Viikon Teos 32: Caravan – In The Land Of Grey And Pink (1971)

Historioitsija Niall Fergusonin mukaan Ison Britannian rynnistys maailman valtiaaksi siirtomaavallan ajalla johtuu osaltaan sen hajautetusta hallintomuodosta ja skeptisyydestä suuria kokonaisratkaisuja kohtaan. Siinä missä Euroopan kilpailevat suurvallat Saksa ja Ranska ovat rakentaneet keskitetympiä hallintorakenteita ja yhtenäisemmän oikeusjärjestelmän, Britannialla ei ole yhtenäistä perustuslakia, ja sen keskusvalta on Magna Cartasta saakka ollut heikohko suhteessa muihin vallanpitäjiin. Tästä johtuen britit ovat olleet itsenäisiä ja skeptisen yritteliäitä. Uuden maailman valloituksen aikana piti keksiä ”yritys”-niminen sosiaalinen innovaatio, jotta kruunu sai pääomat liikkeelle valloittamaan uutta maailmaa ja tämä strategia oli loppujen lopuksi paljon tehokkaampi tapa levittäytyä kuin vaikkapa Espanjan kruunun keskusjohtoinen politiikka.

Eräs mielenkiintoinen selitys brittien itsenäiselle asenteelle on mustan surman vaikutus 1300-luvulla saarivaltion kehitykseen. Rutto tappoi noin puolet koko väestöstä, ja maataloustyövoiman puute johti vuosisadan lopulla maaorjuudesta luopumiseen. Syntyi siis erittäin aikaisin eräänlainen keskiluokka ”English country gentleman”, joka ei ollut osa aatelia, papistoa eikä käsityöläistöä. Kuulen Caravanin In the Land of Grey and Pink –levyssä eräänlaisen oodin englantilaiselle maalaisherrasmiehelle. Canterburyn pittoreskin kaupungin keskiluokkaisten muusikkopoikien taiteilijavanhemmat olivat vasemmalle kallellaan, mutta sampanjasosialismin, ei hiilikaivosmarxilaisuuden hengessä.

Avauskappale ”Golf Girlin” laiskanpulskea pasuunaintro luo vaikutelman leppoisan ironisesta rupattelusta sunnuntai-iltapäivänä krikettikentän katsomossa, kolme tuoppia bitteriä alla ja englantilainen aamiainen vielä vatsan pohjalla. Englantilaista tunnelmaa tukee James Bond –soinnutus. Roger Watersin ”quiet desperation” –luonnehdinta ei voisi olla kauempana tästä englantilaisesta tunnelmasta. Hurmaavan avauskappaleen jälkeen seuraava ”Winter Wine” on viehättävän hipahtava folk-pop kappale, ja kolmantena tuleva rakkauslaulu jossa siat lentävät muistuttaa mieleen Pink Floydin ”Money” -kappaleen hitaan 7/4 –komppinsa vuoksi. LP-levyn ensimmäinen puolisko saa vahvan lopetuksen mietteliäässä nimikappaleessa.

Levyn toisen puoliskon valtaa medleyksi luonnehdittu yli kaksikymmenminuuttinen ”Nine Feet Underground”. Medley on sikäli oikea termi, että kahdeksasta lyhyehköstä osasta koostuva kappale ei muodosta melodisesti tai draamallisesti yhtenäistä kokonaisuutta, vaan pikemminkin vaeltaa osasta toiseen. Kappaleeseen sisältyy oivaltavilla jazz-soinnuilla harmonisoituja, hienoja lauluosia, ja aivan mukiinmeneviä, pitkiä sooloimprovisaatiota.  En kuitenkaan oikein saa otetta kappaleesta; se toki jatkaa levyn viehättävän laiskanpulskeaa tunnelmaa, paikoin katkeransuloisin sävyin. Mielestäni levyn ensimmäiset neljä kappaletta ovat tasavahvoja helmiä, mutta viimeinen, pitkä medley ei oikein puolusta paikkaansa. Saattaa tosin olla, että Canterbury-tyylin ystävät arvostavat juuri tällaista hitaasti lämpiävää ”jamittelua”, joka ei oikein sovi minun pirtaani.


Lue Janne Yliruusin arvio levystä täältä


Kokonaisuudessaan Grey and Pink saa minut hyvälle tuulelle, ja onnistuu nimensä mukaisesti yhdistämään possunpunaisen ja melankolianharmaan sävyjä mukavan lohdullisella tavalla.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: