Footage I ja II -nimisillä videokokoelmilla, ja keikan RainDances -osio, poislukien itse nimibiisi, sai vielä kertaalleen julkaisun vuoden 2009 RD-CD-reissuella, tällä kertaa siis pelkästään audiomuodossa Deccan toimesta. Kiertueella tehdyt nauhoitukset olivat tietysti isossa osassa myös A Live Record -livetuplalla, joka pistettiin ulos vuoden 1978 alkupuolella bändin ollessa jonkunlaisessa välitilassa ennen tulevaisuudensuunnitelmien kirkastumista. Tuplan toinen puolikas käsiteltiin The Snow Goose -jaksossa, mutta ekalta frisbeeltä löytyy neljän biisin verran kvintettimeininkiä vuoden 1977 syys-lokakuulta, ja vuoden 2002 CD-painoksella kattausta mehevöitettiin vielä toisella mokomalla kahdeksaan biisiin. Moondancesiin nähden tärkein plussa A Live Recordille on Sinclairin laulama ”Song Within a Song”, joka saa näin kivan uuden näkökulman.

Camel selvisi ensimmäisestä rajusta muutoksestaan hyvin; levy on pääosin erinomaista materiaalia parilla kauneusvirheellä, edeltäjiään kompaktimpaa ja rakenteiltaan usein suoraviivaisempaa, mutta soitannoltaan elastisempaa ja tunnelmiltaan vaihtelevampaa. Hyvään juoksuun päässyt, mutta lievistä ristiriidoista kärsinyt bändi kävisi pian uuden levyn kimppuun samalla kokoonpanolla, mutta hanan auettua muutoksia ei enää voinut pysäyttää. Tämä tulisi olemaan viimeinen kerta, kun edellisen levyn nauhoittanut kokoonpano säilyisi kasassa seuraavaan asti.

Kirjoittaja: PEKKA TURUNEN

Camel -sarjan muut osat löydä täältä.


fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: