Viikon Teos 23: Richard Strauss – Neljä viimeistä laulua

Kahdeskymmeneskolmas Viikon Teos. Richard Strauss: Neljä Viimeistä Laulua (Gundula Janowitz, sopraano; Berliinin Filharmonikot Herbert von Karajanin johdolla)

On aika jättää kaihoisat jäähyväiset Saksalle ja matkata Italiaan. Jäähyväismusiikkina saa toimia Richard Straussin viimeiseksi jäänyt teos Vier Letzte Lieder (Neljä Viimeistä Laulua), joka kantaesitettiin vuosi tekijänsä kuoleman jälkeen vuonna 1950. Suuri yleisö tuntee Straussin eritoten sinfonisesta runoelmasta Näin Puhui Zarathustra, jonka Stanley Kubrick ikonisoi 2001-elokuvan apinamieskohtauksessa.

Strauss (1864-1949) oli suurten tunteiden ja suurien orkestereiden romantikko, jota on hauska verrata kahteen toiseen pitkäikäiseen kollegaan, jotka aloittivat uransa kansallisromantiikan kultakaudella ja elivät syvälle modernismin valtakauteen, eli Sibeliukseen (1865-1957) ja Stravinskyyn (1882-1971). Sibelius lopetti säveltämisen ”Järvenpään hiljaisuuteen” vuonna 1926, mahdollisesti siksi, ettei kokenut pystyvänsä uusiutumaan seitsemännen sinfoniansa jälkeen. Stravinsky oli musiikillinen Jack of All Trades, joka pystyi luomaan musiikkia häkellyttävän moninaisissa genreissä kansallisromantiikasta uusklassismin kautta ankaraan modernismiin. Straussin romantiikka puolestaan tavallaan ”ylikypsyi” erittäin viehättävällä tavalla myöhäiskauden teoksissa. Viimeiset Laulut edustavat minulle erityisen rakasta taidemusiikin tyylikautta, jossa romantiikka tulee tiensä päähän. Teosta luonnehtii Straussin toisen erinomaisen myöhäisteoksen Metamorfoosien tapaan erittäin kompleksinen harmoniamaailma, joka kuitenkin on vielä tonaalista musiikkia. Modulaatiot ovat jännittäviä ja suuri sinfoniaorkesteri hohkaa outoa lämpöä. Soinnut purkautuvat kaikessa rauhassa todella outoihin paikkoihin. Jazz-pianisti Brad Mehldau on tunnustautunut Strauss-faniksi, mutta mielestäni Straussin harmoninen kieli muistuttaa modernin jazzin soinnutustapaa, jossa melodia voidaan soinnuttaa periaatteessa millä tahansa soinnulla korvan seuratessa melodiaa kognitiivisena ankkurina.

Olemme tutkineet satunnaisia taidemusiikin muotoja: fuugaa (Bachin Fuugan Taito), jousikvartettoa (Bartok) ja orkesterirunoelmaa (Varesen Ameriques). Käsillä oleva viikon teos antaa lisää listan jatkoksi Liedin. Lied-perinne sai suuremmassa mittakaavassa alkunsa romantiikan kultakauden Saksassa, jossa Schubertin kaltaiset säveltäjät alkoivat luoda musiikkia runoilijoiden, romantiikan todellisten airueiden hengentuotteisiin. Syntyi oopperan rinnalle toinen merkittävä sekulaarinen taidemusiikin lauluperinne. Lied-laulut ovat usein päällisin puolin ooppera-aarioita yksinkertaisempia, mutta niiden esittämiseen liittyy aivan oma tekniikkansa. Laulutapa on vähäeleisempi ja erittäin tarkkaan hallittu. Varhaiset Liedit esitettiin tyypillisesti pianon säestyksellä, mutta myöhemmin säveltäjät alkoivat myös luoda Lied-sarjoja suurten romantiikan ajan orkestereiden avulla.

Sana ”teos” on tässä ehkä hieman harhaanjohtava, sillä ei ole selvää tarkoittiko säveltäjä nämä neljä laulua esitettäväksi yhdessä vai ei. Ne muodostavat kuitenkin tyylillisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Viimeiset laulut sopivat oivallisesti jäähyväisiin ja syksyyn ylipäätään. Ne kuvaavat kuolemaa, luopumista ja loppua syvän rauhan vallitessa. Kolme lauluista (Syyskuu, Kevät ja Nukkumaan Mennessä) on kirjoitettu nobelisti Herman Hessen runoihin, kun taas neljäs (Iltaruskossa) perustuu 1800-luvulla uransa tehneen Joseph von Eichendorffin tekstiin. Iltaruskorunossa vanha pariskunta päättää vaelluksensa iltaruskon laaksoon ja pohtii, josko kuolema on tullut:

”Through sorrow and joy
we have gone hand in hand;
we are both at rest from our wanderings
now above the quiet land.

Around us, the valleys bow,
the air already darkens.
Only two larks soar
musingly into the haze.

Come close, and let them flutter,
soon it will be time to sleep –
so that we don’t get lost
in this solitude.

O vast, tranquil peace,
so deep in the afterglow!
How weary we are of wandering–
Is this perhaps death?”

Gundula Janowitzin kuulas sopraano leijuu orkesterimaton yläpuolella. Tavallaan musiikin tyylilajissa on analyyttisesti jotain samaa kuin Stravinskyn  Kevätuhrissa, joka vie kansallisromantiikan tiensä päähän, mutta Laulut ovat lempeällä tavalla monimutkaisia toisin kuin Kevätuhrin mainio mättö. Tyylikauden aidan toiselta puolelta kurkistavat Alban Bergin kaltaiset romanttiset modernistit, jotka istuttivat atonaaliseen kerrontaan romantiikan orkesterin lyyristä lämpöä.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

One thought on “Viikon Teos 23: Richard Strauss – Neljä viimeistä laulua

Add yours

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: