Sarja: Peter Hammill – Osa 6: The Unconscious life / Game of Forgetting

Peter Hammill julkaisi 1970 -luvulla 15 albumia, joista seitsemän Van Der Graaf Generatorin kanssa ja loput kahdeksan omissa nimissään. Sama hektinen tahti jatkuu 80-luvulla, jolloin ilmestyy peräti yhdeksän sooloalbumia. Voisi tietysti ajatella, että näin tiheä julkaisutahti olisi pois laadusta, ja varsinkin kun tullaan surullisen kuuluisalle 80- luvulle, jolloin moni ansioitunut musiikintekijä tulee tehneeksi laadullisia myönnytyksiä vain ollakseen ajan hermolla. Mutta Peter Hammill ei kuulu heihin.

Nyt käsillä olevilla albumeilla Sitting Targets ja Enter K Hammillin musiikillinen ilmaisu siirtyy selvästi helpommin lähestyttävämpään suuntaan. Tämä ei tietystikään ole arvo sinänsä, sen kummemmin musiikissa, kuin yleensä taiteessa, vaan tässä kohden vain neutraali huomio. Huomionarvoista sen sijaan on, että musiikillisen ilmaisun yksinkertaistaminen ei johda Hammillin kohdalla antautumista helppojen ratkaisujen vietäväksi.


Sitting Targets (1981)

sittingtargets.jpgSitting Targets ilmestyy 1981 Virgin -levymerkiltä ja totuttuun tapaan Hammillin itsensä tuottamana. Miksauksesta vastaa Black Boxillakin mukana ollut David Lord.

Toisin kuin aiemmilla kolmella albumilla, soitannollinen vastuu ei ole enää pääsääntöisesti vain maestron itsensä kontolla ja siksi levy kuulostaakin aikaisempia bändimäisemmältä. Tuttujen VdGG- kavereiden Guy Evans (rummut) ja David Jackson (foni, huilu) lisäksi mukana on monille tuttu perkussionisti Morris Pert, joka on työskennellyt mm. sellaisten tunnettujen nimien kuten Mike Oldfield, Peter Gabriel ja Brand X kanssa. Syntetisaattoreista vastaa Phil Harrison.

Levyn kaksi ensimmäistä raitaa ”Breakthrough” ja ”My Experience” antavat heti kättelyssä hyvän kuvan siitä, missä mennään. Vahva artrock-lataus, yhdistettynä mukaansatempaavaan meininkiin. Samalla linjalla jatkaa levyn loppupuolelta löytyvä ”Signs”, joka toi mieleen Peter Gabrielin alkuaikojen levytykset. Varsinkin ”My Experience” on vahvaa hitti- aineista, ja olisi varmasti peitonnut monet sen ajan samaa tyylilajia edustavat tekeleet, jos olisi aikoinaan löytänyt tiensä suuremman yleisön tietoisuuteen.

Yksi levyn helmiä on ”Empress’s Clothes”, joka tuo yllättävästi mieleen Bowien viimeiseksi jääneen Blackstar– albumin, niin foni-soundeiltaan kuin yleistunnelmaltaan. Nimibiisin ja balladinomaisen ”Stranger Still” ohella, se on yksi levyn intensiivisimmistä ja väkevimmistä vedoista. Viimeksi mainittu on tyylillä rakennettu hammillmainen balladi, joka ilmentää juuri sitä samaa emotionaalista voimaa, johon olen miehen tuotannossa heti alusta pitäen mieltynyt.

“Stranger still in another town,
How normal to sit out the dance,
Eating the good meal by myself,
Toasting the empty glass;
And they’re already setting out
The next place,
Already forgetting about the last.
No, nothing could be less strange
In entropy
No change, no change, no change.
No danger in a normal life,
Better steady down the adrenalin pump.”

Albumin psykedeellisin veto lienee ”Glue”, jonka viipyilevä tatsi lähenee Pink Floydia, ja jollei muutoin niin ”One of These Days”- tyyppisen bassokuvion kautta. Levyn varsinainen yllätysmomentti on kuitenkin ”Ophelia”, ei siksi että biisi toisi esiin jotakin ennakoimatonta ja uutta, vaan pikemminkin koska en ole aiemmin kuullut Hammillia näin levollisena ja mielenrauhaa huokuvana. Kerrassaan ihastuttava tekele.

Sitting Targets on erinomaisen hieno levy. Yksi Hammillin parhaita kokonaisuuksia. Levy henkii yhteneväistä intensiivistä atmosfääriä alusta loppuun eikä heikkoa hetkeä ole.

Arvosana: ****½


Enter K (1982

Enterk.jpgSeuraavana vuonna ilmestyvä Enter K jatkaa siitä mihin Sitting Targets jää, joskin vieläkin popimpana ja suoraviivaisempana. Nimensä albumi saa Hammillin perustamasta K- Groupista, jonka kanssa hän keikkaili edellisten albumien Black Box ja Sitting Targets tiimoilta. Mukana ovat herrat K alias Peter Hammill, Fury (John Ellis) -kitara, Mozart (Nick Potter) – basso ja Brain (Guy Evans) -rummut. Edellä mainittujen lisäksi tuttu VdGG-heppu David Jackson on mukana kahdella raidalla. Tällä kokoonpanolla (ilman Jacksonia) hoidettiin myös Hammillin ensimmäinen live-albumi The Margin ( -85).

Siinä missä Sittin Targets vaikutti välittömästi mestarilliselta, Enter K:n suhteen viipyilin hetken aikaa ristiriitaisissa fiiliksissä, ehkä juuri mainitun pophenkisyyden vuoksi. Tarkempi perehtyminen kuitenkin poisti epäilykset sillä seurauksella, että Enter K on tällä hetkellä yksi kuunnelluimpia Hammill levyjäni.

Avausraita ”Paradox Drive” sekä ”She Wraps it Up” iskeytyvät saumattomasti osaksi 80-luvun alkupuolen brittipoppia kuullostaen paikoitellen jopa Sniff’n The Tearsiltä. ”She Wraps it Up” on ilmiselvää hittikamaa; ja on suoranainen ihme, ettei kukaan myöhempi, saman tyylisuunnan edustaja ole tehnyt tästä hyvän listasijoituksen toivossa coveria. Ihan parasta artrock-poppia mitä olen kuullut. Niin ikään ”The Great Experiment” sykkii mainiosti. Timmi yksikertainen perusbiitti yhdistettynä Hammillin hypnoottiseen ilmaisuun.

Albumin progein vetäisy ”Accidents” toimii sekin hienosti, vaikka Evansille tyypillinen lätsy snaresoundi on viedä biisiltä terän. Biisi rakentuu vahvasti massiivisen jyrääville kiipparisoundeille. Tutuissa VdGG-tunnelmissa kulkee myös tyylikäs ”Unconsious Life”, jossa Hammill pohdiskelee freudilaisessa hengessä alitajunnan merkitystä jokapäiväiselle elämälle. Samaa atmosfääriä löytyy balladista ”Don’t Tell Me”, joka jatkaa edelleen kätkettyjen emootioiden ja vieraantumisen käsittelyä, nyt parisuhteen kontekstissa. Vaikuttava biisi, eikä vähiten David Jacksonin upean fonisoolon ansiosta.
Yksi mielenkiintoisimmista raidoista on levyn pisin, yli yhdeksänminuuttinen ”Happy Hour”, joskin musiikillisesti varsin vaisu, ja siinä mielessä levyn heikointa antia, mutta tekstin puolesta hyvinkin oivaltavaa kamaa. Siinä Hammill tarkastelee yksilön elämää, tavoilleen uskollisena, ”itsepetoksen” ja ”esillepanon” näkökulmasta.

My friends in the crowd
are all taking bets –
they’re taking away the safety net.
Falling, falling – don’t give me that look!
I’m falling, only falling, it’s the oldest trick in the book,
vertigo on the high-wire tower –
is this really what they mean by ”Happy Hour”?
The line between the social and the suicidal
so fine he might not know when he’s crossed it,
when he’s lost it;
when the social kick becomes the gauging-stick of survival.
So here’s to the circus,
let’s drink to the game of forgetting
the marionette strings that jerk us,
the real world just outside the door.

Levyn päättää intensiivisesti svengaava ”Seven Wonders”, jonka kitarointi ja rytmiikka tuo auttamatta mieleen saman aikakauden Talking Headsin ja King Crimsonin.

Arvosana: ****


Sitting Targets ja Enter K ovat molemmat innostavia ja vahvasti otteessaan pitäviä tekeleitä. Molempia yhdistää ajan henki, brittiläinen artrock ja sitä kautta populaarin ja kokeellisuuden luova yhdistelmä, jonka toteuttamisessa Hammill onnistuu mainiosti. Ja mieluusti olisin suonut, että viimeistään näiden levyn kautta Hammill olisi noussut kaltaistensa suuruksien kuten David Bowien ja Peter Gabrielin rinnalle 1980- luvun brittiläisessä musiikkielämässä.

Kirjoittaja: JOHANNES OJANSUU

Peter Hammill -sarjan muut osat löydä täältä.


fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: