Sarja: Camel – Breathless (1978)

Alkuperäisen ja/tai klassisen kokoonpanoon hajoaminen on aina kova paikka bändille kuin bändille, mutta Camel selviytyi muutoksestaan ainakin päällisin puolin ihan mukavasti. Neloslevy Moonmadnessin jälkimainingeissa lähteestä riippuen eronneen tai erotetun alkuperäisbasisti Doug Fergusonin tilalle tullut Caravan ja Hatfield and the North -veteraani Richard Sinclair toi mukanaan reilun annoksen teknistä taituruutta soittimensa varteen ja aiempia kamelikurkkuja tuhdimmat äänijänteet. Uuden kokoonpanon ensilevytys, sessiojäsen Mel Collinsinkin tähdittämä Rain Dances, oli erittäin hyvä kokoelma eeppisehköjä edeltäjiään kompaktimpia biisejä, mutta levytysprosessi paljasti kokoonpanomuutoksen toisen puolen, kun ilman Fergusonin rauhallista järjen ääntä Camelin Lennon/McCartney, eli kitaristi Andy Latimer ja kiipparisti Peter Bardens alkoivat talloa toistensa varpaille. 

camel_breathless_lineup

Alkuvuodesta 1978 julkaistulle A Live Recordille miniatyyrikoossa ikuistetun kiertueen päätyttyä bändi otti hengähdystauon, jonka aikana Latimer rentoutui hyppäämällä vanhan kaverinsa Fergusonin kelkkaan soittaen kitaraa basistin ainoan tunnetun post-Camel-bändin, Headwaiterin, euroopankiertueella. Reissailultaan palattuaan kitaristi kutsui taas pääbändinsä kokoon, ja kuten monesti aiemminkin, Latimer/Bardens vaihtoi maisemaa ja piti biisinkirjoitusleirin Cornwallissa. Aiemmin hyvin toisiaan ruokkinut biisinkirjoitustiimi alkoi eriytyä, ja Latimer otti isompaa roolia tuoden joitain kokonaisiakin teoksia pöytään, mutta kaikkiaan retriitti oli taas miellyttävä kokemus ja nauhoituspuuhiin lähdettiin hyvillä mielin. Studion hämärässä mielet kuitenkin mustuivat nopeasti, kun edellisen levyn sessioissa orastaneet erimielisyydet puhkesivat avoimeksi konfliktiksi dynaamisen duon kiistellessä soolopaikoista, soundeista ja omien ideoidensa paremmuudesta. Ilmapiiri studiossa oli kaiken kaikkiaan melkoisen ikävä, esim. aiemmissa bändeissään menestyksellä kynäillyttä Sinclairia ei kuulemma varsinaisesti rohkaistu osallistumaan sävellystalkoisiin, mutta kumma kyllä Mel Collins tunsi olonsa silti niin kotoisaksi, että päätti vihdoin kaksi vuotta remmissä oltuaan virallistaa jäsenyytensä, ja näin ollen hänenkin kuvansa tulisi levyn kannessa komeilemaan.

Uusi tuottaja Mick Glossop ei saanut riitelijöitä kuriin, joten pääkaksikon hermojen lopullisesti kärähdettyä syntyi pyhä päätös lopettaa yhteistyö projektin valmistuttua. Richard Sinclair ja rumpali Andy Ward äänestivät Latimerin puolesta, ja näin ollen Bardens päätti viimeiset nuotit soitettuaan siirtyä toisaalle, eli ensiksi vanhan bändikaverinsa Van MorrisoninWavelength-levyn sessioihin ja kiertueelle, ja sen jälkeen soolouran pariin. Peter Bardensin kuudes ja viimeinen työ Camelin riveissä nimettiin osuvasti otsikolla Breathless, ja se saapui kauppojen hyllylle syyskuussa 1978. Jänskänä yksityiskohtana vinyylipainosten takakannessa biisit on listattu ei tietenkään soittojärjestyksessä, vaan aakkosjärjestyksessä. Mikä lie ollut ratkaisun takana, sitä ei historiankirjoitus kerro. 

Etukannessa aavikon lämmöstä kerrassaan maireana nautiskeleva kameli kuvaa aika hyvin levyn tunnelmaa. Nimibiisin aloittava kirkas kitaranäppäily muistuttaisi muusta bändistä eristettynä aika paljon ”Never Let Go” -klassikon starttia, mutta takana käyskentelevä lupsakka poljento vie biisin aika paljon huolettomampaan maisemaan, ja viihteellistä vaikutelmaa lisää Richard Sinclairin lempeä, kuin suoraan iskelmälavoilta reväisty, laulanta. Positiivisimmillaan miellyttäväksi luonnehdittava pop-biisi saa kuitenkin onneksi paljon kaivattua väriä Mel Collinsin kauniisti puhaltelemista oboesta ja huilusta. Avausbiisin rennon uuteen suuntaan jolkottelun jälkeen katse kääntyy seuraavaksi lähimenneisyyttä kohti, kun ”Echoes” tuo mukanaan reilusti melodista instrumentaali-iloittelua. Biisi lähtee liikkeelle kuin tykin suusta hienolla kitaramelodialla ja rytmiryhmän nopsalla ja näppärällä työskentelyllä, Latimerin liidauksen vaihtuessa välillä Bardensin kiipparijohtoon ja takaisin. Alun tykittely hiljenee ennen pitkää pysähtyneeksi kiipparimaisemoinniksi reverse-kitarakoristein, kunnes Ward ja Sinclair hiipivät takaisin sisään suoraviivaisemmin linjoin, kääntäen kurssin kohti uusia melodiaosuuksia. Lopulta reilun neljän minuutin jälkeen Latimer avaa äärimmilleen venytetyt äänihuulensa korkealle kurottavia säkeistöjä varten, jotka toimivat vain pienenä hengähdystaukona ennen paluuta varsinaisen pihvin pariin maukkaan sooloilun ja stemmailun muodossa.

Raikkaan progetuulahduksen jälkeen jatketaan taas avausbiisin viitoittamalla uralla, Peter Bardensin sähköpianon ja huomattavan brittiläissointuisen äänen siivin kulkeman ”Wing and a Prayerin” merkeissä. Kirkas kitaranäppäily on taas isossa roolissa, ja Mel Collins tekee taas parhaansa nostaakseen biisin tasoa pinoamalla puhaltimiaan kauniin harmoniseen kasaan lyhyttä väliosaa koristamaan, mutta siltikin lopputuloksena on taas sellainen viihteellisen miellyttävä, mutta unohduksen portteja saman tien kolkutteleva pikku laulu. Neljäntenä kuultava Richard Sinclairin ainoa oma Camel-biisi ”Down on the Farm” on aluksi säröisine voimasointuineen ja suorine crash-komppeineen todella epäkamelimainen pläjäys, mutta rouhean intron jälkeen laskeudutaan perinteisemmän keveille laitumille. Säkeistöjen tunnelma on suorastaan leikkisä, kun Sinclair sovittelee nopeita tavuja pomppivaan melodiaan pehmeän syvällä äänellään, ja kertsi on joskus jäänyt päähäni pitkiksi ajoiksi yllättävän ei-ärsyttäväksi korvamadoksi. Elukkamölinä-ääniefektit olisi monen mielestä saaneet jäädä pelkäksi hassunhauskaksi ideaksi, mutta itseäni ne eivät ole koskaan rassanneet, mikä on itseni tuntien kerrassaan kummallista. ”Down on the Farm” syöksyykin puskista takavasemmalta yhdeksi levyn parhaista biiseistä, ja yhdeksi Camelin pop-kauden suosikeistani. Ekan vinyylipuolen viimeisenä kuultava pisaroina tipahtelevalla sähköpianolla ja huilulla käynnistyvä ”Starlight Ride” on vähän edellislevyn ”Tell Men” kaltainen hillitty tunnelmapala, ja varsin hyväkin. Aiemmin bändin huilistina kunnostautunut Andy Latimer jätti kaikki Breathlessin puhallinosuudet osaavampiin käsiin, ja herra Collins tuo jälleen kerran tärkeää panosta monen raidan voimin. Latimer itse hoitaa biisin lauluosuudet aivan mukiinmenevästi, ja tuo omaa lisäänsä slide-kitarallaan.

Oli sitten kyse levy-yhtiön painostukseen alistumisesta tai omista taiteellisista ambitioista, levyä hallitsevan yleisen popmaisuuden lisäksi etenkin kakkospuolen avaava ”Summer Lightning” ottaa isosti kontaktia aikansa mainstreamiin ollen ihan häpeämätöntä discoa. Lyhkäisen avaussäkeistön jälkeen biisiin krediitin saava Sinclair tokaisee notta keep on dancing, ja sittenhän mennäänkin ihan huolella joraten. Sliipattuine sanattomine taustalauluineen ja kaikkineen hassuna ajankuvana toimivan biisin olemassaolon oikeuttaa lopulta Latimerin pitkä kitarasoolo, joka jää aluksi leijailemaan tanssilattian ylle, kunnes nousee komeasti lentoon ja kantaa niin kauas, että miksaajalta loppuu kärsivällisyys ja feidi käy. Tylyn lopetuksen jälkeen hauskasti laukkaavan bassoriffin päälle rakentuva ja oikein mukiinmenevän kertsin sisältävä ”You Make Me Smile” on ehkä levyn paras suora pop-biisi, ja ilmeisesti sessioiden ihan viimeisiä hedelmiä. Näin voidaan päätellä siitä, että biisillä esiintyy, ilman mainintaa levyn kansissa, myös Richardin serkku Dave Sinclair ja ehkä myös Jan Schelhaas, joskaan jälkimmäistä eivät luotettavat lähteet ole varmistaneet. Liekö Bardens karannut jo menemään ja miksausvaiheessa löydetty vielä jotain täydennettävää, mitkään lähteet eivät kerro sessioiden aikajanaa kovin selkeästi. 

Hämyisen sähköpianon ja kaukana ujeltavan kitaran hitaasti sisään tuoma ”The Sleeper” on ”Echoesin” ohella toinen biisi, joka ei olisi ollut väärässä paikassa Rain Dancesilla. Bardensin synalla esittelemä teema hallitsee alkupuolta Wardin ja Sinclairin kompatessa taidokkaasti; komppi muuttuu nykivämmäksi Collinsin hypätessä kyytiin kaksine saksofoneineen, ja Latimer loistaa enimmäkseen täydellisellä poissaolollaan, kunnes purskahtaa uljaaseen sooloiluun kohti biisin loppua. Eräs Camelin jazzmaisimmista biiseistä antaa kaikille kolmelle solistille tasa-arvoisen tilan esitellä osaamistaan rytmikaksikon vetäessä omaa tiukkaa asiaansa takalinjassa. Levyn lopuksi kuullaan soveliaasti, tilanteen ollessa bändillä jo hyvissä ajoin tiedossa, Latimerin jäähyväisbiisi Peter Bardensille. ”Rainbow’s End” on aina mielessäni yhdistynyt Rain Dancesin lopettaneeseen nimibiisiin, jonka tunnelmassa on mielestäni jotain yhtäläisyyttä, minkä lisäksi Andy Ward oli hukannut kapulansa molempia purkittaessa. Dave Sinclair suorittaa tälläkin biisillä kreditoimattoman visiitin, Latimer testaa äänijänteidensä yläosien kantavuutta varsin onnistuneesti, ja kyseessä on lopulta erinomainen päätös vähemmän erinomaiselle levylle. 

Bardensin poistumisen jälkeen vajaalukuiseksi jäänyt yhtye tarvitsi korvaajan nopealla aikataululla, sillä levyn promokiertue alkoi jo hieman ennen julkaisupäivää. Siinä missä Collinsin mukaantulo oli avannut uusia harmonisia mahdollisuuksia pari vuotta aiemmin, kosketinsoittajaa valitessa nähtiin mahdollisuus viedä samaa kehitystä eteenpäin – valittiin siis kaksi kiipparistia saman tien! Levylläkin piipahtane(id)en serkkupoika Dave Sinclairin ja Jan Schelhaasin rekrytoinnin myötä puolet jäsenistöstä oli entisiä caravaanareita ja näinä aikoina bändi kulkikin lämminhenkisellä lempinimellä Caramel. Breathless on yksi niistä harvoista levyistä, jonka kiertueelta ei ole julkaistu mitään virallista livetallennetta, ja se on todella sääli, sillä kierroksen ilmeisesti viimeisenä iltana Los Angelesin Roxy Theatressa taltioitu yleisönauhoitukseksi kerrassaan oivallinen bootleg näyttää bändin olleen erittäin kovassa iskussa. Kiipparinyanssit ovat vähän piilossa, joten siitä aspektista on paha sanoa mitään, mutta Mel Collins oli kolmannella kiertueellaan hitsautunut todella olennaiseksi osaksi bändin soundia, keikan aloittaneesta tyylikkäästä ”Earthrise”/”First Light”/”Rhayader”-medleystä kahden huilun tähdittämän ”Supertwisterin” kautta viimeisenä encorena kuultuun estottomaan ”One of These Days I’ll Get an Early Night” -fuusiojamitukseen. Wanha ”Never Let Go” -klassikkokin venähtää melkein varttiin rytmisektion improvisoidessa omissa maisemissaan vielä pidemmän kaavan mukaan kuin edellisen kiertueen aikoihin. Lo-Fi-soundistaan huolimatta tämä nauhoitus ampaisi heti suosikkieni joukkoon Camelin live-esitysten listalla. Jos studiolevytysten taso kääntyi alamäkeen basistinvaihdoksen jälkeen, niin kokoonpanomuutos oli kuitenkin selvästi tehnyt hyvää bändin livekunnolle.

Breathlessilla Camelilla on yksi jalka menneisyydessä ja toinen hapuilee epävarmasti jotain tuntematonta tulevaisuutta kohti. Ja meno jatkuisi horjuvana edelleen; huolimatta siitä, että Richard Sinclair oli hieno basisti ja bändin ylivoimaisesti paras laulaja, ja Mel Collinsin puhallinpanos korvaamatonta, heidän kuviaan ei seuraavan levyn kansista löytyisi. Vain kolmetoista kuukautta edeltäjänsä jälkeen julkaistulla I Can See Your House From Here -levyllä Breathlessinnauhoittaneesta kokoonpanosta olisi jäljellä vain kaksi perustaja-Andya.

Kirjoittaja: PEKKA TURUNEN

Camel -sarjan muut osat löydä täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: