Viides teos jatkaa saksalaisissa tunnelmissa. J.S. Bach ja Peter Brötzmann ovat saman kielialueen kasvatteja ja musiikillisia pioneereja. Bach vei fuugan taidon huippuunsa, ja Brötzmann teki vuonna 1968 saman free jazz-musiikille. Tämän viikon levyä voi tuskin kuitenkaan syyttää ylettömästä akateemisuudesta, mikä saattoi muodostua esteeksi Bachin nauttimiselle. Machine Gun on omassa sarjassaan, brutaalissa free-ilmaisussa edelleen ylittämätön teos, joka myös löysi punk-asenteen kauan ennen kuin brittinuoret alkoivat työntää hakaneuloja neniinsä. Maailmankatsomuksellisesti kahden herran taide ei voisi olla toisistaan kauempana: samalla tavoin kuin Coltranen ja Ayerin kaltaiset Brötzmannin free-jazz kollegat, Bach haki musiikillaan transendenssiä, tuonpuoleiseen kurkottavia kauneusarvoja. Machine Gun on maallinen levy, joka kieriskelee tuskissaan taisteluhautojen mudassa. Tämä on taidetta, joka ei pyri ylevöittämään ihmistä, vaan näyttämään hänet lihallisena ja kärsivänä olentona. Jos Coltranen Ascension ja Bachin H-Mollimessu nostavat aineettoman sielun kohti taivasta, Machine Gun näyttää haavoittuvan, kärsivän, väkivaltaa tekevän ja väkivaltaa kokevan lihallisen kehon.
Tällaista musiikkia ei tee mieli kuunnella usein. Monet eivät ehkä halua kuunnella sitä koskaan. Musiikki käy päälle ja vaatii kaiken huomion; se ei jää taustalle eikä jätä kylmäksi. Minulle muutamat muut loistavasti avautuneet free jazz -teokset (mainittu Ascension, Ornette Colemanin Free Jazz ja Raoul Björkenheimin rajummat levyt) ovat kaikki auenneet siksi, että olen kuunteluhetkellä ollut valmis olemaan niille avoin. Minusta tällaista musiikkia ei oikein voi analysoida, vaan on antauduttava sen vietäväksi. En ole oikeastaan koskaan sellaisella tuulella, että kaipaisin tällaista musiikkia, mutta kun haastan itseni, joskus musiikin voima ja muusikoiden välinen virtuoottinen vuorovaikutus tempaavat mukaansa.
Näin kävi myös tällä kertaa. Ensimmäisenä saksofonien tuskanhuudot saivat minut tuntemaan myötätuntoa, ja tuottivat katarttisen elämyksen: kaikki ihmiset kärsivät; elämä on kaunista ja raakaa. Rumpujen ja basson konetuliaseet loivat oudon rytmisen perustan, joka vei musiikkia eteenpäin. Nimikappaleen lopun häilyvä New Orleans –teema kaikessa kyynisyydessään toi mukanaan häivähdyksen outoa riemua.
Brötzmannin oktetin jäsenet ovat kaikki eurooppalaisen free-skenen tekijämiehiä. Erityismaininnan ansaitsee rumpali Han Bennink, joka myöhemmin on luonut uraa free-musiikin suurena, syvällisenä humoristina. Tällä levyllä hän kyllä vakavoituu, eikä vaikkapa soita Gouda-juustoa, kotimaansa ylpeyttä.
Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 