Robert Fripp kutsuu Lizardin julkaisun jälkeistä ajanjaksoa ”epätoivon ajaksi”. Hän käynnisti Peter Sinfieldin kanssa koesoitot löytääkseen bändiin uuden rumpalin, laulajan ja basistin. Monien laulajien joukossa oli eräs Bryan Ferry, mutta valituksi tuli Raymond ”Boz” Burrell. Fripp oli tutustunut Burrelliin tuottaessaan Keith Tippettin luotsaaman Centipede-projektin Septober Energy -levyä, jolla Burrell oli mukana yhtenä vokalistina.
John Wettonin kieltäydyttyä basistin pestistä, koska oli sitoutunut Family-yhtyeeseen, Fripp kuunteli noin kolmenkymmenen basistin koesoiton. Kukaan ei tuntunut sopivalta. Fripp sattui kuulemaan, kun Burrell räpläsi bassoa. Burrell osasi soittaa auttavasti akustista kitaraa, mutta bassosta hänellä ei ollut lainkaan aikaisempaa kokemusta. Ian Wallacen mukaan Fripp opetti Burrellille ”tavan” soittaa bassoa rytmisektiossa rumpalin kanssa.
Rumpalin löytämisessä apuun tuli Keith Emerson, joka ehdotti Ian Wallacea. Wallace oli kiertueella Neil Innesin The World -yhtyeen kanssa, kun Fripp lähestyi häntä ja pyysi rumpaliksi King Crimsoniin. Wallace suostui, ja niin helmikuussa 1971 King Crimsonin uusi kokoonpano oli Burrell, Collins, Fripp, Sinfield ja Wallace.
Yhtye ryhtyi harjoittelemaan intensiivisesti tulevaa keikkarupeamaa varten. Kovimman paineen alla oli ymmärrettävästi Boz Burrell, jolle Fripp opetti Crimsonin repertuaarin bassokuviot nuotti nuotilta. Hankalien bassokuvioiden lisäksi hänen piti pystyä laulamaan edellisten laulajien melodiat.
Kevätkiertue alkoi Frankfurtin Zoom Clubilta 12. maaliskuuta ja kahdenkymmenen keikan jälkeen päättyi 15. heinäkuuta Frippin kotikonnuille Bournemouthiin. Settilistalla oli kolmen edellisen levyn materiaalia, sekä Donovanin ”Get Thy Bearings”, jota alkuperäinen kokoonpano oli soittanut. Uusia kappaleita lisättiin listaan nopeaan tahtiin.
Syksyllä yhtye jatkoi kotimaansa kiertämistä. Jossain välissä (kesän ja syksyn aikana) he ehtivät Command Studiosille äänittämään tulevaa levyä. Studio ei ollut paras mahdollinen tekniikaltaan eikä alapuolella jyrisevän Lontoon metron vuoksi, mutta sijainti Piccadillylla oli täydellinen aktiivisesti kiertävälle yhtyeelle.
Formentera Lady
Harry Millerin jousella soittama kontrabasso avaa levyn. Hän käsittelee sävellyksen laulumelodiaa kohtalaisen vapaalla otteella. Mukaan astuvat Keith Tippettin ihastuttava piano ja Mel Collinsin hurmaava huilu. Yhtye luo upean tunnelman. Ian Wallace kilkuttaa jossain taustalla jotain, joka kuulostaa tuulikelloilta. Instrumentaatiolla luodaan miljöötä tulevalle tarinalle.
Boz Burrell alkaa laulaa Sinfieldin tekstiä. Teksti paljastaa, että musiikki hakee välimerellistä maisemaa, minkä minua paremmin maantietoa osaava olisi voinut päätellä kappaleen nimestä. En osaa sanoa, onko vika Sinfieldin tekstissä vai Burrellin laulamisessa, mutta tuntuu vähän kuin hän esittäisi musikaalisävelmää, eikä niinkään tulkitsisi tekstiä.
Kertosäe alkaa Burrellin basson ja Wallacen bassorummun ja hi-hatin äärimmilleen pelkistetyllä rytmillä, joka saa odottamaan tulevaa. Valitettavasti kertosäkeen melodia on niin naiivi, että se kuulostaa enemmän lastenlaululta kuin King Crimsonilta.
Lyhyt säkeistö ja takaisin kertosäkeeseen, johon Fripp yhtyy akustisella kitaralla. Hän varioi rytmiä ja nuotteja alati, mutta valju kertosäe ei siitä juuri piristy.
Sitten päästään lopun vapaampaan osioon, joka sisältää hienon saksofonisoolon. Burrellin uikutus ja hyräily häiritsevät fiilistelyä. Taustalla on myös tuntemattomaksi jäävä viulisti.
Kappaleen hienoin hetki tulee, kun seuraavan sävellyksen melodia astuu hetkeksi kappaleen teemaksi saksofonin ja viulun muodossa. Viimeisten Boz-ulinoiden jälkeen Wallace alkaa soittaa komppipeltiinsä tarttuvaa ja ikoniseksi muodostunutta rytmiä.
Sailor’s Tale
Wallacen nerokas rumpukomppi ja Burrellin tehokas bassokuvio saavat päälleen edellisessä kappaleessa esitellyn teeman, nyt Frippin sustainkitaran ja puhaltimien muodossa. Intensiteetti kasvaa ja sitten purkautuu saksofonisooloon ja Frippin vapaamuotoiseen komppisooloiluun.
Äkkiä basso ja rummut lopettavat ja Fripp soittaa pienen välikkeen. Kappale muuttaa muotoaan ja Fripp pääsee soittamaan ilmiömäisen soolon rennomman, melkein reggaeta muistuttavan rytmin päälle.
Robert Frippin kitaransoiton opettaja oli ollut Don Strike, sama mies, joka oli ollut myös Andy Summersin opettaja. Strike hallitsi kitaran lisäksi mm. banjonsoiton tekniikan. Frippin mukaan Islands-levyn tekemisen viimeinen viikko oli äärimmäisen uuvuttava, sillä hän nukkui tuskin lainkaan. Viimeisessä sessiossa hänen oli soitettava kitarasoolo vailla mitään käsitystä siitä, millainen sen pitäisi olla. Don Striken opeilla kehitetty oikean käden soittotekniikka mahdollisti villin banjomaisen soolon syntymiseen.
Kappaleen loppu paisuu Mellotron-crescendoon ja Frippin kitaran revitykseen, joka laantuu ja jäljelle jää vain pitkä matala Mellotronin murina.
”Sailor’s Tale” on yksi levyn huippuhetkistä.
The Letters
Why don’t you just drop in
and let the games begin
and squirm inside your cage
You are a prisoner of your rage
Näillä sanoilla alkaa King Crimsonin vuonna 1969 esittämä ”Drop In” -kappale Epitaph-livekokoelmalla. Kappale on kuitenkin peräisin Giles, Giles and Fripp -kokoonpanon ajoilta ja he äänittivät siitä kaksi versiota nimellä ”Why Won’t You Just Drop In”. Sovitus oli huomattavasti kevyempi ja sanoitus hieman eri.
Islands-kokoonpano soitti biisiä treeneissä alkuvuodesta 1971, mutta jo kevätkiertueen alussa Sinfield oli kirjoittanut siihen uudet sanat ja nimeksi tuli ”The Letters”. Sovitus oli muuttunut savuisesta ja happoisesta jazzista uutta sanoitusta vastaavaksi viktoriaaniseksi melodraamaksi.
Kappale alkaa Robert Frippin äärimmäisen pehmeällä kitaramelodialla. Boz alkaa laulaa.
With quill and silver knife
Nainen teroittaa sulkakynänsä.
Mukaan tulee toinen, heleä-ääninen kitara soittamaan vastamelodiaa.
She carved a poison pen
Sulkakynä on valmiina kirjoittamaan myrkylliset sanat. Nainen ymmärtää, mitä tästä tulee seuraamaan.
Wrote to her lover’s wife:
”Your husband’s seed has fed my flesh”.
Selkeästi rakastajattarelle on käynyt selväksi, että hän tulee aina olemaan se toinen nainen. Kirje on pahansuopa ja silkkaa kateellista kostonhimoa täynnä.
As if a leper’s face
That tainted letter graced
The wife with choke-stone throat
Ran to the day with tear-blind eyes
Kirjeen aiheuttamalle järkytykselle Sinfield tuo vertailukohdaksi spitaalin tuhoamien kasvojen näkemisen aiheuttaman järkytyksen. Kuristava tunne kurkussaan kirjeen lukenut vaimo juoksee silmät kyynelten sokaisemana ulos kodistaan.
Seuraava osa alkaa raskaalla ja pahaenteisellä saksofoniriffillä ja sitä aksentoivilla rumpuiskuilla. Frippin kärsivä kitara sooloilee alla. Toisella kierroksella Sinfieldin myrkkyä sylkevä syntetisaattori sihisee ilkeästi. Sitten yhtäkkiä hiljennytään. Järkytys jättää tyhjyyden. Sitten se alkaa kasvaa: Raivo. William Congreve kirjoitti näytelmäänsä The Mourning Bride kuuluisat sanat: ”Heav’n has no rage like love to hatred turn’d / Nor Hell a fury, like a woman scorn’d.”
Musiikki hiipuu. Hetken hiljaisuuden jälkeen Burrell laulaa shokeeraavalla voimalla:
Impaled on nails of ice
Kirjeen jäiset sanat ovat lävistäneet vaimon.
Huilu, kitara, basso ja rummut raahustavat takaisin emotionaalisen taakan kuormittamana.
And raked with emerald fire
The wife with soul of snow
With steady hands begins to write:
”raked with fire” on termi, jota käytetään laivojen tulitaisteluista, ja koska tässä puhutaan ”smaragditulesta”, arvelisin tällä viitattavan kateellisiin ja myrkyllisiin sanoihin kirjeessä, jonka vaimo sai. Sielu kylmenneenä ja vakain käsin hän alkaa kirjoittaa kirjettä miehelleen.
I’m still, I need no life
To serve on boys and men
What’s mine was yours is dead
I take my leave of mortal flesh
Kirjeestä tulee itsemurhaviesti, jossa vaimo ei selittele, lataa vain oman kylmän totuuden.
”The Lettersin” tarina on tavallaan hirvittävän vanhanaikainen ja Sinfieldin kirjoitustyyli kumartaa ennemminkin viktoriaanisen ajan runoilijoiden kuin aikalaistensa suuntaan. Teos on kuitenkin onnistunut, sillä se on kuin pienoisnäytelmä, johon musiikki tuo valtavasti tunnetta instrumentaalisessa väliosassa.
Rehellisyyden nimissä minun on sanottava, että minulta meni vuosia, ennen kun aloin nähdä sävellyksen hienouden. Mutta Islandsia kuunnellessani en ole koskaan hypännyt yhdenkään kappaleen yli. Levyn ensimmäinen puolisko on oma kokonaisuutensa, jolla on vahva tunnelma. Ehkä aloituskappaleen naiivius ja viaton romantiikka on ”The Lettersin” melodraaman ja epätoivon vastakappale, välissä merimiehen tarina myrskyävällä merellä.
Ladies of the Road
Robert Fripp on aina ihaillut The Beatlesia ja aina välillä se kuultaa läpi King Crimsonin musiikista. Se kuului jossain määrin ”Cat Food” -kappaleella ja selkeämmin ”Ladies of the Roadilla”. Nämä kaksi kappaletta kuuluvat mielestäni jatkumoon, jossa King Crimson käyttää hyvin vapain ottein bluesin aineksia, vaikka ei näitä varsinaisesti bluesiksi voi kutsua. Samaan jatkumoon kuuluu myös paria vuotta myöhemmin levytetty ”Easy Money”.
Tämän päivän näkökulmasta ”Ladies of the Roadin” lyriikka on poliittisesti erittäin epäkorrekti ja sopimaton. Se on tietyllä tavalla virkistävää, vaikka teksti onkin vanhentunut juurikin misogynistisen asenteensa vuoksi. Mutta kuten Fripp itse sanoi, että siinä missä ”Formentera Lady” on hölynpölyä, ”Ladies of the Road” on totta. Sex, drugs and rock & roll ei oikein istunut King Crimsoniin, mutta seksin bändi kuittasi isolla ruksilla ”Ladies of the Roadin” roisilla tekstillä ja musiikilla.
Wallacen ja Burrellin seksikkäästi sykkivän rytmin päälle Fripp soittaa kieroutuneet kitaransa ja Mel Collins pääsee sooloilemaan härskeimmällä sexofoni-soundillaan. Boz Burrellin ääni sopii täydellisesti tähän kappaleeseen.
Prelude: Song of the Gulls
Islands on jo tähän mennessä osoittanut ailahtelevan musiikillisen luonteensa, joten tietyllä tavalla ei yllätä, että seuraavaksi kaiuttimista alkaakin kuulua kamariorkesterin soittoa.
Sävellyksen alkuperä löytyy jälleen Giles, Giles and Frippin ajoilta. Yhtye levytti Frippin sävellyksen ”Suite no 1”, jonka väliosasta Fripp sovitti ”Song of the Gullsin”. Musiikillisesti teos ei ole merkittävä, sillä niin moni klassinen säveltäjä on hoitanut homman moneen kertaan paljon hienommin. Näkisin kappaleen ennemminkin jälleen yhtenä esimerkkinä Frippin halusta tehdä yhtä monitahoisia ja -muotoisia levyjä kuin The Beatles.
Sävellyksellä on kuitenkin suuri merkitys levyn kokonaisuudessa. Se rauhoittaa kuuntelijan ja saattelee hänet tyynnyttävillä melodioilla ja miellyttävillä harmonioilla levyn päätöskappaleeseen ja toimii nimensä mukaisesti sen alkusoittona. Ja jos mietitään mielikuvia merestä, lokeista ja saarista, ”Song of the Gullsin” mukana kuulija leijailee hienosti merituulen nosteessa kohti alhaalla siintäviä saaria.
Koko levyn symmetria alkaa hahmottua. Ensimmäisen puolen keskimmäisenä kappaleena on ”Sailor’s Tale”, meren raivoa, ja nyt pääsemme nauttimaan ”Song of the Gullsista”, seesteisestä merestä.
Islands
Levyn nimibiisin melodia on ehkä kaunein, minkä King Crimson on levyttänyt. Burrell laulaa kappaleen kauniin herkästi. Sävellys kasvaa hienosti ja Sinfieldin sanoitus onnistuu koskettamaan yhtä syvälle kuin musiikki.
”No man’s an island”, siitähän tässä on kyse. Saaret ovat yhteydessä toisiinsa meren alla.
Keith Tippett ei petä pianossa ja Frippin soittama polkuharmoni tuo hartaan sävyn. Mark Charigin kornetti sooloilee upeasti. On varsin mielenkiintoista miettiä, mikä on ollut syynä sille, että soittajien pienet soittovirheet on päätetty jättää levylle. Kunnioitan päätöstä suuresti, sillä se tuo kappaleen loppuosioon herkkyyttä ja välittömyyttä. Kuulostaa siltä, että koko bändi on ollut studiossa samanaikaisesti soittamassa.
Koko levyn symmetrian tavoittelu on ilmeinen, kun sen kerran huomaa. Lauletut kappaleet on sijoitettu ensimmäisen ja toisen puolen alkuun ja loppuun. Väliin on pantu meriaiheiset instrumentaalit. Neljä saarta erillään toisistaan.
Neljällä lauletulla kappaleella tuntuu myös olevan temaattinen yhteys: Rakkaus. Ensimmäisessä haikaillaan naisen perään (romanttinen rakkaus, ihastus), toisessa päädytään epätoivoon ja kuolemaan (traaginen rakkaus, mustasukkaisuus), kolmannessa käsitellään rakkauden ruumiillista ilmentymää (seksi, himo) ja viimeisessä kaikkien ihmisten yhteenkuuluvuutta (universaali rakkaus). Islands on lähimpänä hippiaatetta kaikista King Crimsonin levyistä.
Levyn loppuun on piilotettu vielä pätkä studiosta, jossa kamariorkesteri valmistautuu äänittämään Frippin johtamana ”Song of the Gullsia”. Soittimien virittämisen jälkeen Fripp ilmoittaa, että kappale käydään kahteen kertaan läpi ja sitten hän laskee valssin alkutahdit: 1, 2, 3, 2, 2, 3. Ja jäljelle jää vain hiljaisuus.
Levyn päätöksessä on jotain hyvin lopullista. Muutenkin levyä hallitsee vahva alakuloisuus. Yhtye oli studiossa äänittänyt jo kokeiluja Frippin uudesta sävellyksestä, josta myöhemmin muotoutui ”Larks’ Tongues in Aspicin” ensimmäinen osa, sekä ”Lament” Starless and Bible Black -levylle. Ehkä Fripp tiesi, että King Crimson oli matkalla kohti suurempaa muutosta ja tuleva muutos heijastui musiikin tunnelmaan.
Levy julkaistiin 3. joulukuuta 1971 ja se saavutti sijan 30 Britannian albumilistalla.
Kun levy oli valmis, King Crimson paineli Yhdysvaltojen kiertueelle. Sen päätyttyä, Fripp ilmoitti Sinfieldille, ettei hän pystynyt enää jatkamaan yhteistyötä. Ja niin päättyi Sinfieldin aika King Crimsonin jäsenenä.
Islands-kokoonpanon viimeinen keikka oli 1. huhtikuuta 1972 Boutwell Auditoriumissa Yhdysvalloissa.
Teksti: JARI SCHRODERUS
Muut King Crimson -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Formentera Ladyn ”uikutusta” ei laula Boz, vaan soprano Paulina Lucas.
TykkääLiked by 1 henkilö