Vuosi vuodelta extra: Parhaat levyt 1971 – Sijat 11-25

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1971 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-24. Vuoden kirkkain kärki julkaistaan lähi aikoina.

11. Jethro Tull: Aqualung (UK) ****½
12. The Mahavishnu Orchestra: The Inner Mounting Flame (UK) ****½
13. Comus: The First Utterance (UK) ****½
14. Supersister: To the Highe$t Bidder (NL) ****½
15. Can: Tago Mago (DE) ****
16. The Keith Tippett Group: Dedicated To you, But You Weren’t Listening (UK) ****
17. Miles Davis: Live-Evil (US) ****
18. Magma: 1001° centigrades (FR) ****
19. Jack Bruce: Harmony Row (UK) ****
20. Gong: Camembert Electrique (UK) ****
21. Pink Floyd: Meddle (UK) ****
22. Out of Focus: s/t (UK) ****
23. Miles Davis: A Tribute to Jack Johnson (US) ****
24. Elton Dean: s/t (UK) ****
25. Weather Report : s/t (US) ****

11. Jethro Tull : Aqualung

aqualung_coverAqualung on vuonna 1967 perustetun Jethro Tullin neljäs studioalbumi.

Siinä missä Jethro Tullin aiemmat levyt olivat vielä suht suoraviivaista blues-rockia on Aqualung selkeästi eklektisempi tapaus. Blues-vaikutteet ovat vähemmän pinnassa ja Aqualung on enemmänkin folkin, hard rockin ja progressiivisen rockin ristisiitos. Monipuolisista vaikutteista huolimatta levy kuitenkin on ennen kaikkea nimenomaan rock-levy. Ja erittäin hyvä sellainen.

Parhaat biisit: ”Aqualung”,  ”Cross-Eyed Mary”, ”Mother Goose”, ”Locomotive Breath”, ”Wind Up”

****½

Lue koko arvostelu levystä täältä >

12. Mahavishnu Orchestra: The Inner Mounting Flame

innermounting_coverThe Inner Mounting Flame on Mahavishnu Orchestran ensimmäinen studioalbumi.

Konseptuaalisesti Mahavishnu Orchestra oli pitkälti jatkoa rumpali Tony Williamsin jazz-rock -bändi Lifetimelle jossa McLaughlin oli soittanut yhdessä basisti Jack Brucen kanssa. Mahavishnu Orchestra jatkoi Lifetimen linjalla soittaen virtuoosimaisella otteella rouheaa ja vauhdikasta jazzrockia jossa pääosassa oli rock jazzin kustannuksella.

Parhaat biisit: ”Noonward Race”, ”A Lotus on Irish Streams”, ”The Dance Of Maya”

****½

Lue koko arvostelu levystä täältä >

13. Comus: First Utterance

firstutterance_coverFirst Utterance on brittiläisen Comusin ensimmäinen studioalbumi. Comus sai alkunsa vuonna 1969 kahden kitaristin Roger Woottonin ja Glenn Goringin folk-duona. Yhtye paisui debyyttilevyyn mennessä kuusihenkiseksi kokoonpanoksi jossa oli mukana myös basisti, perkussionisti, viulisti, puhallinsoittaja ja naisvokalisti Bobbie Watson joka jakoi lauluosuudet Wootenin kanssa.

Lokakuussa 1970 äänitetty ja helmikuussa 1971 julkaistu First Utterance sekoittelee riehakkaasti progressiivista rockia, psykedeliaa ja folkkia. Levyn musiikki on täynnä piinaavia viuluosuuksia, riitasointuisuutta ja alkukantaisen kuuloisia rytmejä jotka maalaavat kuvaa jonkinlaisista synkistä pakanariiteistä.

Parhaat biisit: ”Diana”, ”Drip Drip”, ”Song To Comus”, ”The Bite”

****½

Lue koko arvostelu levystä täältä >

14. Supersister: To the Highe$t Bidder

highestbidder_coverTo The Highe$t Bidder on hollantilaisen Supersisterin toinen studioalbumi.

To The Highe$t Bidder jatkaa pitkälti debyytin Present From Nancyn (1970) viitoittamalla tiellä, mutta parantaen hieman joka osa-alueelle. Soundit ovat rutkasti aiempaa paremmat, bändi soittaa entistä varmemmin ja taitavammin ja ennen kaikkea sävellykset ovat laadukkaampia ja kokonaisuus debyyttiä huomattavasti tasaisempi. Edellisen levyn muutamat hieman turhauttavat pelleilyt ja äänikokeilut ovat jääneet sivuun.

Supersister yhdistelee taitavasti progeensa jazz-rock-vaikutteita, mutta toisaalta myös hyvin tarttuvia kepeitä pop-melodioita. Yhtye soittaa notkeasti ja sointi on miellyttävän kepeä ja suorastaan iloinen. Nämä Hollannin pojat eivät synkistele! Tälläkään levyllä luonnehdinta ”Hollannin Canterburysta” ei ole tuulesta temmattu. Bändin tyylissä on paljon samanlaista vekkulia kotikutoisuutta kuin vaikkapa Caravanissa. Supersisterin musiikki tosin on hieman Caravania monimutkaisempaa joten siinä mielessä vertailukohta voisi olla myös Canterburyn myöhempi kuningas Hatfield And The North. Vaan mihin suuntaan vaikutteet siinä tapauksessa sitten kulkikaan?

Parhaat biisit: ”A Girl Named You” ja ”No Tree Will Grow”

****½

15. Can: Tago Mago

tagomago_coverTago Mago on saksalaisen Canin kolmas studioalbumi ja toinen jonka yhtye teki katusoittajan hommista mukaansa poimineen hurjan japanilaissyntyisen vokalisti Damo Suzukin (s.1950) kera.

Cania pidetään usein definitiivisenä krautrock -bändinä. Ja psykedeelisen huuruisia tunnelmia, jumittava rytminen toisteisuusuutta ja villiä kokeellisuutta sisältävä Tago Mago on yksi bändin parhaista levyistä. Ja ehdottomasti hurjin.

Parhaat biisit: ”Paperhouse”, ”Mushroom”, ”Oh Yeah” ”Halleluhwah”

****½

Lue koko arvostelu levystä täältä >

16. The Keith Tippett Group: Dedicated To you, But You Weren’t Listening

dedicated_coverDedicated To you, But You Weren’t Listening on The Keith Tippett Groupin toinen studioalbumi.

Levyn julkaisun aikoihin Keith Tippett (s.1947) oli vasta 22 vuotias mutta jo paitsi huikean taitava pianisti, myös erinomainen säveltäjä ja vahva bändin johtaja. Kertoo myös hyvää Tippettin sopusuhtaisesta egon koosta että siinä missä hänet yleensä tunnetaan virtuoosimaisista, mutta kaoottisista (”kissa kävelee koskettimilla” – kuten King Crimsonin vokalisti Gordon Haskell totesi) pianosooloista niin tällä omalla levyllään piano pysyttelee pitkälti taka-alalla ja sooloilu jää enimmäkseen puhaltimille. Toisaalta harmi sillä rakastan Tippettin pianohurjasteluja.

Vaikka Tippett olikin bändin selkeä johtohahmo kaikki levyn materiaali ei suinkaan ollut hänen säveltämäänsä vaan pasunisti Nick Evans on säveltänyt kappaleista kaksi, saksofonisti Elton Dean yhden ja nimikappale ”Dedicated To you, But You Weren’t Listening” on hyvin vapaamuotoinen tulkinta Hugh Hopperin samannimisestä sävellyksestä Soft Machinen toiselta albumilta.

Täysin taka-alalle Tippett ei kuitenkaan jää sillä ”Thoughts To Geoffissa” kuullaan sitä Tippettin tavaramerkiksi muodostunutta villiä ja rytmistä pianonsoittoa pitkän herkullisen soolon muodossa johon Elton Dean lopulta vastaa väkivaltaisesti soivilla altosaksoni töräyksillä Charigin ja Evansin tullessa mukaan iloitteluun omilla torvillaan. Aivan huikea meininki!

Levyn formaalimpaa laitaa edustaa ”Green Orange And Night Park” joka sisältää todella herkullisen melodisen riffi josta mehustellaan kaikki mahdollinen irti kappaleen massiivisessa nostatuksessa joka paisuu upeaksi hallituksi kaaokseksi. Tippett käytti kyseistä teemaa myös myöhemmällä samana vuonna isolle 50 henkiselle bändille tekemällään Centipeden levyllä Septober Energy.

Levy flirttailee jazz-rockin kanssa etenkin rytmiensa osalta, mutta pysyen kuitenkin enemmän jazzin puolella. Rumpaleita levyllä on peräti kolme eli Robert Wyatt, Phil Howard ja  Bryan Spring. Käsittääkseni kaikki kolme rumpalia eivät ole missään vaiheessa samaan aikaan äänessä, mutta tuplarumpalointia kyllä kuullaan.  Dedicated To You tasapainoilee onnistuneesti sävelletyn melodien materiaalin ja vapaamuotoisen avantgarde-tuuttailun välillä kappaleesta tai osuudesta riippuen liikkuen suvereenisti molemmilla laidoilla.

Dedicated To You, But You Weren’t Listening on jossain määrin unohdettu jazz-helmi joka on suositeltavaa kuunneltavaa kaikille jotka ovat kiinnostuneita avantgardistisesta jazzista kevyillä jazz-rock -mausteilla.

Parhaat biisit: ”Thougts To Geoff” ja ”Green Orange And Night Park”

****

17. Miles Davis: Live-Evil

liveevil_coverLive-Evil oli Miles Davisin kolmas albumi uraauurtavan Bitches Brewn (1969) jälkeen. Välissä ilmestyi vain soundtrack-projekti A Tribute To Jack Johnson ja live-levy Miles Davis At Fillmore. Konserttiäänityksiä ja studiosessioita yhdistelevä Live-Evil oli tarkoitettu alunperin Bitches Brewn henkiseksi seuraajaksi ja paljon yhtäläisyyksiä levyillä onkin, vaikka toisaalta myös erojakin.

Siinä missä Bitches Brew oli vauhdikas ja värikäs albumi Live-Evilillä on vahvasti mukana myös tummempia sävyjä. Näen Brewn keltaisen oranssina levynä kun taas Live-Evil on enemmän kallellaan tumman siniseen ja violettiin. Hitaimmissa kappaleissa kuten pari minuuttisessa ”Selim:ssä” uidaan hyvinkin synkissä vesissä. Toki vastapainoksi 101 minuuttisella tupla-albumilla on enemmän kuin tarpeeksi myös vauhdikkasta revittelyä. Ja intensiteetti on vahva yleensä myös noissa tummemmissa ja hitaammissa kappaleissa.

Kaikissa kappaleissa on 7-9 henkinen soittajakaarti kokoonpanon hieman vaihdellen kappaleesta toiseen. Jack DeJohnette soittaa yhtä lyhyttä kappaletta (jossa häntä tuuraa Billy Cobham) lukuunottamatta rumpuja kaikissa kappaleissa. Airto Moreira kilisyttelee perkussioita jokaisessa biisissä ja sähköisen bassokitaran hoitelee pääosin funkia sointiin mukaan tuova Michael Henderson. Henderson toimii myös keskeisenä ankkurina kaiken kaaoksen keskellä pitäen yllä simppelin tuhtia groovea jonka yllä solisit saattoivat koheltaa mielensä mukaan.

Saksofonit soittaa enimmäksen Steve Grossman, mutta mukana on myös Gary Bartz ja Wayne Shorter. Sähköpianossa ja uruissa on yleensä Keith Jarret yksinään tai sitten duo Herbie Hancock ja Chick Corea. ”Medley: Gemini/Double Image:ssa” tosin Corean parina on Joe Zawinul. Levyn ainoa sähkökitaristi on John McLaughlin joka soittaa kuudessa levyn kahdeksasta kappaleesta. Aivan saamarin kova posse siis jälleen Milesilla koossa!

Musiikki on pääosin improvisoitua, vaikka mukana välähteleekin silloin tällöin teemoja mm. Bitches Brewlta ja Jack Johnsonilta, ja on tälläkin kertaa tuottaja Teo Maceron studiossa kasaan editoimaa.

Hetkittäin jopa hieman puuduttavan pitkän levyn kohokohdaksi nousee itselläni 21 minuuttinen ”What I Say” jossa on  minuuttikaupalla hengähdyttävän upeaa trumpettisooloilua Miles Davisilta. Rumpali DeJohnette ja perkussionisti Moreira tekevät myös hienoa työtä intensiivisessä kappaleessa.

Live-Evil on intensiivinen ja tinkimätön albumi joka sortuu välillä hieman tylsään jumitteluun, mutta on pääosin kuitenkin mainiota jatkoa Bitches Brewlle jonka ystäville levyä voikin pienin varauksin suositella.

Parhaat biisit: ”What I Say” ja ”Funky Tonk”

****

18. Magma: 1001° centigrades

centigrades_cover1001° centigrades on vuonna 1969 perustetun ranskalaisen Magman toinen studioalbumi.

Edellisvuoden debyyttilevyn lailla 1001° centigrades on vielä huomattavasti pehmeämpää musiikkia, välillä yllättävänkin lempeästi soivine klarinetteineen ja huiluineen kuin Magman myöhempi aggressiivisempi ja terävämmin iskevä materiaali. Jazz-rock -vaikutteet ovat vielä vahvasti läsnä musiikissa, mutta bändi onnistuu silti työstämän musiikkinsa omaperäisimpiä elementtejä askeleen eteenpäin.

Vain kolmesta pitkähköstä kappaleesta koostuvan 1001° centigradesin keskeinen kiintopiste on rumpali Christian Vanderin 21 minuuttinen ”Rïah Sahïltaahk” eepos joka yhdistelee onnistuneesti orkestraalista sointia jazz-rockiin ja edelleen versoillaan olevaan zeuhl-meininkiin. Tässä vaiheessa  esimerkiksi yhteen rytminen poljento ei ole vielä yhtä agressiivinen kuin myöhemmin eikä levyllä kuulla lainkaan naisvokalisteja joista tuli myöhemmin hyvinkin keskeinen osa Magman sointia. Vokaalit hoitaa pseudo-oopperamaisella baritoni-äänellä vakuuttavaan tyyliinsä Klaus Blasquiz ja Vander itse lisää väliin korkeampia ja villimpiä kirkaisuja ikään kuin aksenteina. Magmalle tyypillinen sotaisa marssi-osuuskin kuullaan jo, mutta vielä hieman varovaisena versiona.

Vander selvästi kuuli ”Rïah Sahïltaahkin” sävellyksessä enemmänkin potentiaalia sillä hän levytti siitä uuden täysimittaisen studioversion vuonna 2014 (julkaistu EP:nä Rïah Sahïltaahk). Ja kyllähän tuo versio kaikinpuolin tiukempi, terävämpii ja ”magmamaisempi” onkin.

Levyn kaksi muuta kappaletta Teddy Lasryn (klarinetti, saksofoni, huilu) 12 minuuttinen ”Iss” Lanseï Doïa ja François Cahenin (koskettimet) ”Ki Ïahl Ö Lïahk” ovat hieman tavanomaisempia jazz-rock -kappaleita vaikkei sentään mitään standardi-kamaa nekään. Etenkin ”Iss” Lanseï Doïan” rikkaat puhallinsoitin-osuudet erottavat sitä selkeästi harmaasta massasta. Kappaleessa on myös hillittyjä kamarimusiikki-osuuksia rouheamman tuuttailun kontrastina. Iss” Lanseï Doïan” sisältää myös muutamia todella outoa mörisevää vokalisointia sisältävää hetkeä jollaista ei todellakaan mikään muu jazz-rock -bändi olisi voinut kuvitellakaan sisällyttävän musiikkiinsa.

Cahenin ”Ki Ïahl Ö Lïahk” on rytmisempi kontrapuntaalinen kappale jonka kepeät puhallinosuudet eivät ole kilometrien päässä soul-musiikista. Frances Moze pääsee liidaamaan kappaletta maukkaasti muutamaan otteeseen bassokitarallaan. Mozen, joka liittyi pian tämän jälkeen Gongiin, soitto levyllä on muutenkin mainiota kuultavaa. Kokonaisuutena kappale on kuitenkin levyn vähäpätöisin ja vähiten Magmalta kuulostava.

1001° centigrades siirtymäkauden levy joka jo viittasi vahvasti suuntaan johon Christian Vanderin visio oli yhtyettä viemässä. Ainutlaatuiset visiot aiheuttavat usein myös vastarintaa ja niin kävi tälläkin kertaa. Saksofonisti Yochk’o Seffer ja François Cahen loikkasivat laivasta tyytymättöminä uuteen suuntaan 1001° entigradesin julkaisun jälkeen ja perustivat oman yhtyeensä nimeltä Zao joka jatkoi jossain määrin Magman kahden ensimmäisen levyn ”puoli-zeuhl” -linjalla. Vander sen sijaan marssi määrätietoisesti kohti omaa synkkää mekaanisen oopperan visiotaan ja Magma julkaisikin jo vuonna 1973 ehkäpä definitiivisimmän albuminsa Mëkanïk Dëstruktïẁ Kömmandöh.

Paras biisi: ”Rïah Sahïltaahk”

****

19. Jack Bruce : Harmony Row

HarmonyRow_coverJack Brucen (1943-2014) kolmas soololevy Harmony Row on tyylikäs art rock -levy entiseltä Creamin huippubasistilta.

Jack Brucen sävellykset on laadukkaita ja hän soittaa bassoa upeasti ja laulaa myös kappaleet varsin hyvin. Brucen rock’n roll -henkinen pianonsoitto on myös maukasta kuultavaa esimerkiksi levyn yhdessä huippuhetkistä ”You Burned The Tables On Me”. Lisäksi Bruce soittaa levyllä myös selloa. ”Smiles And Grins” biisiä liidaa komeasti paitsi Brucen aggressiivinen (lähes punkahtava!) laulu, mutta myös miehen todella hurjat pintaan miksatut bassokuviot. Aivan huikeaa soittoa josta voisi kuvitella Chris Squirenkin ammentaneen oppia. Yleisesti ottaen levy ei kuitenkaan ole mikään basso-show vaan pääosassa on taitavan soiton ohessa nimenomaan hyvät biisit.

Laadukasta taustatukea antaa trion kaksi muuta jäsentä taitava kitaristi Chris Spedding ja Soft Machinessakin soittanut virtuoosirumpali John Marshall. Näiden kavereiden soittoa kuunnellessa ei tule ikävä Eric Claptonia tai edes Ginger Bakeria. Spedding tosin ei pääsee esiin kovin vahvasti sillä Brucen piano ja basso ahmii suurimman osan soolotilasta. Muutaman maukkaan soolon Spedding pääsee kuitenkin soittamaan mm. kappaleessa ”Post War”.

Itseasiassa minusta Harmony Row päihittää Brucen entisen supergroupin julkaisut lähes kaikilla osa-alueilla, mutta etenkin sävellyksien laadussa se on aivan ylivoimainen.

Harmony Row on onnistunut yhdistelmä energistä rokkenrollia ja jazz-rockin koukeroita ja mielestäni Jack Brucen selkeästi onnistunein sooloalbumi.

Parhaat biisit: ”Can You Follow?”, ”Escape to the Royal Wood (On Ice)”, ”You Burned The Tables On Me”, ”Smiles And Grins”

****

20. Gong : Camembert Electrique

camebert_coverCamembert Electrique on vuonna 1969 perustun Gongin toinen studioalbumi.

Gongin perusti Australiasta Britteihin muuttanut eksentrikko Daevid Allen (1938-2015) joka oli myös legendaarisen Soft Machinen perustajajäsen. Gongin kokoonpano koostui etenkin alkuaikoina Allenin lisäksi yhdistelmästä englantilaisia ja ranskalaisia muusikoita. Ranska olikin bändin kotimaa Camembert Electriquen aikoihin ja vaikka levy ilmestyi siellä jo lokakuussa 1971 sai se virallisen brittijulkaisun vasta kesällä 1974 osana Virgin levy-yhtiön 59 pennin (joka normaalisti oli sinkkulevyn hinta) kampanjaa.

Daevid Allenin Gong-musiikki oli Camembert Electriquen aikoihin luontevaa jatkoa Soft Machinen parin ensimmäisen levyn tunnelmille. Musiikki ja etenkin sanoitukset ovat täynnä Soft Machinesta tuttua anarkisista ja dadaistista hulluttelua ja Allen imi vaikutteita myös Pink Floydin kosmisesta psykedeliasta ja oli suuri Syd Barrettin ihailija. Floydin tavoin Gong olikin ns. space rockin tärkeä uranuurtaja.

Levy alkaa iskevästi (lyhyen ”Radio Gnome” intron jälkeen) yhdellä bändin suosituimmaksi osoittautuneella kappaleella You Can’t Kill Mellä”. Vapaan tahdon puolesta messuavassa uhmakkaassa kappaleessa Pip Pylen napakka ja suorastaan päälle käyvä rumpalointi on mahtavaa kuultavaa. Myös puhallinsoittaja Didier Malherben käärmemäisesti kiemurtelevat saksofoni – ja huilu -osuudet ilahduttavat. Pyle ja Malherbe olikin bändin kantavat musiikilliset voimat tässä vaiheessa sillä Allen, joka hoitaa kitarat tällä levyllä, ja basisti Christian Tritsch eivät olleet erityisen taitavia instrumentalisteja.

Gong oli jo Camembert Electriquen aikoihin luokiteltavissa progressiviseksi rockiksi, mutta ”tavallisten” progebändien tavoin Gongille instrumentaalinen virtuositeetti ei ollut vielä tässä vaiheessa kovin keskeisessä roolissa. Gong tekee pesäeroa normiin myös anarkistisella otteellaan ja osa sanoituksista on suorastaan aggressivisia kuten ”Dynamite – I Am Your Animalin” värssy:

I am your animal

Your head is in my hands

And I am going to fuck you up

Fuck you up

Fuck you up

Fuck you up

Fuck fuck fuck fuck

Vastaavaa oli vaikea kuvitella kuulevan vaikkapa Yesin tai Genesiksen levyllä.

Levyn musikaalisempaa laittaa edustava ”Foghat Digs Holes In Space” on yksi levyn kiinnostavimmista raidoista ja yksi ns. space rockin uraa-uurtavista kappaleista. Gong rakentelee biisissä tanakan grooven päälle kerroksittain leijailevia syntetisaattori-raitoja sekä aavemaista sanatonta vokalisointia Gilly Smythilta joka sai nimityksen ”space whisper” ja muodostui yhdeksi Gongin tavaramerkiksi. Malherbe sooloilee kappaleessa rennon ronskisti jakoko kappaletta voisi hyvin kuvailla space punk jazziksi.

Heti ”Foghatin” perään kuullaan levyn kolmas helmi eli hieman canterburymainen ”Tried So Hard”. Kappale alkaa haikean kauniilla vokaaliosuudella joka tuo mieleen hieman Caravanin tai Kevin Ayersin leppoisamman tuotannon. Kappaleen rokkaavammat osuudet taasen tuovat mieleen Pink Floydin psykeelisen soturin Syd Barrettin huuruisen meiningin.

Camembert Electrique on hauska, mutta hieman epätasainen, albumi. Camembert Electrique oli kuitenkin vasta lähtölaukaus bändin hedelmällisimmälle vaiheella eli Radio Gnome Invisible -trilogialle joka alkoi vuoden 1973 Flying Teapot -levyllä.

Parhaat biisit: ”You Can’t Kill Me”, ”Foghat Digs Holes In Space” ja ”Tried So Hard”

****

21. Pink Floyd: Meddle

meddle_coverLokakuussa 1971 ilmestynyt Meddle on Pink Floydin kuudes studioalbumi.

Meddle on edeltävänsä Atom Heart Motherin lailla hyvin epätasainen levy. Levyn aloittama ”One Of These Days” ja toisaalta 20 minuuttinen eepos ”Echoes” ovat pääosin komeaa kuultavaa mutta loput biiseistä ovat sitten selkeästi heikompaa tasoa.

Levy käynnistyy komeasti koko bändin nimiin merkityllä instrumentaalibiisillä ”One Of These Daysilla” joka jyrää simppelin, mutta tehokkaan bassoriffinsä voimalla varsin alkukantaisen kuuloisesti ja hieman krautrockin lailla jumittaen. Kappaleessa soi messevästi päällekkäin kaksi bassokitararaitaa. Toinen David Gilmourin soittamana ja toinen Roger Watersin.

Mainion alun jälkeen Floyd tiputtaa levyn keskivaiheilla pallon muutamalla kappaleella jotka tuntuvat lähinnä huterilta versioilta Amerikan länsirannikon kantrirock-skenestä.

Ensimmäinen näistä floyd-goes-counry -biiseistä on Gilmourin ja Watersin nimiin merkitty ”A Pillow Of Winds” joka on kevyt pitkälti akustinen kappale. Kyseessä on suht miellyttävä, mutta silti aika vähäpätöinen biisi joka leijailee läpi kestonsa Gilmourin slide-kitaran ja akustisen näppäilyn säestämänä ilman suurempaa muistijälkeä jättäen.

”Fearless” jatkaa akustisissa tunnelmissa, mutta on hieman tehokkaampi folk rock -kappale Nick Masonin napakan rumpaloinnin ansiosta ja Gilmourin uneliaassa laulusuorituksessa on myös jotain suorastaan maagista. Kappaleessa kuullaan myös taustalla muutamassa kohtaa futisfanien hoilaamaa kuuluisaa Rodgers – ja Hammerstein -sävellystä ”You Never Walk Alonea” jonka Liverpool F.C. on ominut hymnikseen. Itse en ole koskaan futismekkaloinnin yhteyttä ”Fearless” -biisiin ymmärtänyt ja  näin anti-penkkiurheilufanina ne eivät kyllä ole omiaan kappeleen pisteitä korvissani nostamaan.

Roger Watersin loungejazz-raita ”San Tropez” ei ole kovin kummoinen ja  tuo mieleen jotkut Kevin Ayersin vähäpätöisemmät kappaleet. Nick Masonin pökkelö rumpalointi ei auta asiaa, mutta Rick Wright sentään pääsee soittamaan lopussa mukavan pienen pianosoolon.

Levyn pohjanoteeraus on tylsä blues-kappale ”Seamus” jonka pääosassa ulvoo ja ulisee Humble Pien nokkamiehen Steve Marriotin koira. Täytyy ihmetellä että tämä surkea kaksiminuuttinen ohitetaan yleensä olankohautuksella kun ELP:n huomattavasti musikaalisemmat lyhyet ”huumoriraidat” saavat osakseen aivan jumalatonta parjausta.

Mystinen ja majesteettinen ”Echoes” päättää (ja pelastaa) albumin komealla tavalla. Leslie-kaiuttimen ja Binson Echorec -kaikulaitteen läpi syötetetylllä Rick Wrightin pianon ping-äänellä käynnistyvä yli 23 minuuttinen enimmäkseen instrumentaaline eepos on yksi Floydin parhaista kappaleista. Vuoroin impressionistisesti haahuileva ja vuoroin tanakan rytmisesti eteenpäin polkeva kappale saavuttaa parhaimmillaan suorastaan maagisen tunnelman. Erityisesti Wright ja Gilmour, jotka ilmeisesti olivatkin kappaleen musiikista pääosin vastuussa, pääsevät loistamaan monessa kohtaa. Wright lähinnä tyylikkään teksturaalisen soiton kautta ja Gilmour useammankin hienon melodisen ja vähäeleisen kitarasoolon kautta. Myös kappaleen lyhyt vokaaliosuus toimii komeasti. Roger Watersin arvoitukselliset sanoitukset laulaa myöskin kaksikko Wright ja Gilmour. Aivan virheetön suoritus ”Echoes” ei kuitenkaan ole sillä se sisältää myös noin 11 minuutin tienoilla alkavan useamman minuutin tylsän ambient-jakson tuulen puhaulluksineen ja ”lintuäänineen”. Onneksi kappale toipuu tästä ja kasvaa hitaan nostatuksen kautta onnistuneesti erittäin tyydyttävään kliimaksiin.

Edeltäjänsä Atom Heart Motherin (1970) lailla Meddle on toivottoman epäkoherentti albumi jonka linjattomuus on suorastaan hämmentävää kun ottaa huomioon sen että nimenomaan Pink Floyd yleensä tunnetaan saumattomien albumikokonaisuuksien yhtyeenä. Pelkästään ”Echoesin” voimin levy kuitenkin nousee, hieman rämpien, merkittävien Pink Floyd -levyjen joukkoon.

Parhaat biisit: ”One Of These Days”, ”Echoes”

****

22. Out Of Focus: s/t

outoffocus_coverSuht heikosti tunnettu saksalaisyhtye Out Of Focus julkaisi 70-luvulla kolme pätevää albumia joista tämä eponyymi levy on se keskimmäinen. Ja ehkä myös laadukkain. Out Of Focusin viisi henkiseen bändiin kuului basistin, kitaristin, kosketinsoittajan ja rumpalin lisäksi myös saksofonia ja huilua soittava vokalisti.

Out Of Focus -levy on miellyttävän eklektinen rosoinen sekoitus krautrockia, progea ja jazz-rockia. Ensimmäisen levyn psykedelia sen sijaan on jo pitkälti historiaa. Ote tällä levyllä on fokusoituneempi (no pun intended!) ja sävellykset hieman monimutkaisempia

Räkäisestä Moran Neümullerin saksofonista tulee hetkittäin mieleen Van der Graaf Generator, bluesahtavimmat hetket huiluineen taasen muistuttavat hieman Jethro Tullin alkuajoista.

Neümullerin angstisimmista vokaalivaikerruksista tulee mieleen myös, etenkin hienossa kappaleessa ”Blue Sunday Morning”, että sveitsiläinen vuonna 1972 perustettu Paternoster on varmasti hakenut innoitusta tältä saksalaispoppoolta. Sanoituksissa bändillä on viehättävän uhmkas ja vahva vastakulttuurinen ote. Etenkin televisiosta pursuavia kauheuksia luetteleva ”Television Program” on teksteiltään hupaisa, mutta toisaalta edelleen valitettavan ajankohtainen.

Viisi raitainen levy on laadukas kokonaisuus eikä kappaleiden joukossa ole yhtäkään hutia, mutta lähes kaikki kappaleet tuntuvat hieman venytetyiltä. Etenkin 13 minuuttinen ”Whisper” jää junnaamaan liian pitkäksi aika yksinkertaiseen parin soinnun varaan rakennettuun jami-osuuteen.

Out Of Focus julkaisi vuonna 1972 vielä kolmannen ja viimeisen albuminsa Four Letter Afternoon jolla yhtye siirtyi entistä enemmän jazz-rockin suuntaan.

Parhaat biisit: ”What What Can a Poor Boy Do (But to Be a Streetfighting Man)”, ”Blue Sunday Morning” ja ”Fly Bird Fly / Television Program”

****

23. Miles Davis : A Tribute To Jack Johnson

jackjohnson_coverA Tribute To Jack Johnson oli Miles Davisin ensimmäinen täysimittainen studioprojekti jazz-rock -mestariteos Bitches Brewn (1969) jälkeen. Levy tehtiin osittain samoja muusikoita käyttäen ja oli soundtrack ohjaaja Bill Claytonin dokumenttiin 1900-luvun alkupuolella vaikuttaneesta mustasta nyrkkeilijästä Jack Johnsonista (1878-1946).

A Tribute To Jack Johnson koostuu kahdesta yli 25 minuuttisesta kappaleesta ja on musiikiltaan selvästi suoraviivaisempaa meininkiä kuin Bitches Brew. Mukaan on hiipinyt aiempaa voimakkaammin funk – ja jopa hard rock -vaikutteita. Etenkin aloitusraidalla ”Right Off” John McLaughlinin ronski ja hyvin säröinen sähkökitarointi ja Billy Cobhamin raskas rumpalointi tuovat mukanaan selkeää rock-henkeä. Soul-kuvioista mukaan napatun Michael Hendersonin muheva bassottelu tuo toisaalta sointiin funkahtavuutta. Kakkosraita ”Yesternow” on keskimäärin hieman hitaampi, kevyempi ja lyyrisempi. ”Yesternown” loppupuoliskolla rytmiryhmä vaihtuu (ilman kreditointia) Jack DeJohnetteen ja Dave Hollandiin jotka hieman perinteisempinä jazz-muusikoina osaltaan tuovat mukanaan keveämpää ja ilmavampaa sointia.

Kuten Bitches Brewlla myös Jack Johnsonilla Miles Davisin soitto on välillä hyvinkin tulisen raivokasta ja jotkut hänen soolonsa ovat todella huimaa kuultavaa. On hyvin mahdollista että noin nelikymppinen Davis oli juuri tuolloin soittajana taitojensa huipulla. Ainakin mitä tulee voimaan ja kestävyyteen trumpetin hankalien ylä-äänien tuuttailijana.

Bitches Brewta enemmän Jack Johnson kuulostaa kuitenkin Miles Davisin toiselta merkittävältä vuoden 1969 levytykseltä In A Silent Waylta. In A Silent Wayn tavoin A Tribute To Jack Johnson perustuu pitkälti toistoon ja grooveen. Toisaalta pitkät kappaleet ovat myös aika episodimaisia ja sisältävät muutamia yllättäviä (ja hieman töksähtivä) siirtymiä teemasta toiseen. Jack Johnsonin instrumentaatio on myös suurin piirtein sama kuin In A Silent Waylla eikä yhtä massiivinen ja värikäs kuin Bitches Brewlla. Levy kuulostaakin minusta In A Silent Wayn brutaalimmalta ja ilkeämmältä pikkuveljeltä.

A Tribute To Jack Johnson on jazz-levy rockin ystäville. Voisin kuvitella että on hyvä ensimmäinen askel rock-fanille jazzin maailmaan. Sen heikkous on paikoittainen monotonisuus, mutta vastapainoksi se tarjoaa nemmän kuin tarpeeksi myös mahtavan koukuttavaa groovea ja komeita sooloja.

Paras biisi: ”Right Off”

****

24. Elton Dean : s/t

just_usSaksofonisti Elton Deanin (1945-2009) ensimmäinen soololevy.

Elton Dean tunnetaan paitsi virtuoosimaisista taidoistaan saksofonistina ja jäsenyydestään Soft Machinessa niin myös siitä että eräs pianisti Reginald Dwight nappasi puolet tulevasta taiteilijanimestään Elton John häneltä. Elton Dean ja Reginald Dwight olivat soittaneet 60-luvun lopulla yhdessä yhtyeessä Bluesology vokalisti Long John Baldryn kanssa.

Elton Dean soitti vuonna 1971 tämän soolodebyyttinsä ohella kahdella erinomaisella levyllä jotka olivat Soft Machinen Fourth ja The Keith Tippett Groupin Dedicated To you, But You Weren’t Listening. Tyylillisesti Deanin eponyymi albumi osuu suht lähelle edellä mainittuja levyjä, mutta kurkottaa vielä syvemmälle free jazzin suuntaan.

Levyn ydinryhmän Deanin ympärillä muodostaa kornetisti Mark Charig, basisti Neville Whitehead ja rumpali Phil Howard. Lisäksi muutamassa kappaleessa kuullaan Deanin Soft Machine -kaveria urkuri Mike Ratledgea ja kontrabasisti Roy Babbingtonia josta tuli myös myöhemmin Soft Machinen jäsen.

Levyn musiikki on hyvin vapaamuotoista jazzia jossa pääosassa on Deanin ja Charigin kipakat tuuttaillut. Dissonanssia ei pelätä ja musiikki voikin olla tottumattomalla aika hankalaa kuunneltavaa etenkin myrskyisän 15 minuuttisen avausraita ”Ooglenovastromen” tai  Babbingtonin riipivää jousella soitettua kontrabasson soittoa sisältävää ”Neo-Caliban Gridesin” kohdalla. Kiehtovaa kuunneltavaa on myös tummanpuhuva ”Something Passed Me By” jossa Whiteheadin painostava toistuva bassolinja kuljettaa kappaletta puhaltajien suristessa kaiken yllä vihaisesti ja Phil Howardin takoessa rumpuja kaoottisen kuuloisesti. Helpompaa antia edustaa ”Blind Badger” joka tuo mieleen Miles Davisin 60-luvun lopun musiikin Nefertitin ja Miles In The Skyn ajoilta.

Alun perin viisi kappaletta sisältänyt levy kasvoi 1998 uusintajulkaisun (Cuneiform) myötä seitsemän kappaleiseksi. Kaksi vuonna 1972 hieman eri kokoonpanolla äänitettyä live-biisiä toi levylle mittaa lisää 25 minuuttia ja albumi sai samalla nimen Just Us. Vuoden 1972 livekappaleet ovat mainio lisä levylle, mutta alkuperäisessä muodossaankin levy oli yksi brittiläisen 70-luvun alun avantgarde-jazzin helmistä.

Levyn on äänittänyt Advision studioilla samaan aikaan merkittävää uraa proge-suuruuksien Yesin ja ELP:n taustalla tehnyt Eddie Offord.

Parhaat biisit: ”Ooglenovastrome” ja ”Something Passed Me By” ja ”Blind Badger”

25. Weather Report : s/t

weatherreport_coverWeather Reportin eponyymi esikoisalbumi on Miles Davisin kanssa soittaneiden kosketinsoittaja Joe Zawinulin, saksofonisti Wayne Shorterin ja basisti Mirloslav Vitousin perustaman jazz-rock -yhtyeen ensimmäinen albumi.

Kolmikko värväsi rumpuihin Alphonse Mouzonin ja perkussioihin Airto Moreiran jolla oli myös taustaa Davisin yhtyeessä. Lisäksi levyllä soittaa ilman kreditointia perkussionistit Barbara Burton ja Don Alias joilla meni sukset ristiin Zawinulin kanssa niin pahasti että he lensivät ulos bändistä ennen esikoislevyn valmistumista.

Weather Reportin esikoislevy on luontevaa jatkoa Miles Davisin 60/70-luvun taitteen levyille ja etenkin Bitches Brewlle. Levyn musiikki on vapaamuotoista ja ilmeisesti pitkälti improvisaatioihin perustuvaa vältellen normaaleja kappalerakenteita. Kuin musiikillinen vastine impressionistiselle maalaukselle. Sieltä täältä tunnistaa tai on tunnistavinaan muotoja kunnes kokonaisuus hämärtyy kiehtovaksi erilaisten äänien sekoitukseksi. Musiikki on välillä rytmisen rämisevää Rhodes-sähköpienoineen ja kilisevine perkussioineen, mutta bändi myös malttaa usein rauhoittua pohdiskeleviin tunnelmointiin joissa on mukavan tumma ja huuruinen sävy.

Kahdeksasta melko lyhyestä (2-8 min.) koostuva levy on vaikeasti hahmotettava ja jotenkin hähmäinen kokonaisuus. Kaikki kappaleet eivät tunnu oikein menevän maaliin, jos maalia nyt ylipäätänsä on ollutkaan, mutta kaikessa sähköisessä usvaisuudessaan albumi on hyvinkin kiehtovaa kuultavaa. Tällä debyyttilevyllä ei ole piiruakaan jazz-rock -kliseistä joihin moni genren edustaja, Weather Report itse mukaan lukien, myöhemmin sortui.

Parhaat biisit: ”Umbrellas”, ”Orange Lady”, ”Waterfall”, ”Tears”

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: