Levyarvio: Emerson Lake & Palmer – Tarkus (1971)

Tarkus on Emerson Lake & Palmerin toinen studioalbumi. ELP sai lentävän lähdön ensimmäisellä levyllään joka oli suuri menestys. Niinpä bändi suuntasi uudelleen studioon levy-yhtiön vahvasta suosituksesta vain puoli vuotta debyyttilevyn julkaisun jälkeen.

Advision studiolla äänittäjä Eddie Offordin kera äänitetty Tarkus koostuu legendaarisesta lähes 21 minuuttia kestävästä nimieepoksesta ja kuudesta lyhyestä kappaleesta joista pisinkin on kestoltaan vain neljä minuuttinen.

Suht yleinen konsensus levystä on että nimikappale on erinomainen ja toisen puoliskon kattavat lyhyet kappaleet eivät niinkään. ”Tarkus” kyllä hallitsee levyä suvereenisti, mutta pääosin b-puolen kappaleet ovat myös laadukasta työtä ja aivan turhan aliarvostettuja. Lyhyistä kappaleista vain yksi on oikeasti kelvoton.

elp_1971.jpg
Emerson, Palmer ja Lake vuonna 1971.

Tarkus

Keith Emerson (1944-2016) oli hyvin innostunut Bela Bartokin ja Alberto Ginasteran musiikista 70-luvun alussa ja näki että Tarkus olisi hänen mahdollisuutensa säveltää musiikkia joka hyödyntäisi joitakin noiden säveltäjien käyttämistä tekniikoista kuten epäsäännöllisiä rytmejä ja atonaalisuutta.

Emersonin esitellessä ideoitaan ”Tarkus”-sävellykseksi joita hän oli kehitellyt osittain Carl Palmerin (s.1950) 5/4 tahtilajissa kulkevien rumpuharjoitusten inspiroimana vokalisti/basisti Greg Lake (1947-2016) yllättäen ilmoitti ettei ole lainkaan halukas soittamaan kyseistä musiikkia. Se oli Lakesta liian monimutkaista, vierasta ja epämelodista. Lake ilmoitti että jos Emerson haluaa tehdä tuollaista musiikkia hankkikoon sitten muita muusikoita sitä soittamaan. Emerson oli pöyristynyt Laken vasten tahtoisuudesta, mutta uskoi tekeillä olevaan musiikkiinsa niin vahvasti että oli valmis vaikka hajottamaan bändin päästäkseen tekemään teostaan. Emerson siis näki Laken bluffin lävitse ja vastasi siihen ultimaatumilla: joko ELP levyttäisi ”Tarkuksen” tai hän todella vaihtaisi muusikot. Se olisi sitten lupaavasti käyntiin lähteneen supergroupin loppu.

Lopulta Lake taipui, ilmeisesti osittain managerinsa painostuksesta johtuen. Prosessin myötä Lake myös innostui ainakin jossain määrin musiikista kirjoittaen siihen sanoituksia ja myös säveltäen musiikkia yhteen eepoksen seitsemästä osasta eli ”The Battlefieldiin”. Lake onnistuikin “Tarkusin” sanoituksissa varsin mukavasti niiden uhkuessa mystistä uhkaa ja aggressiota. Kryptisistä ja miellyttävän monitulkintaisista sanoituksista on kehitelty vuosien varrella monenlaisia tulkintoja ja niitä on peilattu levykansien sarjakuvamaiseen kuvitukseen jossa tankkimainen ja kyberneettinen vyötiäinen taistelee erilaisia mekaanisia olentoja vastaan ne tuhoten, mutta tullen lopussa mantikorin kukistamaksi. Yksi suosittu teoria on että konemainen kyberneettinen vyötiäinen eli Tarkus kuvastaa korruptoitunutta valtaa pitävää yhteiskuntaa ja samaan aikaan luonnollinen ja epäluonnollinen mantikori nousevaa vastakulttuuria joka lopulta onnistuu, ei sentään välttämättä lopullisesti kukistamaan, mutta ainakin ajamaan Tarkuksen pakosalle (vihkosessa nähdään kuinka mantikorin haavoittama Tarkus kelluu joessa). William Nealin värikäs poptaidetta edustava kansitaide, joka on päätynyt New Yorkin MoMa:n seinille asti on siis keskeinen osa levyn nimikappaletta vanhan kunnon wagneriaanisen kokonaistaideteoksen hengessä.

tarkus-inside.jpg
William Nealin taidetta levyn sisäkansissa.

”Tarkus” alkaa 5/4 tahtilajissa kulkevalla virtuoosimaisella instrumentaaliosuudella nimeltä ”Eruption” jossa Emerson pääsee näyttämään todella taitonsa perkussiivisten kosketinsoitinosuuksien parissa. Intro oli Emersonin ja Palmerin yhteistyön tulosta ja Palmer soittaa tuon osuuden myös upeasti. Tarkuksen intro on yksi ELP:n uljaimmista hetkistä eikä tunnelmat juurikaan laske Laken majesteettisen lauluäänen lopulta tullessa mukaan noin kolmen minuutin kohdalla “Stones Of Years” osion myötä.

“Stones Of Yearsin” hieman jazzahtavista tunnelmista siirrytään massiivinen rytmipurkauksen myöt kuuden ja puolen minuutin kohdalla osioon “Iconoclast” joka on levyn harmonisesti epätavallisinta materiaalia lähestyen atonalisuutta. Lyhyen “Iconoclastin” maaninen rumpalointi Palmerilta tuo hieman mieleen brasilialaisen musiikin rytmisyyden. Palmerin rumpalointi on muutenkin huikeaa kautta koko ”Tarkus” -eepoksen etenkin teoksen instrumentaalisissa osioissa jotka kulkevat yleensä epäsäännöllisissä tahtilajeissa. Palmer tuplaa taitavasti Emersonin melodialinjoja rummuilla useissa osuuksissa ja lopputulos on kiehtova yhdistelmä melodisuutta ja itsepintaisesti muusiikkia eteenpäin piiskaavaa rytmisyyttä. Hetkittäin Palmer sortuu pieneen ylisoittoon takoessaan rumpuja niin maan perkeleesti että hitusen vähempikin olisi riittänyt.

“Tarkus” vuorottelee kiinnostavasti harmonisesti ja rytmisesti monimutkaisten instrumentaaliosuuksien ja yksinkertaisempien lauluosioden välillä. Kokonaisuus tuntuu tyydyttävän harkitulta ja siirtymät osioista toiseen luontevilta. Kappale kertaa ja varioi teemoja taitavasti. Mitä atonaalisuuteen tulee niin “Tarkus” lopulta vain hieman kurkisteli siihen suuntaan, mutta musiikin harmoninen kehittely on silti varsin poikkeuksellista ja rock-musiikiksi hyvin kehittynyttä.

“Tarkus” oli ilmestyessään sinfonisen progen ylivoimaisesti hienoin teos eeppisessä 20-minuutin sarjassa ja se on yhä tänä päivänäkin todella vaikuttavaa kuultavaa ja kuuluu ehdottomasti oman lajityyppinsä huippuhetkiin.

Jeremy Bender

Levyn turhaan väheksytyn b-puolen aloittava ”Jeremy Bender” on vauhdikas huumorikappale boogie-woogie pianoineen ja hieman vulgaareina sanoituksineen. Kappaletta ei voi millään muotoilla merkittäväksi ELP-biisiksi, mutta ihan viihdyttävä parin minuutin välipala se on ”Tarkus” -eepoksen perään. “Jeremy Benderin” kaltaisista vaudeville-henkisistä huumori-irrotteluista tuli vakiokauraa ELP:n levyille Tarkusista alkaen. Bändi luultavasti tuoda niillä esiin kevyempää puolta ja taistella vastaan ”tekotaiteellisuus” -kritiikkejä. Ja kaipa bändi aidosti nautti niiden soittamisesta! Monet vakavamieliset proge-fanit suorastaan inhoavat niitä. Itseäni useimmat ELP:n ”kevennyksistä” eivät juurikaan häiritse, mutta kyllähän ne tietynlaista epäjohdonmukaisuutta yhtyeen albumikokonaisuuksiin tuovat.

Bitches Crystal

Mustaa magiaa käsittelevä ”Bitches Crystal” on  tehokas ja rytmisesti kiehtova kappale joka tuntuu rynnivän eteenpäin vääjäämättömällä voimalla ja vimmalla. Kappale muistuttaakin tässä mielessä jossain määrin ”Tarkusin” instrumentaaliosuuksia. Sovitus on komea yhdistelmä intensiivistä rokkenrollia ja barokkimaisesti koukeroita. Emerson nopeat pianojuoksutukset ja toisaalta Laken aggressiivinen, lähes punkmainen, laulusuoritus ovat upeaa kuultavaa. “Bitches Crystal” on evyn paras kappale nimieepoksen jälkeen.

The Only Way

”The Only Way” on järjestäytynyttä uskontoa kyynisesti käsittelevä hymni. Kappale alkaa massiviisella kirkkourku-introlla jossa Emerson lainaa aluksi Bachia ja siirtyy siitä omaan komeasti kontrapunktia hyödyntävään urku-teemaan. Laken uljas ja ironisesti soveliaalla tavalla kuoropoikamainen laulusuoritus on vaikuttava. Ja kyllähän järjestäytyneen uskonnon tuomitsevassa kappaleessa sopivasti tietysti tritonuskin (”diabolus in musica”) mukana kurkkii!

Infinite Space

Suoraan The Only Waysta bändi jatkaa ilman taukoa kiihkeällä Emersonin ja Palmerin säveltämällä lyhyellä instrumentaalilla ”Infinite Space”. Jälleen kappale on rytmisesti kiinnostava ja sisältää useita näppäriä tahtilajin vaihdoksia. Toisin kuin ELP:n kappaleet usein ”Infinite Space” ei sisällä vauhdikkaita virtuoosimaisia soolo-osuuksia vaan siinä on kyseessä enemmän yllättävän hallitusta ja jopa minimalistisen taidemusiikin suuntaan viittaavasta yhteissoitosta. Kuten debyytti-levyn ”Take A Pebblen” eeppisen pastoraalisuus, myös minimalismin suuntaan kurkottava ”Infinite Space” on kiehtova poikkeama ELP:n normaalista repertuaarista ja suuntaus jota bändi ei valitettavasti juurikaan tutkinut myöhemmin lisää.

Time And A Place

“Time And A Place” on vauhdikas Emersonin, Palmerin ja Laken yhdessä säveltämä raita hieman “Knife-Edgen” hengessä ja sitä luonnehtii Emersonin viiltävät Hammond-urku juoksutukset ja Greg Laken suorastaan hengästyttävän raivokas laulusuoritus. Mikä sääli että Lake menetti lähi vuosina merkittävästi upeaa intensiteettiä jota hän osoittaa Tarkuksella monessakin kohtaa. “Time And A Place” ei aivan lunasta lupaustaan “Knife-Edgen” seuraajana sillä vain kolmiminuuttisena siihen ei mahdu yhtä hienoa musiikillista kehittelyä. Kelpo riffi-ralli kuitenkin jossa olisi ollut ainesta ehkä enempäänkin.

Are You Ready Eddy?

Levy päätteeksi tunnelmat palautetaan antiklimaattisesti jälleen jo ”Jeremy Benderin” esittelemään boogie-woogieemaiseen rokkenrolliin. Nopeasti roiskaistusta loppukevennykseksi tarkoitetusta ”Are You Ready Eddy?:stä” on vaikea sanoa paljoa muuta positiivista kuin että Emersonin Jerry Lee Lewis -pianismi on ihan näppärää ja että kappale on ainakin kaksi minuuttisena lohdullisen lyhyt. Kappaleen nimen “Eddy” viittaa luonnollisesti Eddie Offordiin joka äänitti Tarkusin kuten myös ELP edellisvuoden debyytin.

Offord tekikin jälleen hyvää työtä (Lakella on tuottajan krediitti) vaikkei Tarkus aivan yhtä hyvältä kuulostakaan kuin esikoislevy. Syy löytyy ehkä siitä että Tarkusilla bändi innostui tekemään enemmän päällekkäinäänityksiä ja lopputuloksena äänityksen yleinen kirkkaus kärsi ja etenkin soundien matala pää menee hieman tukkoon hetkittäin.

Kuten kilpakumppani Yesin Fragile samalta vuodelta on myös Tarkus niin sanottu epätäydellinen mestariteos. Tarkuksella on muutama hetki jotka ovat vaarassa vahingoittaa levyä dramaattisesti, mutta omissa kirjoissani hyvät puolet painavat kuitenkin suunnattomasti enemmän kuin sen muutamat heikkoudet.

Tarkus sai debyyttialbumia hieman heikommat arvostelut, mutta kaupallisesti ELP oli tässä vaiheessa pysäyttämätön mikä on hämmästyttävää huomioiden sen miten kaukana suuri osa levyn musiikista oli (ja on yhä) tavallisesta valtavirran rock-musiikista. Tarkus nousi Yhdysvalloissa albumi-listan yhdeksänneksi ja Englannissa peräti ensimmäiselle sijalle. ELP oli osoittanut että se ei ollut vain yhden hitin ihme. Luvassa oli vielä muutama kunnian ja menestyksen vuosi…

Parhaat biisit: “Tarkus” ja “Bitches Crystal”

Arvosana: *****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

https://open.spotify.com/album/6mqJylLfGnLCXhdyMPBCRo?si=V6kv_A-UQYu4PK8kET4QzQ


Kappaleet:

  1. ”Tarkus”
    ”Eruption” (Emerson) – 2:43
    ”Stones of Years” (Emerson, Lake) – 3:43
    ”Iconoclast” (Emerson) – 1:16
    ”Mass” (Emerson, Lake) – 3:09
    ”Manticore” (Emerson) – 1:49
    ”Battlefield” (Lake) – 3:57
    ”Aquatarkus” (Emerson) – 3:54
  2. ”Jeremy Bender” (Emerson, Lake) – 1:41

  3. ”Bitches Crystal” (Emerson, Lake) –3:54

  4. ”The Only Way (Hymn)” Emerson, Lake –3:50

  5. ”Infinite Space (Conclusion)” Emerson, Carl Palmer – 3:18

  6. ”A Time and a Place” (Emerson, Lake, Palmer) – 3:00

  7. ”Are You Ready, Eddy?” (Emerson, Lake, Palmer) – 2:09

Kokonaiskesto: 38:55

Bändi:

Keith Emerson: Hammond urut, piano, kirkkourut, celesta, Moog modular syntesisaattori Greg Lake: vokaalit, basso, akustinen- ja sähkökitara Carl Palmer: rummut, perkussio

Levy-yhtiö: Island / Atlantic


Muut levyarviot löydät täältä.

fb_cta
Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: