Viikon Teos 17: Kansas: Leftoverture (1976)

Rock-musiikin sanotaan usein virtaavan kahdesta eri alkulähteestä. Yhtäältä sen taustalla on afrikasta tuotujen orjien työlauluista rakentunut blues, toisaalta Ison Britannian kansanmusiikkiperinteestä, sen jigeistä ja reeleistä ammentava valkoinen country-musiikki. Vaikka nämä kaksi perinnettä ovat monella tapaa erilaiset, niitä yhdistää pentatoninen melodiamaailma, jonka vaaraan rakentuvat niin reel-juoksutukset kuin blues-riffit.

Kun kuuntelee Kansasin Leftoverture-levyä, herää mielessäni kysymys, miksi kaikista hard-rock/blues-riffittelyistä huolimatta levy kuulostaa ”valkoiselta”. Varsinkin kun vertaa edellisen viikon King’s X:än, levy kuulostaa amerikanserkun tekemältä Genesis-levyltä pienellä lisäsäröllä maustettuna. Rytmisesti levyssä on mainion rokkaava imu, mutta keinahtelun sijaan rytmi laukkaa kuin saksalainen marssi. Sikäli Leftoverture muodostaa mainion kontrastin edellisen viikon teokselle, jossa kuului Ray Charlesin kotikirkon kaikuja.  Musiikissa puhaltaa preerian tuuli.

Leftoverture on (ontuva) sanaleikki, joka viittaa Ludvig XIV:n hovisäveltäjä Giovanni Batista Lullin (itsetietoinen mies, joka kuoli lyötyään itseään johtamistyössä raskaalla kapelimestarin sauvalla varpaaseen, mikä sitten kuolioitui) oopperaa varten luomaan luomaan ”kuninkaan sisääntulomusiikkiin” (kuningas todella saapui musiikin saattelemana saliin seuraamaan esitystä), joka vakiintui ranskalaistyyliseksi orkesterimusiikin lajiksi kun vähemmän tärkeät valtionpäämiehet usuttivat hovisäveltäjiään luomaan heille vastaavanlaisia. Kansas on selvästi ottanut vaikutteita, jos ei nyt varsinaisesti overture-tyylistä, niin taidemusiikista yleisemmin. Selvimmin tämä ehkä käy ilmi levyn toisesta, ”The Wall” –kappaleesta, jonka sähköurkusoundi muistuttaa cembaloa, ja jonka moduloiva sointukierto muistuttaa Tony Banksin kautta Beethovenista.

Omistin Leftoverturen ns. ”alkuperäisenä” C-kasettina, jonka poimin poikavuosina jostain Anttilan alennuslaarista. Musiikissa on jotain minuun primitiivisesti vetoavaa. Harmonialaulut, kauniisti moduloivat juoksutukset, Steve Walshin viiltävä tenori; ne voittavat minut puolelleen. Levyn progeriffittelyt ovat paljon velkaa Genesikselle; ”Miracles out of Nowhere” –kappaleen puolivälin polyfoninen jakso kuulostaa jopa hieman Gentle Giantille. Nämä monimutkaisemmat osat eivät haittaa, ja kyllä niitä kuuntelee, mutta tavallaan ymmärtää hyvin, että Kansas teki vain pari selkeää proge-levyä ennen siirtymistään AOR-musiikin ruusutarhaan. Jo seuraavalla levyllä julkaistiin rock-klassikoksi noussut ”Dust in the Wind”, joka on selvää keskitien americana-rokkia ilman krumeluureja.

Parasta levyssä on sen vilpittömyys, joka sattuu sydämeen. ”Questions of My Childhoodin” avaus

When the sun is in the mid sky, he wears a golden crown
And he soaks the world with sunshine as he makes another round
It’s been a faster year than yesterday, all things that I had planned
And when I think I might be gaining I’m in the sunshine once again

on ehdoton työpäivän avausvärssy ja kappale saa minut aina hyvälle tuulelle. ”Wayward Sonin” ja ”The Wallin” melodiat nostattavat aina kylmät väreet. Klassikkolevy, mutta ei niinkään progressiivisuutensa vaan melodisuutensa ansiosta.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: