Sarja: David Bowie – Station To Station (1976)

Virkistäydyttyänsä David Bowie vetäytyi New Yorkin residenssiinsä, mielessänsä lepäily. Vaan oitis kynnyksellä hän yhytti Ava Cherryn, joka informoi että keittiössä istuu muuan vieras henkilö, ja on niin tehnyt kokonaiset 8 tuntia, vartoen Bowien saapumista. Kyseinen itsepintainen miekkonen oli avant-garde-ohjaaja Nicolas Roeg, joka valmisteli Walter Tevisin tieteisromaaniin The Man Who Fell On Earth (1963) perustuvaa elokuvaa. Siihen saakka vaikeuksia olivat tuottaneet paitsi rahoituksen saaminen, myöskin varteenotettavan pääosan esittäjän löytäminen. Onneksemme kohtalo vihelsi pelin poikki. Eräänä keväisenä iltana Roeg oli sattumalta sattunut näkemään TV:stä Cracked Actor -BBC-dokumentin, (sen saman jonka me myös katselimme tämän maratonin edellisosassa), ja niinpä hänelle valaistui että Bowie aivan omana (!) itsenään (”!!”) olisi kerta kaikkisesti oikea hahmo istumaan päärooliin, esittämään ”Thomas Jerome Newtonia”, ihmismuotoisena esiintyvää Alienia Anthea-planeetalta, miestä, joka saapuu Maan pinnalle lähtökohtaisesti keksimään keinon kuinka pelastaa kuolevan kotimaailmansa, mutta traagisesti muuntuu täällä ollessaan menestyväksi liikemieheksi, sitten sortuen sisimmässä, totaalisessa yksinäisyydessään alkoholin ynnä TV:n orjaksi, ja siitä edelleen valtiollisten tiedustelupalvelujen kokekaniiniksi, enää vain hatarista ohuin ihmissuhdepelastuslanka häntä koossaan pitäen.

Bowie tietenkin ymmärsi mitä Roeg ajoi takaa, sen että sci-fi-kehyksen takana oli tutkielma luonteesta, joka oli kovin samankaltainen kuin hänen itsensä omaksumansa roolien takainen arkkityyppinen outsider-hahmo, täysin mukana maailmassa, mutta silti kokonaan vieraantuneena siitä, ja niin hän Cocon ja autonkuljettajansa kanssa siirtyi kesällä 1975 Uuteen Meksikoon tekemään työtä elokuvan parissa. Tuloksena syntynyttä, myöh. kulttimaineen saavuttanutta elokuvaa markkinoitiin Bowien nimellä, mutta levityksessä oli melkoista vaikeutta, mm. tuotantoyhtiö Paramount sanoutui siitä irti. Bowielle teki kuitenkin hyvää päästä eroon suurkaupungin kuvioista, ja hänen holtiton piristeidenkäyttönsä väheni jossain määrin kuvausten aikana. Coco oli järjestänyt hänelle pikku mökin autiomaan reunalla, jossa hän majaili ahmien okkultista kirjallisuutta, johon liittyviä aiheita hän oli toki aiemmassakin tuotannossaan viljellyt, mutta nyt niistä alkoi kehkeytyä kokonaisvaltainen suuntaa antava kompassi, jonka paikalleen jähmettynyt neula alati osoitti johonkin tavoittamattomaan, kultaiseen, ikuisesti nousevaan aamuruskoon.

Elokuussa hän jätti The Man Who Fell On Earthin kuvaukset roolihahmokseen muuttuneena, ja jatkoi elämäänsä ”Thomas Jerome Newtonin” rooliasussa, ja kehitti itselleen vielä yhden ekstra-persoonallisuuden, ”Thin white duken”, joka samaan aikaan tuomitsi moraalittoman maailman alimpaan tuonelaan, mutta silti eli samassa maailmassa välinpitämättömän kylmänä, kaiken yläpuolella. Näissä merkeissä hän esiintyi useissa haastatteluissa ja tv-ohjelmissa, nenäänsä niiskutellen, pikkuisen pihalla, mutta silti aina elliptisellä tavallaan jutun juonen säilyttäen ja kissan tavoin jaloilleen yli 9 kertaa tipahtaen, itseään pikkuisen ivaten, yhtäkkiä äkkiarvaamatta umpikuluneiden kliseiden ja aidosti tuoreiden ja terävien huomioden välillä spontaanisti vaihdellen, ja aina viimeisimpiä suunnitelmiaan sekä keppihevosiaan promoten. Hänen suorituksensa olikin verraton media-akrobatian taidonnäyte: amerikkalaisten valtavirralle hän näyttäytyi hieman eksentrisenä engelsmannina, joka kuitenkin oli valloittavan avoin ja sympaattinen, lapsekkaan innostuneella tavalla mukava heppu, kun taas faneille ja musiikin”tuntijoille” sama akti loi kuvan kaikkia rajoja venyttävästä kokeilija-huimapäästä, ainoasta vakavasti otettavasta pop-taiteilijasta, jonka selkeästi havaittava, mutta sanoiksi lausumaton huumeidenkäyttö loi sekin vain elegantin pikanttia glitziä idolin hohteen ympärille.

The-Man-Who-Fell-To-Earth

Samaan aikaan hän antoi kitsaasti lehtihaastatteluja, vaan kun hän sellaisen antoi, niin herra varjele, mitä suusta pääsikään. Bowie, veljeltään omaksumansa yltiötaiteellisen beatnik-kulttuurin edustajana oli jo ensilevyltään asti asettunut 60-lukulaisen hippioptimismin yläpuolelle, ja esiintynyt sen ironisena kommentoijana. Nyt hän julisti myös rockmusiikin kuolleeksi, tai vielä pahempaa, kuolemansairaaksi ”hampaattomaksi akaksi”, ei, vieläkin pahempaa, rock/pop oli eräänlainen pimeyden enkeli, ruumiiton pahuuden entiteetti, joka vetäisi sinänsä mukavat ja kivat muusikot imuunsa, ja jauhoi heidät murusiksi. Ehkä nyt omaksuttu maaginen maailmankatsomus sai sen aikaan, että Bowie ei enää kokenut mittelevänsä voimiaan kierojen managerien ja muiden hyväksikäyttäjien kanssa, vaan taistelevansa suoraan armottoman musabisneksen takaisten voimien kanssa, olentojen jotka eivät olleet lihaa eivätkä verta vaan hallituksia ja valtaistuimia taivaan avaruuksissa.

Mikä ratkaisu kaiken korruptoneisuuteen? ”Diktatuuri” – ja hän selittää hyvin yksityiskohtaisesti: 50-luvulla ilmennyt liberaali liike saavutti tavoitteensa 60-luvulla lainsäädännön ja yleisen ilmapiirin tultua vapaamieliseksi, mutta näiden asioiden toteuduttua 70-luvun liberalismi on enää pelkkä tyhjä ele, ulkokultainen uskontunnustus; jotta se voisi syntyä uudelleen, se tarvitsee vastavoiman, Bowien omin sanoin, ”äärioikeistolaisen rintaman, joka nousee ja keikauttaa kaiken jaloiltaan ja pyyhkii pöydän puhtaaksi”. Sitten vasta voidaan saada uusi liberalismin muoto” Täman kaltainen logiikka saattaa tuoda mieleen saman ajan vasemmistoterroristien ideat, joiden mukaan terrori pakottaisi ”esiin” yhteiskunnan kätketyn fasismin poliisivaltion muodossa, joka puolestaan herättäisi laajat kansalaispiirit mukaan vallankumoukselliseen toimintaan, Bowien skenaario on porvarillisempi kevytversio samasta dialektiikasta, mutta yhteistä näille on – nostalginen, palava rakkaus 60-luvun ideoihin ja niiden kariutumisen aiheuttama katkeruus. On selvää että David Bowie enemmän kuin ehkä kukaan muu popmaailmassa oli paradoksaalista kyllä, todella syvälle sisäistänyt 1960-luvun aatteet, ja hänen pettymyksensä syvyys on kaiken niihin liittyvän ironisoinnin, etäännyttämisen ja jopa niiden tylyn moukaroinnin takana, 60-luku on pysyvästi ankkuroitu tausta kaiken takana.

Toisaalta sitten hän oli nyt venyttämässä rajoja todellisten tabujen suuntaan, aidosti ihastumassa Kolmannen Valtakunnan ulkoiseen estetiikkaan, ja kehui Hitlerin suoritusta nerokkaana ”mediataiteilijana”. Tosiasia on, että varsin monet taiteilijatyypit jakavat nämä ajatukset, mutta yleensä he pitävät ne joko omana tietonaan, tai jos joutuvat puhumaan mieltymyksistään, myöskin ymmärtävät samassa hengenvedossa sanoutua irti kaikista ”äärideologioista” poliittisen korrektiuden täten säilyttäen. Mutta ei vuoden 1975 Bowie. Päinvastoin, hän oikein painotti että hänestä itsestään tulisi hyvä diktaattori, sillä olihan hän nähnyt millainen valta hänellä oli yleisöönsä. Bowie eli niin omassa sfäärissään että arveli fasismin kanssa flirttailun olevan julkisuuden kannalta vain samankaltaista särmikästä provoilua kuin biseksuaaliksi tunnustautuminen. 1970-luvun puolivälin USAssa, Watergaten jälkimainingeissa, tällaiset puheet vielä menivätkin gonzoilun piikkiin, mutta eivät enää Euroopassa. Kuluisi vielä vuosia kunnes Roger Waters paketoisi hyvin samantapaiset teemat ”The Walliin” ja möisi ne onnistuneesti sekä yleisölle että medialle, mutta hänen temperamenttinsa olikin eri puusta veistetty, ei-metafyysinen ja psykologisoivampaan fokusointiin kykenevä.

Kuvausten päätyttyä Bowie muutti uuteen vuokra-asuntoon Los Angelesissa ja hänen aineiden käyttönsä otti, mikäli mahdollista, vieläkin suurempia kierroksia. Syksyllä alkoivat uudet levytykset. Edellislevyltä mukaan tuli ensinnäkin Carlos Alomar, joka kitaransoiton ohella alkoi näyttelemään yhä keskeisempää osaa Bowien musikaalisessa tuotannossa, hän teki sovitukset ja funkkaavat introt ynnä muut koukut Bowien sävellysten pohjalta. Toiseksi kitariksi mukaan tuli Earl Slick – kaveri joka lähti Alomarin sijasta Diamond Dogs -kiertuelle, surkeasta palkasta välittämättä. Rumpujen taakse astui mahtava, herkkänäppi Dennis Daves, joka oli ensi kerran ollut mukana ”Famea” tehtäessä. Basistina toimi George Murray. Alomar & Daves & Murray-combo pysyikin Bowien vakio-rytmiryhmänä aina Scary Monsters-levylle asti. Ja tämän kierroksen perinteinen Tyly Tipautus osui nyt – tadaa – vanhaan kunnon Mike Garsoniin, joka jäi turhaan odottamaan kutsua L.A:han. Hän muistutti nyt Bowieta ikävästi MainManin ajoista, ja/tai sitten hänen harras skientologisuutensa teki hänestä ”heikoimman lenkin”. Hänen sijastaan koskettimissa oli nyt E Street Bandin Roy Bittan, joka kyllä kuulostaa hyvältä ja tuoreelta.

station

Syntyneen levyn materiaali on toisaalta suoraa jatketta Young Americansin soulille, mutta siinä on myös lähes saman verran mukana vaikutteita, jotka esiintyvät hallitsevassa asemassa vasta seuraavilla levyillä, Bowien uusien ihastusten, Kraftwerkin ja Neu!:n tuomia krautrock-mausteita. Levyn laulujen aiheita kuvaa lähes gospelmainen rukouksellisuus ja rakkauden jano. Merkillistä on se, miten Bowie onnistuu artikuloinnillaan ja katkonaisilla sanoituksillaan etäännyttämään, muuttamaan laulujen teemat täysin epäemotionaaleiksi abstraktioksi samalla kun hänen äänensä syvä resonanssi kuitenkin väreilee aitoa, mutta sanomatonta tunnetta, todellista kaipuuta. Uskaltaisinpa väittää että tällä levyllä Bowie on lähempänä omaa itseään kuin millään aiemmilla, joskaan ei tuo esiin siitä kuin yhden kemiallisesti valaistun sektorin, esittäytymisen keinotekoisuudesta ja osittaisuudestaan huolimatta todellisen olemuspuolensa. Kokaiinin ja amfetamiinin lisäksi repertuaariin oli nyt tullut fenisyklidi, PCP eli ”enkelipöly”, joka kykenee antamaan absoluuttisen varmuuden tunteen jonkin kosmisen totuuden selkenemisestä samalla kun se leikkaa käyttäjänsä erilleen ulkomaailmasta ja tekee hänestä sosiaalisen idiootin. Nimikappaleen voidaan ajatella viittaavan tilanteeseen, jossa artisti seisoo yksin pimeässä olohuoneessaan uppoutuneena ikuisen tämänmhetkisyyteen. Hänen yliluonnollisiksi terävöityneet aistinsa kuulevat meren aallokon lyövän rannikkoon; hän itse on kokonaistunut taide-esine, paikoilleen jähmettynyt elämänpuu, mystisten mestarien ympäröimä; vain ajatus kiitää kuin demoni asemalta toiselle. Jopa hänen omaksumansa rooli, ”Thin white duke” on suuri kaiken yhteenliittäjä, se vihkii rakastavaiset, joiden yllä leijuu sokea kerubi, Amor, joka nuolillaan puhkoo heidän silmänsä kaikelle muulle.

Levyn puoliskot peilaavat toisiaan: levyn aloittavan ”Station to stationin” vastapooli, sen yang tai yin on B-puolen avaava ”TVC15”. Jos nimikappale kuvastaa levyn kantta, jossa ”Thomas Jerome Newton” astuu hänet kotiin – sisäisyyteen – vievään avaruusalukseen (todellisuudessa kaiuttomaan huoneeseen, jonka hiljaisuudessa voi kuulla oman verensä kohinan ja sydämen sykkeen), vastaa elokuvassa ”TVC15”:ttä kuva, jossa addiktioon uponnut ”Thomas Jerome Newton” tuijottaa apaattisena televisioiden muodostamaa seinää – itsestään ulkonevaisuuden vertauskuvaa. Mutta tämäkin laulu on rukous, Bowie rukoilee televisiota, jotta tämä palauttaisi nielaisemansa rakkauden takaisin maan päälle.

Sitä seuraava soul-funk, ”Stay” on sekin rukous, että joku pysyisi luona, auttaisi toipumaan kurjasta viikosta. Ja vastaus on ”Golden years”, mitäs viikoista, jahtaa varjoja ja fiksuunnu baby, sillä tulen olemaan kanssasi seuraavan vuosituhannen ajan, wah wah wah. Mutta tällaisen innostuneisuuden jälkeen ei voi tulla kuin lasku. Henkivallat joita Bowie oli asettunut vastaan, syytivät noidannuolia ja kirouksiaan. Päivien valvomisen ja douppaamisen ajan kestäneen funk-euforian jälkeen vanhat tutut apokalyptiset ja totalitariset pakkomielteet palasivat takaisin, nyt maagisiin symboleihin ja loitsuihin verhoutuneena. Naapurissa oli noitia ja piru asui uima-altaassa. Niitä Bowie torjui hakaristeja ja pentagrammeja piirrellen, mutta jossain kohtaa hänen oli turvauduttava ennenkuulumattoman konventionaalisiin keinoihin: krusifiksiin ja sielun pohjalta nousevaan viimeiseen avunpyyntöön jonka lähetti vilpittömyyden siivillä ylös taivaaseen, jossa päivä ei laske – ”Word on a wing”. Ja vastaus tuli – kuin tuuli, joka kulkee missä tahtoo, sen huminan voi kuulla, mutta et tiedä mistä se tulee, minne menee – villi on henkäyksensä.

Eräänä päivänä, Bowie kertoo, muuan ystävä löysi hänet talonsa pimeydestä lattialle tuupertuneena. Tyhjien maitotölkkien, puoliksi syötyjen pippurien ja taikajauhojen ympäröimänä. Silloin tämä ystävä talutti Bowien peilin eteen ja sanoi surullisena: Katso itseäsi. En voi enää pitkään pysyä seurassasi ellet osoittaudu sen arvoiseksi. – Ja se lause viimein pysäytti Bowien ja järkytys antoi hänelle voimaa alkaa tehdä vaivalloista nousua syvästä kuopasta johon hän oli tippunut. Kuka oli tuo ystävä? Sitä emme tiedä, mutta yhden asian voimme todeta. Olipa hän kuka hyvänsä, oli hän todellinen enkeli.

Teksti: JARKKO LEHTO

fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: