Viikon Teos 14: Bela Fleck and the Flecktones: Flight of the Cosmic Hippo

Viimeksi kun kuuntelimme progressiivista folkia, matkustimme Portugaliin A Presenca das Formigasin siivellä. Tällä viikolla vuorossa on amerikkalainen roots-perinne ja matkaoppaana kvasi-unkarilainen banjonsoittaja Bela Fleck yhtyeineen.

Bela Fleck nimettiin Bela Bartokin mukaan. Ei siksi, että New York Cityssä asuneilla musiikkia rakastavilla vanhemmilla olisi ollut mitään tekemistä Unkarin kanssa. Tästä huolimatta Fleckiä on luultu niin usein unkarilaiseksi tai unkarinsukuiseksi, että Unkarin valtio on myöntänyt hänelle kulttuurinedistämistyöstä kunniakansalaisuuden.

Fleck on siis amerikkalainen kuin omenapiirakka, ja niin on tämä levykin. Banjo-huuliharppurintama tursuaa americanaa, samoin jazzin, bluesin ja rockin sekaan uiva roots-vaikute. Jos tämä ei riitä, Flecktones  tekee levyllä Hendixit ja versioi ”Star Spangled Bannerin”. Siksi Cosmic Hippo, minun ja monen muunkin mielestä Flecktonesin paras levy, on erinomainen avaus sarjamme progressiivista americanaa luotaavalle jaksolle.

Cosmic Hippo on metrisesti erittäin monimutkainen levy. Polyrytmejä ei kuulla, mutta mutkikkaat tahtilajit vaihtuvat rivakoiden tempojen puitteissa niin, että tahtilajien laskeminen saa usein minut raapimaan päätäni. Melodisesti musiikki on pastoraalisen viatonta, ja harmoniatkin ovat usein aika suloisia; mutkikkuus on esiintyessään usein piilotettua. Poikkeus on ”Star Spangled Banner”, joka on saanut todella makean ”jazz-treatmentin”. Avaussointu on duurin ensimmäisen asteen sijaan korvattu VIb-duurisoinnulla (James Bond-soinnulla), ja sitä seuraava dominantti on korvattu IIIb-duurisoinnulla. Melodia ei koskaan purkaannu, vaan seilaa erilaisissa jännitteisissä muunnesoinnuissa koko kappaleen. Muita mutkikkaampia kappaleita ovat Bachin soolosello- ja viulusarjoja muistuttava ”Jekyll And Hyde (And Ted And Alice)” ja lattariin päin kumartava progeooppera ”Hole in the Wall”, jonka (7+8+7+4+6)/16 tahtilaji sai minut kyllä raapimaan päätäni. Levyn lempeämpää laitaa edustavat möyheä nimikappale, Dixie Dregsiltä haiskahtava ”Turtle Rock” ja oma suosikkini, sydäntäsärkevän kaihoisa balladi ”Star of the County Down”.

Minusta levy on vähän kuin suklaarasia, täynnänsä erilaisia makeita kappaleita jotka ilahduttavat mieltä. Muusikot ovat huikeita virtuooseja. Etunenässä on tietysti basisti Victor Wooten, joka on Jaco Pastoriuksen jälkeen viimeisin suuri sähköbasisti. Jopa maussaan tarkka Tony Levin on kehunut Soundin haastattelussa Wootenia. Velipoika Roy Wooten (Future Man) soittaa myös Allan Holdsworthin suosiman Synthaxe-yhtiön Drumitar-rumpukontrolleria. Synteettiset rumpusoundit ovat mukiinmenevät, varsinkin kun muistaa levyn ilmestyneen 1991. Ehkä ne eivät kuitenkaan ihan kestä nykyajan korvan vaatimuksia. Levyn aliarvostettu komponentti on Howard Levyn huuliharppu, joka soittaa notkean sielukkaasti melodisemmat linjat.

Uppoaako Flecktones vaativaan progekansaan? Epäilisin, että jotkut saattavat arastella levyn soundia, sillä huuliharppu-banjo-sähköbasso-rumpukontrollerikokoonpanolla ei loihdita kovin dramaattisia dynaamisia kaaria. Kappaleet saattavat siis ensi kuulemalla kuulostamaan hieman ”pikkunäteiltä.” Kannustan kuitenkin kuuntelemaan tarkasti, sillä näin huolettoman virtuoottista soittoa ja oivaltavia kappaleita ei usein saa kuulla.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

 


Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: