Sarja: Peter Hammill – Osa 1 “I Once Wrote Some Poems”

Fool’s Mate (1971) ja Chameleon in The Shadows of The Night (1973)

Ei liene liioiteltua sanoa, että Van der Graaf Generatorin alkutaival oli kiihkeydessään ja intensiteetissään vertaansa vailla. Debyytti-albumi ilmestyi 1969 ja sen jälkeen kolme ansiokasta albumia kahdessa vuodessa ja samalla ainutlaatuinen uusi tuleminen progressiivisen rockin kentälle. Peter Hammillin musiikillinen luovuus oli ylitsevuotavaa ja bändin keikkailu hektistä. Myös henkiset paineet bändin sisällä kasvoivat. Tämä kaiken seurauksena, vuoden 1972 syksyllä, bändi ilmoitti lopettavansa.

Näin kiihkeän alun jälkeen moni olisi ottanut tuumaustauon kypsytelläkseen rauhassa musiikillista tulevaisuuttaan, mutta ei Hammill, jonka luova mieli ei ottanut rauhoittuakseen vaan päinvastoin etsiskeli yhä uusia muotoja ylitsepursuavan luovuutensa toteuttamiseen. Ja kuten tiedetään, samanlaista energisyyttä mies on osoittanut koko uransa ajan aina 2000- luvulle saakka.

Fool’s Mate

foolsmate.jpgEnsimmäinen soololevy Fool’s Mate (1971) nauhoitettiin vain puolisen vuotta Van der Graaf Generatorin H to He, Who Am The Only One jälkeen ja vain muutamia kuukausia ennen Pawn Heartsia. Levytyssessio kesti vain viikon, joka selittyy osin sillä, että suurin osa levyn biiseistä oli syntynyt jo varhaisella Generator-kaudella 60-luvun lopulla. Tuotokset jäivät kuitenkin tuolloin bändimateriaalin ulkopuolelle.

“This isn’t intended to be any kind of statement of my present musical position, but at the same time, it is an album which involves a great deal of me, the person, basically a return to the roots.” (PH)

Paitsi, että Fool’s Mate on ns. ”back to roots” – albumi, jolla Hammill palaa hetkeksi ajassa taaksepäin, on se myös irtiotto siitä musiikillisesta kompleksisuudesta, josta 70- luvun VdGG on tullut tunnetuksi. Levy kuullostaa pikemminkin folk-rockilta tai paikoin jopa 60-luvun lopun brittipopilta kuin progelta. Tätä asetelmaa vahvistaa se, että tuttujen VdGG- muusikoiden lisäksi mukana häärii myös folk-rock-yhtye Lindisfarnen kavereita (Rode Clements: basso, viulu/ Ray Jackson: huuliharppu, mandoliini), jotka olivat hekin tuolloin saman levy-yhtiön eli Charisma Recordsin suojissa. Mutta löytyypä levyltä myös muuan Robert Fripp, joka fiilistelee kitaransa kanssa siellä täällä varsin maukkaasti.

Alkuperäinen äänite sisältää 12 Hammillin tekemää biisiä, joista kaksi yhdessä VdGG -alkuperäisjäsenen Chris Judge Smithin kanssa. Sävellykset ovat pienimuotoisia mutta hammillmaiseen tapaan henkilökohtaisiin elämäntuntoihin vahvasti kiinnittyneitä. Fiilis kautta levyn on paljas ja konstailematon, ja välillä jopa ilakoiva. Avausraita ”Imperial Zeppelin” ja henkilökohtainen suosikkini ”Happy” ovat tästä mainioita esimerkkejä. ”Happy” on komediallisuudessaan suorastaan valloittava ja tuo esiin puolia, joita monet eivät miehestä tunne.

Mutta Hammill ei olisi Hammill ilman melankoliaa, ilman syvien vesien virtauksia, ja tämä pätee myös Fool’s Mate’lla. Ja vaikka kokonaisuutena levy onkin esim. 1973 ilmestynyttä Chameleon in The Shadows of The Night -albumia rennompi, syväulotteista patetiaa löytyy kyllä riittämiin tältäkin levyltä. Ja onneksi löytyy, sillä juuri näissä biiseissä mies on vastustamattomimmillaan. Melankolisen kauniit ja balladinomaiset ”Child”, ”Visions” ja ”Birds” auttavat ymmärtämään, että syvimmiltään Peter Hammill on runoilijasielu, ja vieläpä kuten monet klassiset runoilijasielut ennen häntä, traaginen sellainen. Vai mitäs sanotte ”Birds’n” (josta muuten tuli heti ensikuulemalta levyn suosikkibiisini) kertosäkeestä:

“The birds don’t know which way to sing and, my friends,
neither do I.
The birds don’t know if it’s time yet to fly,
and they don’t know which way to go and, my friend,
neither do I.
Neither do I.
Neither do I.”

Monien biisien sovitukset ovat yksinkertaisia, tyyliin laulu+kitara, laulu+ piano ja pieniä muiden soittimien koristeluja siellä täällä. Haltioittavana yksityiskohtana huilun upea sisääntulo biisissä ”Child” tai vaikkapa 60-luvun Pink Floydilta kuulostava ”Vikings”, johon huuliharppu on saatu istutettua varsin makoisasti sekaan.

Folkrock-osastoa edustaa letkeä, maniskan säestyksellä etenevä ”Candle” sekä mainio, niin ikään huuliharpun taustoittama ”Solitude”. Välillä fiilis on kuin kuuntelisi 2000- luvun uuden aallon folkrockia. Esim. kauniin tyylikäs Summer Song voisi aivan hyvin kuulua vaikkapa Midlaken ohjelmistoon.

Levyn ainoa biisi, joka kuulostaa VdGG:lta on ”Re-Awakening”, jossa Jackson (foni), Banton (urut) ja Evans (rummut) ovat taas omissa asemissaan. Biisissä on tuttua mahtipontisuutta, mutta tällä kertaa ilakoivaa sellaista. Ja ehkä jotakin ironiaa löytynee myös biisin kertosäkeestä, jossa Hammill valittelee, kuinka vaikeaa uudelleenherääminen väsyneelle ihmiselle on -”reawakening isn’t easy when you’re tired”.

Fool’s Mate ei ole mestariteos, eikä ylety Hammill-tuotannon kärkisijoille, sillä mitään varsinaisesti uutta tai kokeilevaa tällä levyllä ei esitetä, kuten ei liene ollut tarkoituskaan. Tästä huolimatta Fool’s Mate on varsin kelpo levy. Lyriikat ovat kautta linjan koskettavia ja Hammillin tulkinta (laulu) puhdasta ja aseistariisuvaa. Hammill’lle tuttua teatraalista huutavaa laulutapaa ei tällä levyllä kuulla. Tärkeä levy niille, jotka haluavat tutustua siihen taustaan, josta Hammill on muusikkona ja lyyrikkona kotoisin.

Arvosana: ***½


Chameleon in The Shadows of The Night

chameleon.jpgVuonna 1973, VdGG:n jo hajottua, Hammill julkaisee järjestyksessä toisen soololevynsä Chamelon in The Shadow of The Night (1973), jossa musiikillinen suunta ja tunnelma on selvästi stydimpi ja yleistunnelma synkempi. Mandoliinit ja huuliharput ovat nyt poissa ja homma hoidetaan pelkästään entisten VdGG muusikoiden voimin. Mukana myös Fool’s Mate -albumilla soittanut Nic Potter (basso), joka – kuten tunnettua, erosi VdGG:sta kesken ”H to He” –albumin tekemisen 1970.Ja myös muita yhtymäkohtia Fool’s Mateen löytyy. Tämäkin levy on tehty, tai pikemminkin viimeistelty Lontoon Trident studiolla jossa tuottajana hääri John Anthony. Sama mies, joka on tuottanut paitsi aikaisemmat VdGG -albumit, niin myös Genesiksen Tresspassin (1970) ja Nursery Crymen (1971). Myös levyjen kansitaiteesta löytyy yhdistävä tekijä, Paul Whitehead (jonka töistä en kylläkään ole erityisemmin pitänyt). Hänen kädestään on lähtöisin Hammillin soololevyjen ja kahden edellisen VdGG-levyjen lisäksi myös edellä mainittujen Genesis-albumien coverit. Myös Foxtrotin (1972) kansitaide kuuluu Whiteheadin ansiolistalle.

Vaikka “Chameleon in The Shadow of The Night” on musiikillisesti edellistään selvästi kunnianhimoisempi, sekin tukeutuu vielä monessa kohden vanhaan. Esimerkiksi levyn lopetusraita, ”(In The) Black Room/ The Tower” oli alunperin kaavailtu Pawn Heartsille. Ottamatta kantaa siihen, olisiko Pawn Hearts vieläkin parempi levy Black Roomin kera, tyydyn sanomaan, että biisi on mielestäni yksi Hammillin vaikuttavimpia VdGG-henkisiä tekeleitä.

Toinen seikka, joka sitoo Chameleonin menneeseen, löytyy teksteistä. Avausbiisissä ”German Overalls” sekä synkeän vaikuttavassa ”In The End’ ssä” Hammill tilittää oman kiihkeytensä sävyttämällä tavallaan suhdettaan Generator aikakauteen. Molemmat biisit ovat minimalistisesti rakennettuja, toinen pääosin pelkän kitaran, toinen pianon varaan. Tässä suhteessa ne jatkavat Fool’s Mate- biisien ”Visions” ja ”Birds” viitoittamalla linjalla keskittyen vahvasävyisen musiikin keinoin toteutettuun ”runonlausuntaan.” ”In The Endin” haluan mainita myös siksi, että sen kautta minulle vihdoin kirkastui se, mistä Hammillin, joskus ärsyttävässäkin, ”huutavassa” laulutyylissä on kyse. Hammill ei laula, vaan ilmaisee. Laulu on hänelle oman psyykkisen tilan jatke, jota ei säätele normaalit musiikilliset soveliaisuusstandardit. Hammill todellakin on poeta tragico, jota- monien yllätykseksi – voisi verrata sellaisiin runonlaulajiin kuten Vysotski tai vaikkapa Leonard Cohen, jonka jonkinlainen vastine hän mielestäni progen maailmassa on. Enkä nyt tarkoita musiikkia tai varsinkaan laulutatsia, vaan sitä ethosta, joka hänen itseilmaisustaan henkii.

Ja sitten on vielä ”Easy to Slip Away”, jota en voi ilman ylistyssanoja lähestyä, kenties paras Hammill’n soolotuotannon biisi, jonka olen tähän mennessä kuullut ja ehdottomasti yksi vaikuttavimpia vetoja mitä ystävyyden merkityksestä ja sen katoamisesta, on tehty. Biisin tunnelma on riipaisevan huumaava, jopa uskonnollinen.

Chameleon in The Shadow on siirtymä-albumi, vahvan itseanalyysin kautta tapahtuvaa rimpuilua pois vanhasta. Tätä samaa rimpuilua kuvaa myös albumin sävellykset, koko sen soitannollinen kirjo ja pääosin minimalistiset sovitukselliset tekijät. Tyylikkäästi ja pieteetillä rakennettuja biisejä, ja saman voi toki sanoa koko albumista. Ja vielä lopuksi erityismaininta biisille ”Rock and Role”, joka ennakoi jo sitä, hieman David Bowie -henkistä undergroundia, josta tulemme kuulemaan tuonnempana kosolti lisää.

Arvosana: ****½

Kirjoittaja: JOHANNES OJANSUU

Peter Hammill -sarjan muut osat löydä täältä.


fb_cta

Mainokset

One thought on “Sarja: Peter Hammill – Osa 1 “I Once Wrote Some Poems”

Add yours

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: