Viikon Teos 27: Yugen – Iridule (2010)

Toisin kuin kaksi edellistä maanmiestensä tuottamaa Viikon Teosta, Yugen ei kuulosta minun korvaani pätkääkään italialaiselta. En oikeastaan tunnista siitä minkäänlaisia maantieteellisiä tunnusmerkkejä, mikä onkin aika tyypillistä Rock In Opposition (RIO) –tyylisuunnalle. RIO kuuluu modernismin suureen aatesuuntaan, jossa maailma nähdään kansainvälisenä ja tieteellisen kehittyvänä. Tässä mielessä mielestäni termi ”avant-proge” sopii huonosti kuvaamaan monia siihen liitettyjä teoksia. ”Avant garde”, ”uusi kaarti, etujoukko” liittyy minun mielessäni sotaisaan, ja konventioita rikkovaan estetiikkaan, kun taas RIOn modernistit enemmänkin laajentavat rajoja ja kehittävät olemassa olevia sääntöjä kuin rikkovat niitä. Avant-ilmaisusta parempi esimerkki olisi minusta aiemmin kuuntelemamme Peter Brötzmannin rajoja rikkova Machine Gun. Iridule on minun mielestäni läheisempi vertailukohde Bachin Fuugan Taidolle kuin Machine Gunille.

Yugenin musiikki on erittäin kurinalaista, monimutkaista ja taitavasti soitettua. Vaikka soitto on pilkuntarkkaa ja upeasti hiottua, ja sävellykset pitävät sisällään monimutkaisia polyrytmisiä kuvioita, soitto groovaa hienosti. Näin monimutkaista musiikkia soitettaessa valitettavan usein instrumentalistit haastavat itsensä taitojensa rajoille ja tämä kuuluu epävarmuutena joka pilaa kuuntelukokemuksen kun alkaa pelätä soittajien puolesta. Iridulella soittosuoritukset ovat jopa leikitteleviä. Samanlaisia kuuntelukokemuksia tarjoavat Thinking Plaguen soittajat, joista moni myös vierailee tällä levyllä, ja tietysti Zappan kipurajalle harjoittamat virtuoosiorkesterit. Eritoten laulaja Elaine DiFalco tekee erinomaista työtä, ja saa käyttää mezzo-sopraanonsa syvempiä ja matalampia sävyjä. Tämä on hieno lisä DiFalcon taiteelliseen profiiliin, sillä Thinking Plaguen musiikki ei anna hänelle tilaisuutta käyttää äänensä lämpimämpiä sävyjä. Kerrassaan upea laulaja.

Yugen on japaninkielinen sana, joka tarkoittaa ”japanilaisen taiteen tyylilajien kirjoa haiku-runoudesta Noh-teatteriin” (http://www.progarchives.com/artist.asp?id=2811). Tyylilajien laaja kirjo onkin yhtyeelle tyypillistä; kaikki levyn genret ovat tosin itä-aasialaiseen tapaan hallittuja ja pidäkkeisiä (tässä mielessä viime Viikon Teos, pidäkkeettömän tunteellinen Ys oli Yugen-ihanteelle jonkinlainen vastakohta). Iridule liikkuu pääosin crimsoneskien, hallittujen junttausosien, unenomaisten sävelmaalausten ja zappaeskien polyrytmileikittelyjen välillä. Tyypillisin esimerkki on 6-minuuttinen ”Becchime”, jonka lyömäsoittimien ja sopraanosaksofonin unisonossa soittamat kvintolit ja muut mutkikkaat polyrytmit ovat oikeastaan suoranainen kunnianosoitus Zappalle.

Substantiivi ”Iridule” on Vladimir Nabokovin Pale Fire -runoteoksessa luoma värisävy, jonka hän johtaa silmän iiriksen kompleksisesta värien leikittelystä: ”Mauve rings around the moon; blood-orange sun; / Twinned Iris; and that rare phenomenon / The iridule — when beautiful and strange, / In a bright sky above a mountain range / One opal cloudlet in an oval form / Reflects the rainbow of a thunderstorm / Which in a distant valley has been staged— / For we are most artistically caged.” Iridulen tyylien kirjo ei jääkään vain unenomaisiin tai abstrakteihin sävyihin, vaan mukana on myös kahmalokaupalla lyyristä materiaalia. DiFalcon laulamat tunnelmapalat rikkovat rajumpaa abstraktiota; vaikkapa ”Ice”-kappale tuo jopa mieleen keskiaikaisen musiikin. Toisaalta 12-säveljärjestelmää hyödyntävä, myös DiFalcon laulama, nokkelasti nimetty ”Serial(ist) Killer” kuulostaa paljon Zappalta. Albumin päättävä, kaihoisa ”Cloudscape”-kappale tuo mukaan kauniin tonaalisia, romanttisiakin sävyjä, ja akustiset kitaraharmoniat tuovat jopa hieman mieleen varhaisen Genesiksen (kitarat olisi tosin sopinut virittää hieman tarkemmin).

Iridule on kerrassaan upeasti soitettu, sävykäs, haastava teos. Aluksi kappaleiden väliset tyylilliset hypähtelyt kuulostivat minusta hajanaisilta, mutta useammalla kuuntelulla niiden logiikka kyllä aukeaa. Viimeisen kappaleen pieniä vireongelmia lukuun ottamatta en oikein löydä mitään naputtamista, mikä on minun maailmassani aika harvinaista. Tämän tason muusikkoutta ei voi kuin ihailla, varsinkin kun näin tinkimättömän musiikin tekemisellä tuskin elää.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: