Sarja: David Bowie – Lodger (1979)

Päästään nytten David Bowie-taruilun kolmanteentoistaan lukuun.

Vähäisistä vuosistaan huolimatta oli lupsakka Adrian Belew kivunnut jo, niin voitaneen sanoa, kitaristin urallaan vihreämmille oksille. Itse F.Zappa oli hänet nähnyt esiintyvän kotikunnailla Nashvillessä (US) ja parin audition jälkeen oli tämä mukava nuorukainen saanut pestin Zappan bändin kakkoskitaristina. Heidän esiintyessään alkuvuodesta 1978 Kölnissä Adrian pani merkille että eräs hänen suuri idolinsa notkui lavan reunassa. Zappan ryhdyttyä yhteen pitkistä sooloistaan hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja kipitti vaihtamaan muutaman sanan art-pop-jumalan kanssa. Hänen ällistyksekseen Bowie (sillä Bowie se oli) kysyi oikopäätä kiinnostaisiko Belew’tä liittyä hänen yhtyeeseensä. Adrian ei tiennyt että Bowie oli jo pidemmän aikaa etsinyt kitaristia tulevalle kiertueelleen, ja oli vastaanottanut vinkin Enolta että Zapan seurueesta saattaisi tällainen löytyä. Zappa ei ollut ollenkaan iloinen kitaristinsa ryöväämisestä ja suhtautui vihamielisesti Bowieen, jota hän nimitti ”kapteeni Tomiksi”. Lopulta Zappa kuitenkin antoi periksi nuoren miehen mielihalulle, ja jo paria kuukautta myöhemmin hawajipaitaan sonnustautunut Adrian seisoi alkavan Isolar II-kiertueen riveissä.

Zappa-Belew-Bowie1.jpg
Frank Zappa, Adrian Belew ja ”Captain Tom”

Kiertue seurasi lavastuksiltaan pääosin v.1976 Station to Station-kiertueen näytteillepanoa, joskin pienimuotoinen värivalojen käyttö jossain määrin pehmensi aiemman brutaalia loisteputkiestetiikkaa. Adrian oli toivonut pääsemään tutustumaan Bowieen (”suurin idolini heti Beatlesien jälkeen”) lähemmin, mutta hänen surukseen koko kiertueen ajan Bowie pysyi etäisenä, vaikkakin ystävällisenä hahmona. Bowie vaikutti myös poissaolevalta ja huonovointiselta. Luultavasti koska yritti kaikkensa selvitäkseen koko kiertueesta ilman aineita tai alkoholia. Lisäksi bändin sisäiset henkilökemiat hiersivät. Bowien vetäytyessä sivuun bändin ykköskitaristi ja sovittaja Carlos Alomar oli ottanut ohjakset tukevammin käsiinsä, jopa siinä määrin että hän ”johti orkesteria” tahtipuikon kanssa konserttien alussa. Hän ei myöskään aina osannut ottaa asiallisesti vastaan arvostelua, jollaista nuori kitaristi-kukonpoika ajoittain tohti lupsakkaan tapaansa esittää. Mutta vielä Alomariakin kovempi luu oli Bowien henk.koht.assistentti nti Coco Schwab, jonka lonkerot ulottuivat kaikkeen Bowieta belewympäröivään aktiviteettiin, ja joka haukan tavoin valvoi pienintä yksityiskohtaa myöten että hänen rakas työnantajansa pääsi paistattelemaan aina ja kaikkialla shown keskipisteenä. Sitten kitkaa aiheutti vielä kaikki se kauna ja kateus joka seurasi siitä kun soittajat pääsivät vertailemaan palkkauksiaan; Bowien käytäntö seurasi tässäkin asiassa MainManin ajoilta periytyvää anti-yleissitovaa rekrytointipolitiikkaa, jossa taksat vaihtelivat villisti muusikosta toiseen. Syksyllä 1978 kiertueessa oli parin kuukauden paussi ennen levittäytymistä Oseaniaan ja Japaniin. Tuona ajankohtana Bowie keräsi luottohenkilönsä yhteen työstämään uutta LP:tä jota ryhdyttiin purkittamaan Bowien uudessa ”kotimaassa” Sveitsissä. Paikka oli Mountain Studio Montreaux’issa, tuolloin myynnissä, ja mahdollisesti Bowie harkitsi sen ostoa ja halusi siksi kokeilla levyntekoa siellä (Pian levytyksen jälkeen studio siirtyi Queenin omistukseen).

Vallitseva yleistuntemus oli/on että syntynyt Bowien 13. studioalbumi Lodger poikkesi kahdesta edellislevystä merkittävästi, vaikka miehistö oli kuitenkin koko lailla sama, ja kappaleet syntyivät jälleen Enon ja Bowien yhteistyöllä. Itse asiassa levynteossa vaikuttavat kokeelliset metodit vietiin paljon pitemmälle kuin ns. Berliini-trilogian muissa osissa. Levyn työnimi ”Planned Accidents” kuvasti hyvin tätä asennetta, jossa tukeuduttiin sattumaan ja vahingossa ilmenneisiin artifakteihin. Äänitykset aloitettiin Alomar-Murray-Davis-kolmikon jamisessioista, joissa veivattiin ”omituisia” sointuvaihdoksia eestaas mahdollisimman funkylla tavalla. Näin syntyneistä nauhoituksista Eno ja Bowie haravoivat esiin kiintoisan kuuloisia kohtia, mielellään sellaisia pätkiä jossa jokin meni ”pieleen” odottamattomalla tavalla. Valituista segmenteistä valmistettiin seuraavaksi nauhalooppeja, joiden päälle alettiin rakentamaan uutta musiikillista kerrosta, joka sekään ei tapahtunut mitenkään perinteisin tavoin. Esimerkiksi Belew ei saanut kuulla ollenkaan niitä kappaleita, joilla hän soittaa, vaan hänelle ilmoitettiin ainoastaan sävellaji jossa hän improvisoi metronomin säestyksellä, ja lopullinen kitaraosuus syntyi taas leikkaamalla ja liimaamalla soolojen katkelmia kollaasiksi, fyysisesti mahdottomaksi soittaa.

Myöhemmin Eno sanoi että Lodgerin teko alkoi erittäin lupaavasti, mutta lopullisen tuotoksen hän koki itselleen sävyltään vieraaksi. Bowie itse totesi että ainoa ero Lowiin ja ’Heroesiin’ on siinä, ettei Lodgerilla ollut instrumentaaleja. Mutta ei asia todellakaan ole niin yksinkertainen. Verrattuna aiempien levyjen ylevähkön viileään taiteelloisuuteen, on Lodger selvästi ”tuhruisempi” ja ”popimpi”. Tai Bowie itse käytti mainiota termiä ”Dada Pop”, joka ei ikävä kyllä oikein levinnyt yleiseen kielenkäyttöön. Totuus on, että jokin oli muuttunut, ei vain Enon ja Bowien suhteessa, vaan Bowiessa itsessään. Oli ikään kuin hän olisi alkanut tympääntyä asemaansa ART-rock-taiteilijana ja halusi tulla jollakin tapaa populäärimmäksi ja maanläheisemmäksi tietämättä kuitenkaan miten sen tehdä. Viimeisellä kiertueella hän kaikkien yllätykseksi sisällytti settiin valtaosan osan Ziggy Stardust-levyn lauluista, jotka esitettiin samassa järjestyksessä kuin levylläkin. Se jo kieli kaipuusta päästä jollain tavalla jälleen massojen lemmikiksi, kuitenkaan taantumatta takaisin taaksejääneeseen.

Levytyksen aikana Adrian asui vieraana Bowien talossa ja nyt hänellä oli mahdollisuus saada hivenen tiiviimpää kontaktia isäntäänsä. Bowie esitteli hänelle itselleen tärkeää musiikkia, Gustav Holstia ja vanhaa rhytm’n’bluesia. Siinä ohessa hän puheli niitä näitä, muun muassa huolenaiheistaan, ja Adrianille alkoi vähitellen valjeta että hänen ihannoimansa pop-miljonääri koki itsensä yksinäiseksi ja hieman onnettomaksi. Alettuaan selvitä vuosien huumehuuruista Bowie oli havahtunut siihen ettei hänellä juurikaan ollut muita läheisiä kuin kohtalotoveri Iggy sekä uskollinen Coco. Sekä eritoten hänen poikansa Joey, josta oli tullut hänelle kaikki kaikessa, ja joka muistutti kipeästi hänen laiminlyönneistään isänä ja kasvattajana. Myöskään hänellä ei ollut kykyjä solmia uusia ystävyyssuhteita, kaikki oli vain ammatillisia musiikkikuvioita tai yhden yön juttuja, parhaassa tapauksessa ehkä kolmen viikon romansseja. Lisäksi Bowieta vaivasi krooninen katkeruus musiikkibisnestä kohtaan, etenkin hänen vihansa kohdistui levy-yhtiöön, RCA:han, jonka kanssa tehty sopimus velvoitti häntä tekemään tietyn määrän levyjä, joiden tuotoista arkkivihollinen Tony DeFries tulisi käärimään oman osuutensa. Bowie oli olettanut että kiertueella nauhoitettu tupla-live Stage laskettaisiin kahdeksi levyksi, mutta RCA tulkitsi sen vain yhdeksi albumiksi, js siten Bowien olisi vielä tehtävä RCA:lle kaksi levyä ennen kuin pääsisi lopullisesti eroon yhtiöstä. Adrian ei voinut välttyä ajatukselta, että nyt tekeillä oleva studiolevy oli Bowielle ehkä ensisijaisesti tekninen velvoite, jonka tarkoitus oli pudottaa jäljellä olevien sitoumusten määrää, kuin että kyse olisi ollut antatumuksesta vapaan ja riemullisen musikaalisen luomistyön pariin.

Perinteisesti Lodgeria on luonnehdittu sekoitukseksi pitkin poikin maailmaa retkeileviä tunnelmia sekä yhteiskuntakriittisiä kappaleita. Lodgerin tyylin esikuva on edellisen ’Heroes’-albumin päättävä näennäisen eksoottinen ”The secret life of Arabia”, joka tuntui olevan aivan irtileikatun erilainen albumin kokonaistunnelman suhteen. Samalla tavalla jokainen Lodgerin biisi tuntuu omalta pikku maailmaltaan, jolla ei juurikaan ole tekemistä muiden kanssa. Ne vaikuttavat toimivan parhaiten erillään kontekstista. Peräkkäin kuultuna ne antavat vaikutelman sinänsä kunnianhimoisista popkappaleista, joissa kuitenkin jokaisessa tuntuu olevan jotain vinksahtanutta, ja on vaikea sanoa onko kyseessä tietoinen yritys antaa tilaa virheille ja epätäydellisyydelle vaiko kenties arvostelukyvyn puute. Mutta tämä on vain ensivaikutelma, emme ole vielä raapaisseet pintaa syvemmältä. Tällä levyllä Bowie on jättämässä nuoruuden villitykset taakseen, mutta ilman erityistä valaistumista tai seestymistä: pikemminkin hän löytää itsensä asuttamasta (lodge) omaa ruumistaan tietämättä miten siihen on joutunut, ja mihin on menossa. Tuo ruumis makaa pituudeltaan levyn kannessa, tuntemattoman onnettomuuden uhrina, ilme hämmentyneenä, jäsenet vääristyneinä, kuin erillisiin osiin jakautumassa. Sisäkansiin on kuvattu Jeesus ja Che Guevara, kumpainenkin kuolleena lihana ja petaamassa levyn olennaista teemaa, joka on ruumiinavaus, mahdollisen henkiolennon etsintä kehon sopukoista.

LP:n aloittava ”Fantastic Voyage” viittaa samannimiseen elokuvan vuodelta 1966, jossa mikrokokoinen sukellusvene seikkailee ihmiskehon verisuonistossa solujen ja elinten lomassa punaiset purjeet pullollaan, ja kuten laulun aloituksessa todetaan, tuo fantastinen matka on muuttumassa eroosioksi, vääjämättömäksi vanhentumiseksi. LP:n kuvittelelemat ”matkakertomukset” ovat vain viisarin liikettä, ajan rientoa, vertauksia vimmaisesta vaeltamista mykässä fyysisessä kehyksessä, jonka rapistuminen on ”graffitti on the wall, keeping us in tune” mutta tomumaja ei kelpaa kiintopisteeksi, kaikki toiminta menee merkityksen antajan etsinnässä. ”African night flight”-kappaleessa puhutaan jumalan palavasta silmästä, joka vartioi lentäjää korkeuksissa. Mutta minkälainen on se aurinko, joka pimeän maanosan yössä paistaa? ”DJ”-kappaleen parantumattomaan tautiin (=elämään) sairastunut kertoja vakuuttaa että kuitenkin, loppujen lopuksi, hänellä riittää ”uskovia”, jotka uskovat häneen. Sillä hän, levyn nimetön vaeltaja muuttaa alituiseen paikkaansa, voidakseen nähdä vilauksen itsestään, mutta ei siinä onnistu vaikka hän kääntyisi suuntaan mihinkään –

”I am the D[avid] J[ones]
I am what I play
Can’t turn around no,
Can’t turn around”

Useimpien kappaleiden taustalla piilee jotain pahaenteisen intensiivistä aggressiota, jota ei pyritä selittämään. DJ-videossa se näkyy levysoittimen hajottamisena ja peilin murskaamisena. Suorastaan sietämättömän piinaavalla ”Repetition”-raidalla aggressio näyttäytyy paljaana parisuhdeväkivaltana, mutta ehkä hakkaaja ja uhri on yksi ja sama, nuhjaantunut enkeli, jonka kimppuun Bowie käy ”Look back in anger”-biisin videolla. Tai erkaantuneena ja itsenäisenä olemuksena hän on taiteilijan oma feminiininen olemuspuoli, muusa tai suorastaan sielu, joka vilahtelee useimmissa kappaleissa. DJ:ssä hän on vain tyttö jossakin, hän ehkä tanssii. ”Move onilla” hän on Kyproksen saaren valtiatar, aalloista kohoava marmorinen Venus, maailman kuohuihin väsyneen merimiehen turvasatama (toki proosallisemmin Kypros on sitä myös pankkitalletuksille).

brian+duffy_david+bowie+2.jpgLevyn markkinointi oli jälleen hankala pala RCA:lle. Levy-yhtiö oli kyllä tyytyväinen siihen, että tällä kertaa levyn jokainen kappale oli ”normaalipituinen” ei-instrumentaali, mutta kohdeyleisöä oli vaikea määrittää. Listoja hallitsi tukevasti disco, mutta siihen muottiin levy ei kaikesta rytmikkyydestään huolimatta soveltunut. Toinen vaihtoehto oli punk/uusi aalto, mutta kaukana Lodger oli siitäkin. ”Progressiivistakin” harkittiin, mutta genre oli liian epämuodikas. Onneksi olivat kolme videota, jotka Bowie oli tehnyt Kenny Everett Show’n ohjaajan David Malletin kanssa. Tosin sellaisenaan ne eivät sopineet USAn markkinoille, koska niissä Bowie pukeutui naiseksi (kolmeksi erilaiseksi) ja suuteli miesten kanssa kadulla, mutta yhdistämällä harmittomampia pätkiä sopivasti saatiin jonkinlainen promovideo, joka sitten pyöri isojen tavaratalojen levyosastoilla sekä televisiossa. Mutta Lodger osoitti taipumusta painua yleisen huomion katvealueelle. Musiikkilehdistön vastaanotto oli nuiva (”Tältäkö 80-luku tulee kuulostamaan”). Brittilistoilla se käväisi ”vain” neljäntenä, kun taas ykkösenä oli ironisesti kylläkin yksi fanaattisimmista Bowien ihailija-seuraaja-jäljittelijöistä, Gary Numan soolodebyytillaan The Pleasure Principle. Bowie kommentoi asiantilaa happamasti että ilmeisesti 80-luku tulee olemaan kloonaamisen kulta-aikaa, ja tällä repliikillään hän särki Numan-paran sydämen.

Myöskin Adrian pettyi raskaasti kuunneltuaan ensi kertaa Lodgerin. Sounditkin olivat kuin mutavelliä! Hän kirosi mielessään Tony Viscontin alimpaan infernoon. No oli miten oli, Kuitenkin siinä oli ollut joitain pikku välähdyksiä jotka tuntuivat erikoisilta. Ne kannattaisi kuulla uudelleen, ehkä niiden perusteella hän voisi alkaa itse jalostamaan jotakin. Hän saattoi neulan jälleen kiekon ulkoreunalle. Mutta hänen yllätyksekseen levy kuulosti tällä kertaa aivan toiselta. Nyt kun kaikki hänen odotuksensa olivat rauenneet, hän koki musiikin uudella tavalla, se muodosti uuden omalakisen ja -laatuisen maailmansa. Hän kuunteli tarkoin levyn loppuun ja laittoi sen taas uudelleen soimaan. Loppujen lopuksi hän kuunteli sen 5:een perättäiseen otteeseen. Se vain parani kerta kerralta. Adrian hymyili liikuttuneena. Mestari ei voinut epäonnistua vaikka yrittäisi. Bowie oli avant-popin kuningas, sen luminen lakipiste sakeanmustien pilvien yläpuolella.

Teksti: JARKKO LEHTO

fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: