Sarja: David Bowie – Low (1977)

Nr. 11. Saippua. Muovinen kotelo, jonka sisässä hammasharja. Ei tahnaa. Erittäin iso ja vanhanaikainen partaveitsi – mitä, eivätkö ne käytäkään sähkökoneita? Ja sitten. Tulliupseerin sieraimet laajenivat. Kaksi kirjaa, joissa näkyy natsien tunnuksia ja miehiä univormuissa. Viranomainen siristi silmiään ja käänsi mielessään latinalaiset aakkoset kyrillisiksi. SPEER. GOEBBELS. ”Mitä nämä ovat?” upseeri kysyi tulkin välityksellä. ”Kirjoja. Tutkimusmateriaalia tulevaa elokuvakäsikirjoitustani varten. Se sijoittuu toisen maailmansodan aikaan”, David Bowie vastasi. Viimeisen tulkki käänsi ”suureksi isänmaalliseksi sodaksi”. Upseeri katsoi kirjoja. Sitten kalpeata ja laihaa kummajaista edessään. Sitten taas kirjoja. Hän otti kummankin vuorollaan tarkasteltavakseen, taivutti selkämystä ja juoksutti sivuja peukalonsa alta. ”Nämä ovat kiellettyjä täällä”, hän lopulta sanoi. ”Ne hävitetään.” Bowie nyökkäsi. ”Viekää se perähuoneeseen”, upseeri sanoi vieressään seisovalle miliisille. ”Tutkikaa läpikotaisin”. Miliisin, tulkin ja Bowien mentyä Sergei Ivanovitsh jatkoi matkalaukun penkomista. Vaatteita, aivan tavallisia. Vaaleita, silitettyjä paitoja, siististi niputettuja suoria housuja. Ja sitten… Tulliupseeri jähmettyi paikoilleen ja vilkuili salamannopeasti sivuilleen. PLAYBOY. Hän takavarikoi senkin.

Vuodenvaihde 1976. Bowie oli laatinut itseään varten joitain uuden vuoden lupauksia. Ensiksi ja tärkeimpänä oli päästä irti huumeista. Pitkään kypsynyttä päätöstä edelsi heroiinin kanssa pahoihin ongelmiin joutuneen Iggy Popin vapaaehtoinen hakeutuminen psykiatriseen sairaalaan ja metadonikuurin piiriin. Bowie kävi parantolassa tuomassa kukkia vanhalle yhteistyökumppanilleen, ja he alkoivat suunnittelemaan täydellistä ympärisönmuutosta, Amerikan tomujen jaloistaan karistamista. Päätöstä helpotti sekin, että Bowie oli kuullut ilkeitä huhuja, joiden mukaa hänen vajaa vuosi manageriksi ottamansa Michael Lippman pimitti häneltä jatkuvasti häneltä kuuluvia osuuksia. Kun Lippman sitten teki sopimuksen Earl Slickin kanssa, aivan kuten Defries aikoinaan Mick Ronsonin kanssa, Bowie sanoi Lippmanin irti sekä tietysti haastoi vielä oikeuteen. Bowie päätti perustaa oman yhtiön Bewlay Bros. Musicin, joka aivan kuten MainMan aikoinaan, vastaisi sekä musiikin tuotannosta että oikeuksien hallinnoinnista. Kumpaankin operaatioon – vanhalle mantereelle muuttoon sekä firman perustamiseen – tarvittiin rahaa, ja sitä Bowie saisi helpommin kiertueelta, sillä toisin kuin levyistä, konserteista koostuvat tulot kuuluisivat yksin hänelle. Muuttojärjestelyissä toimi aktiivisimmin Angela Bowie, joka hankki itselleen tutusta Sveitsistä 1900-luvun alussa rakennetun Château de Signalin perheen yhteiseksi pesäksi.

Station To Stationia seurannut suuri kiertue on legendaarisessa maineessa, ja sen konserteissa käyneiden muistot vaikuttavat yksimielisiltä siitä, että musiikki ja esitys itsessään oli todella vaikuttava ja uraauurtava show. Tapa jolla Bowie yhdisti mustan musiikin perinnettä ”eurooppalaiseen kaanoniin” oli silloin aivan uuden ja tuoreen tuntuinen, ja mikä tulee teatraalisuuteen, tällä kiertueella ei ollut ollenkaan lavasteita eikä propseja; dramaattinen efekti syntyi yksinomaan katokseen ja lavan takaiseen seinään kiinnitetyistä värittömistä spoteista ja loisteputkista, ja niiden heittämistä ekspressionistisen brutaaleista kontrasteista. Bowie oli napannut valaistuksen idean näkemästään Cabaret -musikaalin näytelmäversiosta. Tuo musikaali, kuten tunnettua, perustuu Christopher Isherwoodin käsikirjoitukseen ”I Am A Camera”, joka puolestaan pohjautuu kirjoittajan omakohtaisiin muisteluihin sotaa edeltäneen Berliinin yökerhoelämästä, ja siten viitoitti myös Bowien nyt alkavan elämänvaiheen suuntaa. Konserttien alussa soitettiin Kraftwerkin ”Radioactivitya” samalla kun näyttämön taustalle heijastettiin kuuluisa silmänhalkaisukohtaus Dalin ja Bunuelin ”Andalusialaisesta koirasta”. Tämä intro oli siis ”brechtiläisen” valaistuksen ohella ainoa ”erikoisefekti”, ellei sellaiseksi lasketa Bowien ylhäisen kylmää lavaesiintymistä hänen eläytessään ”Thin white duken” rooliin.

Alussa fabuloimani tulliepisodi takavarikkoineen sattui Puolan ja Neuvostoliiton rajalla vuoden 1976 huhtikuussa. Bowie, joka pelkäsi lentämistä, oli junamatkalla kohti Helsinkiä, Suomen pääkaupunkia, missä sijaitsevassa ”UKK-hallissa” oli määrä pitää Station To Station a.k.a White Light alias Isolar-kiertueen kaiken kaikkiaan 42. konsertti, Euroopan haaran kahdeksas. Tämä ei ollut Bowien ensimmäinen vierailu Neuvostoliitossa: hän oli kulkenut samalla kulkuvälineellä Siperian halki palatessaan Japanista jo kolme vuotta aiemmin. Mutta nyt hän todella kiinnitti huomiota itäblokin ulkoiseen ankeuteen, ihmisten vankeuteen ja kaikkialla esiintyvään sotilaalliseen kontrolliin. Nämä vaikutelmat näyttelevät suurta osaa Low-albumin B-puolella. ”Warzawa” on ilmeinen. ”Art decade” on näkymä Länsi-Berliiniin, tulevaan kotikaupunkiin, ja ”Wailing wall” taas kuvaa koko DDR:ää ja siellä vallitsevaa tunnelmaa.

Skandinaviasta Bowie saapui kotimaahansa, jossa lehdistö oli valmiina tekemään ison numeron Bowien tässä vaiheessa kuuluisista natsisympatioista. Joku niistä julkaisi kuvan jossa Bowie heilutti kättään häntä vastaanottaville faneille ja freimasi sen heil hitler-tervehdykseksi. Tabloidit ja vähän paremmatkin julkaisut repivät kuvaannolliset ihokkaansa. Rock Against Racism tuomitsi. National Front Youthin lehdykäinen taasen julkaisi jutun tyyliin ”Kaikki pop ei olekaan rappiollista”, ele joka ei mediassa tietenkään jäänyt sekään vailla huomiota. Tämä kerrassaan banaali tilanne sai lopulta Bowien närkästyneenä selittämään että hän ei ole missään nimessä poliittinen, että lehdille lausuntoja antaessaan hän ei ole sen enempää kuin Pierrot-klovni, joka vain heijastelee ajan henkeä. Toinen kiusallinen lehdistön kysymys koski Bowien äitiä Peggya, joka oli antanut viime vuosien aikana hänkin haastatteluja, joissa kertoi että Davidilta ei ollut herunut minkäänlaista tukea, kun hän oli yksinään joutunut elämään vakavista mielenterveysongelmista kärsivän Terry-veljen kanssa. Kun Bowielta kysyttiin mitä sanottavaa hänellä on äidilleen, vastaus oli tyhjentävästi ”Nothing”. Bowie joutuisi vastaamaan fasisimiepäilyihin koko 1970-luvun ajan, vuosikymmenen jonka lopulla hän viimein alkoi lauluissaankin tuomaan esiin ”vasemmistolaisia” ja ”antifasistisia” ideoita. Ja sitä seuraavalla vuosikymmenellä hänestä sitten tulikin täydellisen synninpäästön saanut, lähes stereotyyppinen, skinheadeista ”hyvin huolestunut” ruskettunut ja hohtavahampainen pop-miljonääri. Mutta olkaamme menemättä asioiden edelle.

Kohuja tai ei, Wembleyllä pidetyt kuusi konserttia olivat suuria menestyksiä. Yhden sellaisen jälkeen Bowie kohtasi backstagella Brian Enon, jonka uusinta levyä Discreet Musicia Bowie kertoi kovin diggailevansa. Eno puolestaan sanoi olevansa imarreltu, ja omasta puolesta pitäneensä Station To Stationista. Herrat päättivät tehdä jotain yhdessä kunhan kiertue oli saatu päätökseen. Mikä tapahtui heinäkuussa. Studiotyö tapahtui jälleen Château d’Hérouvillessa, jossa Pin Upsitkin tehtiin. Mukana olivat Carlos Alomarin lisäksi jälleen Davies ja Murray. Enon tehtävänä oli toimia tietyllä tavalla vastavoimana Bowielle, jonka tapa tehdä musiikkia oli maalaileva ja rönsyilevä, omaa persoonaa esille tuova, kun taas Eno pyrki zenmäiseen minimalismiin ja tekijän täydelliseen häivyttämiseen. Enolla oli laaja kokelma kaikenlaisia epäortodoksisia kikkailuja, kuten että veti kirjaimellisesti hatusta paperilappuja, joihin oli kirjoitettu sointujen nimiä, ja ”sävellys” syntyi siis arpomalla. Toinen kikka, jota käytettiin oli että muusikot soittivat oman osuutensa metronomin tahdissa tietämättä kappaleesta mitään muuta kuin sävellajin, ja melodia syntyi näin erillään syntyneitä nauhoituksia yhdistämällä. Tony Visconti, joka oli jälleen kutsuttu tuottajaksi, oli tuonut mukanaan uuden efektilaitteen, Eventide H910 Harmonizerin, joka pystyi muuttamaan äänen korkeutta sitä hidastamatta. Nykyajan digituotantoympäristössä aivan yksinkertainen toimenpide, mutta tuolloin cooli ja tuore juttu. Visconti hyödynsi vempainta takaisinsyöttämällä efektin alkuperäiseen signaaliin, ja tästä seurasi erikoisia nousevia ja laskevia kuvioita, joita kuullaan paljon Low’lla, etenkin rummuissa. Kun vielä otetaan huomioon Enon itsensä tekemät elektroniset äänet, voidaan sanoa että Low poikkeaa kaikista aiemmista Bowien levyistä siten, että siinä tuotannolliset seikat nousevat varsinaisen musiikin, itse laulujen ohella pääosaan. Tässä laulut ovatkin lyriikaltaan hyvin kitsaita ja lakonisia, tekstuurit ja tunnelmat ovat keskiössä.

Jos ajatellaan tähän johtanutta kehitystä, niin sen voi havaita alkaneen Young Americansilla, jonka taustalla soiva musta rhythm&blues oli vielä tuohon aikaan autenttista siinä mielessä, että se oli suuressa määrin kutoutunut afro-amerikkalaisen kansantietoisuuden kollektiiviseen ilmaisuun, kun taas Bowien laulu oli enimmäkseen simulaatiota, ”muovisoulia”, kuten hän itse sitä kuvasi. Station To Stationilla Bowie krautrock-vaikutteiden alaisena pyrki tuomaan ”eurooppalaista struktuuria” lauluihin, mutta kykenemättä kohoamaan individualistisen pelastuskaipuun ulkopuolelle. Sillä Euroopalla ei voi olla kollektiivista ilmaisua samalla tavalla kuin vielä 1970-luvun puolivälin mustassa musiikissa saattoi ilmetä tietyn etnisen valtakunnan itseymmärrys – eurooppalaisten oma autenttinen, faustis-dionyysinen yhteistajunta on tukahdutettu ja mykistetty vuoden 1945 jälkeisessä kulutuksen ja säästämisen ympärillä pyörivässä ”maailmanjärjestyksessä”, eikä se voi nyt tulla esiin muulla tavoin kuin ohuina säikeinä, atomien, yksilöiden traagisessa aikaa vastaan käydystä kamppailussa ja siitä kummunneessa taiteessa.

low.jpgTässä kontekstissa voidaan ymmärtää Low’n A-puolen viisi laululyriikkaa jatkeena Station To Stationille, eräänlaisina särkyneinä ja miltei pilkallisuuteen asti typistettyinä versioina aiemman levyn kemiallisesti paisutetuista rukouksista ja hurmoksista. Erityisen hyvin tämä tulee esiin Britanniassa ihmeellistä kyllä isoksi hitiksi tulleessa ”Sound and visionissa”, joka on ahdistunut, negatiivinen versio tyhjyydestä ja riippuvuudesta. Niin muissakin lauluissa: ollaan teljettynä huoneeseen, ei haluta nähdä jotakin, kaivataan rakkautta joltakin joka on jollain tapaa ulottumattomissa, kierretään kehää parkkihallissa jne. Silti synkkien sanoitusten takana on myös kirkkautta, aivan uuden futurismin ennakointia. Enon symmetriset ja kantaaottamattomat planktoninomaiset kelluntakuviot muuttuvat Bowien musiikkiin sovellettuina komeiksi, korkeuksiin viittaaviksi pilvirakennuksiksi myyttisessä Uudessa Euroopassa.

Vaikka nauhoitukset tehtiin hyvässä ja inspiroivassa hengessä, ulkoiset olosuhteet olivat stressaavat. Koska oli kesä, kaikki studion työntekijät olivat lomalla, elintarvikehuolto ja logistiikka eivät pelanneet. Paikalla oli vain studiomestari Laurent Thibault, jonka kanssa välit tulehtuivat, kun tämä meni höpisemään levynteosta omiaan ranskalaiselle musiikkilehdistölle. Bowien piti myös käydä kesken sessioiden Pariisissa hoitamassa oikeusjuttuaan Lippmania vastaan. Siinä hän sai näpeilleen, ja joutui luovuttamaan entiselle managerille pari miljoonaa. Seuraavaksi Angie tuli visiitille uuden poikaystävän kanssa ja aggressiivisesti käyttäytyen… Ja yöllä Frédéric Chopinin haamu mellasti, eikä Bowie juuri nyt ollut erityisen innostunut ottamaan kontaktia henkimaailman ilmiöihin.

Levyn viimeistely tapahtui Länsi-Berliinissä Hansa-studiolla, ja sinne Iggy ja Bowie & Coco myös jäivät asumaan. Kaikilla kolmella oli omat pikku boksit Schönbergin kaupunginosassa. Bowie nautti kaupungin rikkaasta kulttuurihistoriasta, ja erikoisesta tunnelmasta joka oli peräisin alueen erikoisasemasta keskellä Itä-Saksaa. Häntä viehätti berliiniläisten erilaisia elintapoja ja tyylejä kohtaan osoittama suvaitsevaisuus – tai mikäli haluamme käyttää oikeampaa ja hieman vähemmän lokaantunutta sanaa, välinpitämättömyys – ja sitä että hän, viikset kasvatettuaan saattoi kulkea kaupungilla incognito, kenenkään häiritsemättä. Myös huumevieroitus sujui sikäli hyvin, että hän ja Iggy retkahtivat vain viikonloppuisin, kun taas muulloin kumppanukset tyytyivät alkoholiin, lähinnä vahvaan olueen. Eräänä iltana Angie ryntäsi Bowien asunnolle raivon vallassa. Bowien piti valita, joko Berliini tai Sveitsi. Joko Coco tai hän. Tässä kiperässä tilanteessa sankarimme vaipui tajuttomana lattialle. Sairaalassa lääkäri diagnosoi tapauksen liiallisesta juomisesta seuranneeksi sydämen toimintahäiriöksi. Mutta selvää oli että Bowie oli valinnut Berliinin ja Cocon. Seuraavan kerran hän tapaisi Angelan eropapereita laadittaessa.

Low’ta tehtäessä ei oltu edes varmoja, syntyykö siitä albumia. RCA:ssa, levy-yhtiössä syntynyt materiaali otettiin tuohtumuksella vastaan, niin paljon se poikkesi aiemmista menestyslevyistä. Aprikoitiin sitäkin oliko tämä Bowielta tietoinen fuck you. Joku lähetti nauhat Defriesille, jolle, kuten muistamme, kuului 16% osuus levyn tuotoista. Hänkään ei pitänyt kuulemastaan, mutta antoi viisaan neuvon lykätä julkaisua ensi vuoden tammikuulle. Jos Low ilmestyisi joulumarkkinoille, ja tuottaisi mutkatonta soul-poppia odottavalle yleisölle pettymyksen, se saattaisi leimata Bowien brandin pysyvästi, kun taas uuden vuoden puolella mahdollinen floppi ei tekisi niin kipeää. (PÖH)

Niin tapahtui, että alkuvuodesta 1977 Nicolas Roeg vastaanotti postissa uuden LP:n. Kannessa oli ”Thomas Jerome Newtonin” sivuprofiili oranssiksi värjättynä. Levyn mukana seurasi nootti Bowielta, johon oli kirjoitettu ”Tällainen soundtrackista olisi voinut tulla”. Onkin niin, että Station To Stationin jälkeen Bowie palasi loppuvuodesta 1975 studioon äänittämään materiaalia The Man Who Fell On Earthin ääniraitaa varten. Syntynyt musiikki oli suureellista ja instrumentaalista, mutta Roeg halusi jotain aivan muuta, enemmän folkimpaa ja americampaa kuin Bowien liian ”scifimäiset” äänikuvat. Loppujen lopuksi Low’n kappaleista vain ”Subterraneans” sisältää aihion suunnitellulta soundtrackilta, jonka nauhat lepäävät jossain holvissa, samoin kuin massiivinen määrä muutakin Bowien vuosien varrella synnyttämää, toistaiseksi julkaisematonta materiaalia.

Bowie jäi Berliiniin, ja Angie jatkoi jetset-elämän viettämistä, jota hän tulisi rahoittamaan mm. antamalla haastatteluja ja kirjoittamalla kaksi hulvatonta kirjaa elämästään rouva Bowiena. Jossain toisessa universumissa David ja Angela Bowie olisivat ehkä elelleet sopuisasti Blonayn kartanossa, Montreux’n lähistöllä. Mielikuvituksen silmin voimme nähdä David Bowien soutelemassa idyllisellä Genevejärvellä naapurissa asuvan Charlie Chaplinin seurassa, ja he olisivat rupatelleet elokuvista, diktaattoreista ynnä muista. Mutta kohtalo saneli toisin. Isossa asunnossa eleli lähinnä Davidin ja Angelan pieni poika ”Zowie” (Duncan ”Joey” Jones) Marion Skenen, palkatun lastenhoitajan (de facto äidin) kanssa. Asunnon käyttöaste ei näet saanut laskea liian alhaiseksi, koska muussa tapauksessa David Bowie ei olisi enää virallisesti kirjoilla Sveitsissä eikä siis voisi nauttia varsin kilpailukykyisestä veroasteesta (10%).

Teksti: JARKKO LEHTO

fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: