Sarja: King Crimson – Lizard (1970)

King Crimsonin In the Wake of Poseidon julkaistiin toukokuussa 1970 ja se nousi yhtyeen kotimaassa sijalle neljä ja Yhdysvalloissa sijalle 31. Levy oli toteutettu palkkaamalla King Crimsonin alkuperäinen rumpali Michael Giles ja hänen basistiveljensä Peter Giles, Greg Lake ja puhaltaja Mel Collins sessiomuusikoiksi ja Robert Frippin koulukaveri Gordon Haskell laulamaan Cadence and Cascade -balladin.

Fripp ja Peter Sinfield olivat samassa pisteessä kuin ennen levyn tekemistä, eli vailla bändiä. Oli uuden värväyskierroksen aika. Fripp pyysi Gordon Haskellin takaisin bändin laulajaksi ja nyt myös basistiksi. Mel Collins palasi myös, tällä kertaa bändin virallisena jäsenenä. Rumpaliksi löytyi Andy McCulloch. Fripp pyysi myös Keith Tippettiä liittymään yhtyeeseen, mutta hän kieltäytyi kunniasta. Hän suostui kuitenkin sessiomuusikoksi seuraavan levyn studiosessioihin.

Tuore jazzmuusikoista ja soul-laulajasta kasattu kokoonpano ei yllättäen vetäytynytkään treenaamaan edellisen levyn materiaalia ja suunnannut kiertueelle, vaan paineli studioon ja äänittivät elokuusta lokakuuhun Crimsonin kolmannen albumin Lizard. Frippin säveltämä, Sinfieldin sanoittama ja miesten yhdessä tuottama LP julkaistiin joulukuussa. Yhtyeen ensimmäisen levyn julkaisusta oli ehtinyt kulua vain hieman yli vuosi.

Circus

including Entry of the Chameleons

Kappale alkaa hiljaa niin kuin monet Crimsonin levyistä. Ilmeisesti Fripp soittaa Hohnerin Pianet N -sähköpianoa, jonka ääni on syötetty Sinfieldin hankkiman Electronic Music Studiosin valmistaman VCS 3-syntetisaattorin läpi. Tämän päälle Haskell alkaa laulaa. Pian rumpali soittaa kolme iskua ja kappale pääsee vauhtiin. Mellotron hyökkää päälle kuin tuomiopäivän pasuuna.

Kappaleessa ei ole varsinaista kertosäettä, vaan sen virkaa toimittaa Mellotronin pahaenteisen tuuttauksen päälle rakennettu musiikki. Kappaleen rakenne on varsin progressiivinen sanan varsinaisessa merkityksessä: Jokainen säkeistö ja instrumentaalinen osa ovat hyvin eri tavalla sovitettuja instrumentaation kasvaessa ja soiton monimutkaistuessa.

Frippin (ja Sinfieldin) pikkutarkkuus sovitusten osalta tulee hyvin esiin kitaransoitossa. Kappaleessa ei ole kovinkaan montaa fraasia, jotka Fripp akustisella kitarallaan toistaisi, vaan hän keksi jokaiseen säkeistöön uudet kuviot.

Sinfieldin entistä kryptisempi sanoitus toimii yllättävän hyvin sirkusympäristössä. Hän maalaa kuvan, joka on vähintäänkin yhtä painajaismainen kuin musiikki.

Kappaleen lopussa, trumpetin astuessa kuvaan, pääsemme kaoottiseen päätökseen.

Vaikka levyn aloitus on ilmiselvää Crimsonia, siitä saa välittömästi kuvan, että asiat ovat muuttuneet.

Indoor Games

Hi-hat-iskut käynnistävät seuraavan kappaleen. Härskin kuuloiset puhaltimet notkuvat rullaavan rumpukompin ja svengaavan basson yllä. Kappale kuulostaa varsin vinkeältä. Se etenee notkeasti ja satiirisen hyväntuulisesti kaikessa kulmikkuudessaan.

Sinfieldin sanoitus ilmeisesti käsittelee yläluokan vesojen salaista dekadenssia, tai sitten se kertoo kiertue-elämän sisäänpäin lämpenevästä huumorista ja hotelliharrasteista.

Eteenpäin nytkähtelevä sävellys sisältää paljon hauskoja yksityiskohtia. Syntetisaattoria sirotellaan sinne tänne, puhaltimet törähtelevät humoristisesti ja Fripp soittaa kitaraa hienon irtonaisesti.

Kappaleen sankarit ovat rytmiryhmä Haskell & McCulloch. Haskell tuntuu olevan bändin ensimmäinen oikea basisti. Hänen otteensa ja soundinsa on varma kuin peruskallio. Tosin syy tähän saattaa olla toisaalla, kuin basistissa. Kahdella edellisellä levyllä bassosoundi tuntuu hieman ontolta ja valjulta. Toinen seikka on se, että Haskell soitti täsmälleen sen, mitä Fripp käski hänen soittaa.

McCulloch puolestaan soittaa hyvin kekseliäästi ja hallitusti. ”Indoor Gamesin” rumpurullausta kuuntelee erittäin mielellään. Levytyssessio oli kuitenkin rumpalille silkkaa piinaa. Haskellin kertoman mukaan Fripp simputti rumpalia aina kyyneliin saakka. Haskell sai samaa kohtelua, mutta hänen tuntemuksensa King Crimsonin studiotouhuista ja musiikista purkautui ”Indoor Gamesin” lopun hysteeriseen naurukohtaukseen. Fripp ja Sinfield pitivät sitä niin siistinä, että jättivät naurun levylle, vaikka syy nauruun olikin jotakin muuta kuin he toivoivat.

Hey Ho!

Happy Family

Päästäkää hulluus valloilleen! Fripp & Co. goes avant-garde-jazz-rock. Heti hyökkäävän intron jälkeen Keith Tippett päästetään sähköpianon ääreen ja Sinfield hyökkää syntetisaattorinsa kanssa Haskellin lauluäänen kimppuun. Saksofoni soittaa laulumelodian vääristyneen lauluäänen kanssa. Villin kappaleen sydämessä sykkii rytmiryhmä, joka soittaa varmasti ja pitää biisin kasassa, erityisesti Haskellin basso. Kenties siksi, ettei hän oikein muuta voi.

Mel Collins ja palkatun puhallinryhmän pasunisti Nick Evans soittavat levyn vapaimmat soolot, jos ei Frippin ja Tippettin osuuksia lasketa.

Ja siitä päästäänkin levyn ydinkysymyksen ääreen. Fripp muistaakseni sanoi levyn ilmestymisen aikoihin, että häntä huolettaa se, ettei levylle anneta tarpeeksi aikaa ja että se tehtiin niin, että kahdennellakymmenennelläneljännellä kuuntelukerralla homma alkaa tosissaan toimia. Kaupallisuuden maksimointi ei tainnut olla yhtyeen ensimmäinen prioriteetti. Itse olen onnekas siinä, että erityisesti ”Happy Familyn” mielen nyrjäyttävä äänimaisema kiehtoi ja sai minut palaamaan uudestaan ja uudestaan kuuntelemaan ja keskittymään eri instrumenttien suhteisiin.

”Happy Family” on haastavaa kuunneltavaa hyvin pitkälti Frippin ja Tippettin villin ja vapaan improvisaation vuoksi. Käsittääkseni he soittivat osuutensa samanaikaisesti. Voi olla, että kuvittelen, mutta mielestäni Tippett antaa palaa juuri niin kuin vain Tippett voi ja Fripp reagoi soitollaan. Jos heidän osuutensa poistettaisiin, kappale olisi suhteellisen selkeä.

Levyllä kitara on panoroitu täysin vasemmalle ja sähköpiano oikealle ja keskellä, vähällä hukkua kaikkeen muuhun, on Haskellin syntetisoitu ääni. Hämääviä tapahtumia on niin paljon, että aivot ovat lähellä ylikuormittumista. Ja se mitä ilmeisimmin oli tarkoituskin, tai sitten he eivät saaneet monimutkaista miksausta tasapainoiseksi käytettävissä olleella kalustolla.

Suosittelen kuuntelemaan vertailukohtana Steven Wilsonin ja Robert Frippin 40-vuotisjuhilajulkiasun uudelleen miksatun verison. Tippettin ja Frippin osuudet ovat edelleen paikoillaan, mutta miksaus antaa kappaleen hengittää. Fripp itse on haukkunut levyä vuosien varrella kovin sanoin, mutta Wilsonin kanssa työskennellessään hän sanoi lopultakin kuulevansa ”musiikin sisältämän Musiikin”.

Sinfieldin varsin nokkela lyriikka käsittelee The Beatlesia ja sen hajoamista. Jonah on John Lennon, Judas on Paul McCartney,  ja ilmeisesti Silas ja Rufus ovat George Harrison ja Ringo Star. Ehkä Sinfieldin olisi ollut hyvä kirjoittaa enemmän todellisuudesta ammentavia sanoituksia, sillä lähtökohtaisesti ne tuntuvat hänen tuotannossaan toimivan parhaiten.

Lady of the Dancing Water

Mitä tästä voi sanoa? Lyyristä ja pastoraalista. Kauneutta ilman imelyyttä. Se on kuin kaivattu rauhallinen keidas levyn A-puolen loppuun. Mel Collinsin huilu soi vähintäänkin yhtä kauniisti kuin Ian McDonaldin huilu ”I Talk to the Windissa”. Joku olisi ehkä osannut laulaa kappaleen teknisesti paremmin, mutta harva pystyy laulamaan samalla herkkyydellä ja tunteella kuin Gordon Haskell.

Lizard

Sitten on vuorossa magnum opus, levyn toisen puolen kattava nimiteos. Se on jaettu neljään osaan (a), (b), (c) ja (d), joista osa (c) on jaettu kolmeen osaan (i), (ii) ja (iii). Jaan tekstini näiden otsikoiden ja aikamerkintöjen mukaan.

1. Prince Rupert Awakes

Muistan ensimmäisen kerran kun kuuntelin levyn. Jon Andersonin äänen kuuleminen King Crimsonin levyllä aiheutti suuren hämmennyksen, aivan kuin olisin joutunut johonkin vaihtoehtoiseen todellisuuteen, tai että levylle olisi eksynyt vahingossa Yesin kappale.

Yhden väittämän mukaan Fripp ja Sinfield totesivat, että Gordon Haskellin ääniala ei ole riittävä ja hänen laulutyylinsä on väärä kappaleeseen ja siksi Anderson pyydettiin laulajaksi kappaleelle. Tämä tietysti pitää paikkansa, mutta minusta kappale kuulostaa siltä, kuin se olisi nimenomaan ja vartavasten Jon Andersonin laulettavaksi sävelletty.

Fripp oli sanonut Greg Lakelle, että hän halusi saada Jon Andersonin laulamaan King Crimsonin levylle. Lake välitti viestin Andersonille. Anderson antoi Lakelle puhelinnumeronsa Frippille vietäväksi. Kolmen kuukauden päästä Fripp soitti Andersonille ja ilmoitti, että studio oli varattu kuukauden päästä.

Andersonilla ei ollut aavistustakaan mitä hänen oli tarkoitus laulaa ennen kuin saapui Wessexin studiolle, mutta häntä hymyilytti kun hän näki kappaleen nimen. Prince Rupert-niminen juna oli kulkenut Jon Andersonin koulun ohi joka keskiviikko ja se, että Fripp oli kirjoittanut samannimisen kappaleen Andersonin laulettavaksi, kiehtoi häntä.

Äänitysten jälkeen Anderson mainitsi asiasta Frippille, joka totesi hyvin frippmäisesti: ”Oh. Thank you, Jon. Bye.” Kuten aiemmin totesin, Fripp haukkui levyä monissa haastatteluissa. Tästä kappaleesta hän totesi 1999: ”Prinssi Rupertin olisi ollut parempi jäädä sänkyynsä. Jon Anderson lauloi laulukelvottoman: hän ei saanut apua melodian säveltäjältä tai kappaleen sanoittajalta. Sanojen tulkitsemiseen tarvitaan varhainen painos kirjasta Brewer’s Dictionary of Phrase and Fabel.”

Sävellys on epätavallinen King Crimsonin tuotokseksi: Kappaleessa on yhteislauluksi soveltuva kertosäe! Sovitus on kohtalaisen riisuttu ja se tukee Andersonin ääntä hienosti. Mellotron soittaa satunnaisia sointuja. Frippin kitarat ovat kuin ornamentteja. Takaperoiset äänet (Frippin kitara ja Jon Andersonin stemmalaulut) eivät ole pelkkiä kuriositeetteja, vaan niitä on käytetty säästeliäästi ja suorastaan nerokkaasti maustamaan sävellystä. Massiiviseksi kasvavassa lopussa esiin alkaa nousta McCullochin soittama bolero-rytmi ja siitä siirrytään seuraavaan osaan.

(b) Bolero – The Peacock’s Tale

”Bolero” alkaa Mark Charigin soittamalla kornettisoololla McCullochin ja Haskellin hiljaisen rytmin päälle. Pian mukaan tulee Tippettin upea piano, Robin Millerin oboe ja Frippin hillitty Mellotron. Yhtäkkiä Nick Evansin pasuuna heittää kappaleen jatsiksi.

”Bolero” on hieno osoitus Frippin kasvamisesta säveltäjänä ja hänen erikoisen tyylitajunsa kehittymisestä. Kappale on minun mielestäni yksi onnistuneimmista levytetyistä tyylisuuntien amalgaameista. Klassisen musiikin sulauttaminen rokin ja/tai jazzin kanssa tuppaa usein kuulostamaan teennäiseltä ja pakotetulta. Bolerossa ei ole tietoakaan teennäisyydestä tai jäykkyydestä.

Jazzailu päättyy vapauttavaan ratkaisuun Tippettin soittaman upean laskevan pianokuvion myötä ja oboe palaa melankoliseen melodiaan. ”Riikinkukon tarina” päättyy patarumpuvyörytykseen ja konserttisymbaaleihin.

(c) The Battle of Glass Tears

(i) Dawn Song

Tämä osa alkaa hyvin hiljaisella oboella ja pian mukaan tulevat piano ja Gordon Haskellin laulu. Tunnelma on odottava, kun armeija odottaa taistelukäskyä.

(ii) Last Skirmish

Eteenpäin! Fripp soittaa Mellotronilla ”Dawn Songin” oboemelodiaa ja McCoulloch soitta hienoa rullausta Haskellin basson päälle. Yhtäkkiä musiikki muuttuu ja lainaa ”Schizoid Manin” instrumentaalisesta osasta sävelvalintoja ja estetiikkaa äitymättä kuitenkaan samanlaiseen hektisyyteen. Huilu ja muut puhaltimet tuovat vapaan jazzin sävyjä taistelua kuvaavan musiikin muuttuessa hiljalleen kaoottisemmaksi. Välillä palataan alun raskaampaan osaan, mutta tunnelma muuttuu aina vain painostavammaksi, kun instrumentaatio kasvaa intensiivisemmäksi. Ei ole ihme, että Frippin mielestä levyn musiikki oli liian täynnä kahdesta kaiuttimesta kuunneltavaksi. Itse en ole kuullut juhlajulkaisun 5.1 miksausta, mutta voin kuvitella, että tälle levylle surround-kuuntelu voi olla täydellinen ratkaisu.

(ii) Prince Rupert’s Lament

Tomu laskeutuu ja sotatantereen tuho ja hävitys paljastuu. Patarumpu ja basso soittavat yksinkertaista sykettä Frippin sooloillessa sittemmin tavaramerkikseen muodostuneella Big Muff-fuzz-soundillaan.

(d) Big Top

Painajaismainen sirkusmusiikki alkaa oikealta, kiihtyy ja katoaa vasemmalle. Tämä toki sitoo levyn lopun aloitusbiisiin, mutta minun mieleeni piirtyy aina kuva taistelukentän hävityksen läpi tanssahtelevasta, mustaan kaapuun pukeutuneesta Kuolemasta.

---

Lizard on hämmästyttävä saavutus monella tavalla. Musiikki oli olemassa vain Frippin päässä, eikä kukaan muu tiennyt miltä se tulisi kuulostamaan. Gordon Haskell ja Andy McCulloch opettelivat ja äänittivät osuutensa Frippin johdolla. McCoulloch sanoi, että ainoa viite siitä, mitä rumpujen ja basson lisäksi sävellyksissä voisi tapahtua oli Frippin levoton kitarointi. Haskellin mukaan heillä ei ollut lainkaan taiteellista sananvaltaa, vaan Fripp määräsi sen mitä muut soittivat.

Frippin ja Sinfieldin yhteistyö muuttui myös vaikeammaksi. Sinfield on itse sanonut, että levylle ei päätynyt yhtään ääntä ilman hänen hyväksyntäänsä. Fripp joutui taistelemaan hänen kanssaan jatkuvasti sovituksista. Lisäksi Fripp koki Sinfieldin aina vain sekavampiin teksteihin säveltämisen muuttuvan vaikeammaksi.

Myös levylle palkatut puhallinsoittajat kokivat äänityssession raskaana. He olivat tottuneet jazzmuusikkoina soittamaan kappaleita kokonaisina ottoina. Lizardilla he soittivat kaiken lyhyissä pätkissä. Kahdeksan tahdin jälkeen Fripp ja Sinfield pysäyttivät nauhurin ja kelasivat nauhaa taaksepäin tarkistaakseen, että soittajat olivat soittaneet juuri kuten he halusivat.

Gordon Haskell ei arvostanut käsittelyä, jonka Sinfield antoi hänen äänelleen ”Happy Familyssä”. Levytyksen jälkeen alkoivat keskustelut mahdollisesta kiertueesta. Kun Haskell sai kuulla, että hänen ääntään muokattaisiin myös konserteissa, hänen mittansa täyttyi. Hän on sanonut jälkeenpäin, ettei hän ole koskaan pitänyt King Crimsonin musiikista.

Pian Haskellin lähdön jälkeen myös McCulloch jätti yhtyeen. Molempien musiikillinen tyylisuunta oli selkeästi blues- ja soul-painotteinen, joten King Crimson ei tuntunut oikealta paikalta heille.

Jos katsotaan King Crimsonin ja Frippin sävellysten kehittymistä, Lizard on selkeästi ensimmäinen levy, jolla Fripp nousee Ian McDonaldin varjosta ja alkaa löytää oman äänensä. On uskomatonta, että yhtyeen perustamisesta oli kulunut alle kaksi vuotta.

Levy julkaistiin joulukuussa 1970. Upean keskiaikaista taidetta jäljittelevän kannen suunnitteli Peter Sinfieldin toimesta Gini Barris. Kuvat kirjaimissa ”Crimson” ottavat aiheensa raidoista 1-5 (i-kirjaimesta löytyy The Beatles) ja kuvat kirjaimissa ”King” ”Lizardin” osioista. Kannen maalaamiseen meni aikaa kolme kuukautta, eli suunnilleen saman verran kuin levyn äänittämiseen.

Ja niin vuosi 1970 lähestyi loppuaan ja King Crimson oli jälleen vailla laulajaa, basistia ja rumpalia.

Teksti: JARI SCHRODERUS

---

Muut King Crimson -sarjan osat löydät täältä.

---