Sarja: Camel – I Can See Your House From Here (1979)

Camel oli kuudennen levynsä Breathlessin nauhoitusten aikaan tullut uransa toistaiseksi suurimman muutoksen äärelle, kun alusta asti päätoimisen biisintekijätiimin muodostaneet kitaristi Andy Latimer ja kosketinsoittaja Peter Bardenstulivat siihen tulokseen, etteivät enää kyenneet työskentelemään saman studion seinien sisällä ja pysymään järjissään. Näin ollen yhtyeen oli ennen promokiertueelle lähtöä paikattava tärkeän perustajajäsenen jättämä aukko, ja kun muiden jäsenten äänestyslipukkeet luettiin Latimerin hyväksi, haku kohdistui kosketinkioskin uuteen asukkiin. Muun muassa Caravanissa ansaituin kannuksin bändiin ennen viitoslevy Rain Dancesia liittynyt basisti-laulaja Richard Sinclair ehdotti kiertuekiipparistin rooliin joko samasta porukasta tuttuja Dave-serkkuaan tai Jan Schelhaasia, ja Andy Latimerin päässä syttynyt more is more -lamppu johti siihen, että lopulta molemmat ehdokkaat rekrytoitiin täydentämään Breathless-kiertuemiehistö kuusikoksi. 

camel1979.jpeg

 

Kotoisasta Englannista alkanut ja Japanin kautta Yhdysvaltojen länsirannikolle päättynyt kiertue oli soitannollisesti erinomainen kokemus, mutta lavan takana kaikki ei ollut aivan yhtä hyvällä tolalla. Lisää muutoksia oli siis luvassa. Dave Sinclairin lähtöön ei liittynyt mitään dramatiikkaa, sillä hän oli alun perinkin pestautunut mukaan vain yhden kiertueen ajaksi, ja jo vuosia enimmäkseen sessiopohjalta mukana ollut puhallintaiteilija Mel Collins keskittyi hänkin taas mieluummin muihin projekteihin, mutta radikaalimpi muutos oli Richard Sinclairin ei-välttämättä-täysin-ystävällisissä merkeissä tapahtunut ero. Rumpali Andy Ward muisteli myöhemmin, että lieviä diktaattorin elkeitä kehittänyt Latimer oli päättänyt, että Sinclairin on lähdettävä, mutta Latimer itse kertoi Camelin kiertuerytmin ja -volyymin olleen rauhallisesta kotioleskelusta nautiskelleelle musikantille liikaa, ja lähtöpäätöksen olleen hänen omansa. Oli aloite kenen oli, lopputuloksena puolet edellislevyä promotoineesta retkueesta oli ulkona, kun tuli aika mietiskellä seuraavaa. 

Alkuperäiskaksikko Latimer & Ward katsoivat ympärilleen, huomasivat paikalle hengaamaan jääneen Jan Schelhaasin, ja ottivat miekkosen remmiin ihan virallisesti. Kahden koskettelijan tarjoamiin mahdollisuuksiin kiertueella tykästynyt Latimer päätti, osittain myös siksi, että Collinsin elintärkeät puhaltimet menetettiin vahvuudesta, etsiä Schelhaasin rinnalle toisenkin kiipparistin, ja kutsu lähti Atlantin taakse Kit Watkins -nimiselle tekijälle, joka oli hurmannut kitaristin perustamansa Happy the Man -yhtyeen levyillä. Semiobskyyrilta Genesis-sinkulta nimensä nyysinyt bändi oli kahden levyn jälkeen kupsahtanut, joten Watkins pakkasi mielellään soittimensa ja lensi Englantiin. Pianistiperheen penska kohtasi perillä vanhojen jäsenten lisäksi toisen uuden tulokkaan, jonka tuleva ura oli jo syntymätodistukseen kirjattu, eli basistin nimeltä Colin Bass. Lontoon undergroundissa laajalti häärinyt Bass oli äskettäin kiertänyt Gong-kitaristi Steve Hillagen matkassa, ja tätä turneeta säätänyt, Camelinkin kyydissä aiemmin reissannut, kiertuemanageri Laurie Smalljohdatti bändittömän basistin ja basistittoman bändin yhteen. Bassin ja Andy Wardin rytmikäsitykset synkkasivat, ja näin oli uusi Camel valmis.

Uusia tyyppejä alettiin heti ajaa sisään ilman isompaa hengähdystaukoa, ja kesän mittaan  suffolkilaisessa ladossa kirjoitettiin kasa biisejä, jotka sitten Rupert Hinen ohjauksessa narulle saatettiin. Aiemmin mm. Dave Greensladen ja Anthony Phillipsin tuottajana toiminut Hine oli vuotta aiemmin nauhoitellut muutamia Breathlessin viimeisiä raitoja samaisessa treeniladossa, ja tällä kertaa hälle annettiin kokonaisvastuu sessioiden vetämisestä, plus taustalauluaikaa mikin varressa. Äänityssessiot olivat nopeat ja kivuttomat, mutta albumin nimestä käytiin bändin sisällä vääntöä; alun perin kanteen oltiin kirjoittamassa Endangered Species, mutta Andy L. hävisi äänestyksen muille jäsenille, ja näin ollen tuotos julkaistiin silloin suositun pöntön Jeesus-vitsin mukaan nimellä I Can See Your House From Here. Latimer saattoi olla myöhemmin hitusen nyreissään, kun taho jos toinenkin kieltäytyi mainostamasta mokomaa rienausta, ja näin ollen levyn saama promopanos jäi aiottua vajaammaksi.

Jos Breathless erottui edeltäjistään keveän viihteellisen pop-suuntauksensa myötä, House ampaisee matkaan kiihkeätempoisella rock-palalla nimeltään ”Wait”, joka välillä vilauttelee myös perinteisempää melodisuutta. Uusi basisti Bass saa vokaalivastuun heti alkuun, ja eihän hän edeltäjänsä tasoiseen persoonalliseen tunnistettavuuteen millään yllä, vaan ulosanti jää aika värittömäksi, eikä kappaleen musiikillisen ilmeen edellyttämää voimaa juuri löydy. Mukiinmenevän rokkauksen parhaat hetket tulevat uusien synistien sooloilevista sormista, ja enimmältään raita on huomattava siksi, että ensimmäistä kertaa historiassaan Camel käyttää bändin ulkopuolista sanoittajaa, tässä tapauksessa esimerkiksi Lee Jacksonin The Nicen jälkeisen bändin Jackson Heightsin ja Patrick Morazin soololevyjen parissa aiemmin askarrellutta John McBurnieta. 

Kakkosena kuultava, Watkinsia lukuunottamatta koko bändin nimiin merkitty, ”Your Love Is Stranger Than Mine” starttaa kiemurtelevalla syntsakuviolla, joka muistuttaa aika paljon edellisen levyn ”You Make Me Smilea” hallitsevaa bassolinjaa. Simppeliä pop-biisiä hivenen parantavat muilta kiireiltään hetkeksi apuun ehtineen Mel Collinsin ainoat levyllä kuultavat törähdykset, mutta muuten anti on aika ohimenevää, joskin ehkä nautittavampaa kuin avausbiisillä, koska Bassin vokalisaatio istuu keveämpiin säveliin paremmin. Singlenäkin julkaistu biisi jakaa samanlaisen yhden nuotin bassojumputuksen paria vuotta aiemman sinkkulohkaisun ”Highways of the Sunin” kanssa, eikä tulisi olemaan myöskään viimeinen vastaavaan täkyyn luottava seiskatuumainen.

Kolmosraita ”Eye of the Storm” on selvästi perinteisimmän kamelimainen teos tähän mennessä, mikä on kiinnostavaa siksi, että kyseessä on Kit Watkinsin laukussaan tuoma Happy the Man -sävellys, joka lopulta levytettäisiin myös kyseisen bändin kolmannelle levylle muutamaa vuotta myöhemmin. Biisi istuu Camelin perinteiseen melodisen tunnelmalliseen muottiin kuin nakutettuna, mutta Watkinsin rauhallisen rummut/nauhaton basso/kitara-kompin päälle maalailemat melodiat jäävät vähän hahmottomiksi, eikä sävellyksessä juuri ole mäkeä eikä notkoa. Wardin marssirummutus tuo ihan hitusen kiinnostavaa särmää mukaan, muttei estä lopputuloksen jäämistä miellyttävyydestään huolimatta valjuksi. 

Ykköspuolen päättävä ”Who We Are” lähtee aika perinteisellä pirtsakalla kompilla ja kitaramelodioiden jonolla ollen huomattavasti edeltäjiään kiinnostavampaa kuultavaa, etenkin kun intro yllättäen laskeutuu hiljaisiin säkeistöihin, joita koristaa vain bassorumpu, yksi bassonuotti ja varovaiset synaväritykset. Hämyinen säkeistö purkautuu levollisen idylliseen iskelmäkertsiin, jonka taustalla kuullaan jopa ihan oikeaa orkesteria ja Latimerin komppaavissa käsissä vähän harvinaisempaa kielisoitinta nimeltään sointusitra. Latimerin varsin hyvän akustiskitarasoolon jälkeen toisessa säkeistössä Simon Jeffes -nimisen heebon sovittama orkesteri ottaa yllättävän aggressiivista roolia, ja loppubiisi menee pitkälti vähän tylsäksi käyvän kertsin parissa, välillä aika elokuvallisissa orkkamaisemissa piipahtaen. Levyn toistaiseksi monipuolisin ja kiinnostavin biisi jää sekin vielä vähän b-luokan kamaksi, ja ykköspuoli kokonaisuudessaan selvästi koko tähänastisen uran heikoimmaksi jatkumoksi.

Toka puoli starttaa Latimerin säveltämällä lyhyellä jousiorkesterivälisoitolla ”Survival”, joka tarjoaa vähän melankolisempaa tunnelmaa kuin tähänastiset kumppaninsa ja toimii hyvänä, joskin irrallisena esinäytöksenä seuraavaan biisiin, joka on ”Hymn to Her”. Vaisun alkulevyn jälkeen taivaan lahjana tuleva ”Hymn to Her” on Camelin välikauden ylivoimaisesti kirkkaimpia hetkiä, klassisella Latimer-hunajamelodialla käynnistyvä balladi, joka on tunteikkuudessaan ja melodisuudessaan ihan eri maailmasta kuin mikään muu sitten Moonmadnessin. Hiljaiset, vuoroin pianon ja vuoroin koko bändin eri tavoin säestämät säkeistöt vaihtelevat uljaiden kitaramelodioiden kanssa, ja kertosäkeen virkaa toimittaa taas yksi hieno kitaramelodia, liekö e-bow:lla soitettu kun sustainia piisaa. C-osan lauluissa Latimerin äänen rajat tulevat vähän vastaan, mutta hyvät harmoniat korjaavat vahinkoja, ja kovemmalla vauhdilla rullaava instrumentaaliosio vie biisin entistä lähemmäs klassista Camel-soundia Latimerin kitaraliidin ja Watkinsin synaharmonisoinnin voimin. Paluu takaisin c-osioon keskeytyy, kun intron melodia hiipii vaivihkaa päälle ja vie teoksen lopulta hienoon finaaliin. Yllättävän kompakti, vain viisi ja puoliminuuttinen teos on päänmitan yläpuolella kaikkea Breathlessilla kuultua, ja yksi todella harvoista tältä levyltä elämään jääneistä hetkistä. Loppupuolella kuultava instrumentaalipätkä sisältää kovasti Genesiksen Wind & Wutheringista muistuttavaa perkussiomätkytystä, ja jos levyvihkoa tutkii tarkkaan, sieltä löytyykin Melin lisäksi myös Phil Collins, jolle kreditoidaan ”demon percussion and aural concussion”. Muistan lukeneeni jonkun haastattelun, jota en näin vuosien jälkeen millään onnistunut uudelleenpaikantamaan, jossa P. Collins ehkä vähän ärtyneen oloisena tunnusti, että hänellä ei ole moisista sessioista pienintäkään muistikuvaa, mutta ehkä levydokumentaatio ja korvat kertovat totuuden. 

Huipulle hetkeksi noussut vuoristorata kääntyy kovaan laskuun väkinäisen ”rajun” rokkibiisi ”Neon Magicin” kohdalla. Avausriffi ei oikeastaan ole hassumpi, mutta Latimerin pakotettu ärhentely on nimenomaan hassua, ja luontevammille tonteille johtava instrumentaaliosuus on taas selkeästi kappaleen parasta antia, mikä oli tapaus myös alkulevyn suoraviivaisimpien sävellysten kohdalla. Toisessa säkeistössä Latimer laulaa kurkku kireällä jotta ”They try their hardest / to stand out in the crowd / talking loud”, ja mieleen tulee, että tässä taidetaan kyllä puhua omakohtaisista pyrkimyksistä tämän viritelmän kohdalla. Kappaleen lyriikat kylläkin sitten ovat taas ulkopuolisen tekijän kynästä, tällä kertaa Vivienne McAuliffen, joka myöskin oli aiemmin työskennellyt samojen Patrick Moraz -soolojen parissa, kuten myös Anthony Phillipsin The Geese & the Ghostin.

Tuskallisisten Breathless-talkoiden ollessa vielä tuoreessa muistissa bändillä oli ilmeisen hauskaa tämänkertaisissa sessioissa, kun kaikki tulivat keskenään toimeen, eikä soundipoliittisista kysymyksistä käyty sotaa. Ennenkuulumattomasta rentoudesta (ja ehkä myös soundipoliittisesta hällä väliä -meiningistä?) kertookin levylle tällätty hassuttelu nimeltään ”Remote Romance”, rumpuloopin ja köpöisten syntsien koristama pölhö elektrotekele, joka julkaistiin myös sinkkuna. Voi olla muutamalla vanhalla fanilla mennyt nautintoaineet väärään kurkkuun, kun neula laskeutui uralle. Toivon mukaan pelkän sinkkustatuksensa siivin kappale on löytänyt tiensä myös useammalle best of -tyyppiselle kokoelmalle, koska muuten kyseessä on täysin selittämätön ilmiö. ”Remote Romance” on tympeä ja ylipitkä vitsi, ja yksi musiikinhistorian jyrkimmistä kontrasteista on tosiasia, kun seuraavaksi alkaa 

”Ice”. Jan Schelhaasin hiljaisen flyygelin tukemana kitaramaalauksena alkava instrumentaali on täydellinen kiteytymä Andy Latimerin tyylitajusta kuusikielisen varressa. Rytmiryhmän tunnelmoidessa hidastempoisesti taustalla Latimer vetää pitkiä siveltimenvetoja Kit Watkinsin syntsan ja sähköpianon tukemana, ja Watkinsin oma maukkaan herkkä soolo-osuus vetää täysin vertoja kitaristin ulosannille. Bändi kasvattaa intensiteettiä ja Latimerin sooloilmeet pystyy näkemään kitaristin kanavoidessa jotain suurempaa totuutta, kaikkien ruokkiessa toisiaan yhdellä otolla toteutetussa tilanteessa. Latimerin säkenöivää, teknisesti brassailematonta artikulaatiota kuuntelisi mielellään vielä paljon pidempäänkin, mutta kahdeksan minuutin tienoilla biisi feidautuu pariminuuttiseen outroon. Tämä akustisen ja sähköisen Latimerin dialogi tuntuu aikaisemman henkeäsalpaavan esityksen jälkeen aika irralliselta ja turhalta, etenkin näin myöhemmin kun olen tottunut biisin liveversioihin, jotka usein ovat vielä tätä ekaa ottoa vaikuttavampia. ”Ice” on ansaitusti vakiobiisi keikkasetissä edelleen ja paras asia, mitä Camelin väliuralta elämään jäi. Monin tavoin harhailevan levyn loppuun vähintään yhden kokonaisen tähden pelastava esitys. 

Vaikka yhtye vakuutti tyytyväisyyttään sekä edellisiä harmonisempiin ja sujuvampiin sessioihin että niiden tulokseen, Camel tuntuu olleen vuonna 1979 aika hämmentynyt kollektiivi, ainakin mitä omaan olemukseen tulee; I Can See Your House From Here on tyylillisesti ja laadullisesti todella poukkoileva sillisalaatti yritteliäästä rokkauksesta orkesterimusiikkiin ja proto-elektrosta progeen. Levyn huiput ovat korkeampia kuin Breathlessin vastaavat, mutta huonoimmat hetket taas koko uran pohjakosketuksia. Latimerin ajama Endangered Species -nimi viitannee progen myötä pinnalle nousseiden bändien yleiseen sentimenttiin 70-luvun lopun trendien keskellä, ja Rupert Hinen ohkainen tuotanto voidaan nähdä joko epäonnistumisena, tai tarkoituksellisena ratkaisuna yrittää ohjata bändin soundia samaan linjaan aikansa kuivan punk-meiningin kanssa. Hinehän toki ei ohkaisuudesta eroon päässyt ainakaan seuraavaan kymmeneen vuoteen, mikä selvästi kuullaan Rushin Prestolla. Andy Latimerille levy oli kuitenkin merkityksellinen etenkin siksi, että Peter Bardensin lähdettyä hän oli nyt yhtyeen kiistaton johtohahmo, jolla oli valtaosa sävellys- ja päätösvastuusta harteillaan. Ehkä osittain siksi hän tietoisesti päätti tuoda itseään enemmän esille kitaristina, kun taas aiemmilla levyillä, joille hän usein paljolti sävelsi kosketinsoittimilla, hän oli paikoin tuottanut itsensä tarkoituksella vähän taka-alalle.

I Can See Your House From Here on viimeinen niistä kolmesta Camel-levystä, joiden tiimoilta ei ole virallista livejulkaisua. Bootlegeja kuitenkin piisaa, ja Hollannin Rotterdamissa marraskuun 1979 lopulla radioon nauhoitettu veto on äänenlaadullisesti erittäin hyvä, ja setiltäänkin ok, mitä nyt uuden levyn vaisummat palat vähän tasoa laskevat. Kahdelta ekalta levyltä kuullaan vain jälleen rytmisektiojamituksin pidennetty ”Never Let Go”, Sinclair-aikakauteen kosketaan pelkän ”Echoesin” ja ”Unevensongin” verran, mutta The Snow Gooselta kuullaan viiden raidan maistiainen, ja uudelta levyltä jopa kuusi vetoa. Breathless-kiertueen timanttiseen kokoonpanoon nähden tämä versio on huomattavasti vähemmän kyvykäs, sen verran tärkeitä elementtejä Mel Collinsin ja Richard Sinclairin keuhkot olivat, mutta ainakin Colin Bass tulkitsee edeltäjiensä soitto-osuudet varsin pätevästi ja Kit Watkins on oikein viihdyttävä solisti. Mielenkiintoisesti tähän asti oman tuotannon voimin pärjäillyt bändi hölläsi kravattiaan ja otti uuden vuosikymmenen puolella settiin encoreksi myös coverin, eli yhdysvaltalaisen jazzrock-koskettelija Neil Larsenin kappaleen ”Jungle Fever”, joka on Camelin esityksenä jäänyt elämään nimellä ”Nobody Knows”. Syy siihen oli ilmeisesti se, ettei kukaan bändistä sattunut muistamaan biisin varsinaista nimeä, mikä sitten spiikatessa rehdisti tunnustettiin.

Yllättävä cover-aluevaltaus voidaan ehkä tulkita todisteena yhtyeen sisällä näihin aikoihin vaikuttaneesta rennosta ja lupsakasta hengestä. Mutta vaikka porukan sisäiset suhteet olivat tiukasta kiertueohjelmasta huolimatta pitkästä aikaa suht hyvällä tolalla, mitä nyt Kit Watkinsin muita maltillisemmat juomatottumukset aiheuttivat pientä eristäytymistä, muut olosuhteet johtaisivat siihen, että seuraava levy toteutettaisiin taas osin eri porukalla. Tämän pienen aaltoilun lisäksi toisen edelleen mukana pysytelleen perustajajäsenen Andy Wardin päässä oli laskuri alkanut tikittää, mutta matkaa nollaan oli vielä sen verran, että pommi poksahtaisi vasta reilua vuotta myöhemmin.

Kirjoittaja: PEKKA TURUNEN

 


Camel -sarjan muut osat löydä täältä.


fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: