Sarja: David Bowie – Young Americans (1975)

David Bowie antoi potkut silloiselle henkilökohtaiselle assistentilleen Diamond Dogsin miksausvaiheessa, naishenkilölle, jonka nimi ei kuitenkaan ole historiankirjoihin jäänyt. Syyt: Krooninen myöhästely, luvattomat poissaolot, tehtävien väärin käsittäminen. Toistaiseksi vakanssin sai täyttää MainManin määräaikaisesti palkkaama sihteeriapulainen, Corinne Schwab, joka oli ottanut puolen vuoden pestin tienatakseen rahaa suunnittelemaansa reissuun, jossa kiertelisi Greyhound-bussilla pitkin Amerikkaa. Bowie huomasi pian ”Cocon” olevan äärettömän tehokas ja tunnollinen työntekijä, ja muutenkin mielenkiintoinen persoona. Kun työsuhde oli päättymässä ja Cocon määrä lähteä matkalleen, David kysyi eikö häntä ennemmin kiinnostaisi jatkaa hänen PA:naan. Hän kun oli itsekin lähdössä matkaamaan jenkkilään, ei tosin bussilla vaan Cadillacin kyydissä. Cocolle kelpasi. Niin alkoi erikoinen äiti-poika/sisar-veli/Jeeves-Wooster/???-???-suhde joka kestäisi vähintään 43 vuotta, ulottuen siis ainakin Bowien viimeisimpään muodonmuutokseen asti.

Kyllä vainen, on kesä 1974, Amerikkaan taas matka käy! Diamond Dogs pitkäsoitto oli odotetusti mennyt oitis UK:n ykköseksi, RCA oli valmis vielä kerran hellittämään kukkaronnyörejään ja satsaamaan uuteen kiertueeseen, Bowien lopulliseen USAn valloitukseen. Tällä kertaa homman kuitenkin täytyi toimia. Bowien oli päästävä top-kymppiin niin pitkäksi aikaa että hänen nimänsä olisi kaikkien huulilla rannikolta toiselle. The last chance. Ja jälleen Tony Defries pisti MainManin promokoneiston pyörät pyörimään. Journalisteille ja kriitikoille lähetettiin muhkea kirjekuori, joka sisälsi valmista Diamond Dogs-grafiikkaa, jota lehtiin painattaa. Varmuuden vuoksi ostettiin isoimmista musiikkijulkaisuista aukeamat, joihin präntättiin levynkansi kokonaisuudessaan varustettuna ”The Year Of The Diamond Dogs”-tekstillä. Tv- ja radiomainoksia, standeja suurkaupunkeihin, ”Diamond dogs”-kaulapantoja…

Bowie ei jäänyt pekkaa pahemmaksi, vaan laati kiertuetta varten hulppeat, ennenkuulumattomat neljännesmiljoona dollaria maksaneet puitteet yhden miehen musikaaliaan varten. Amanda Lear oli heidän styylauksensa aikana tutustuttanut Bowien Dalín maalauksiin sekä ennen kaikkea saksalaiseen ekspressionistiseen elokuvaan (kuten ”Tohtori Caligarin kabinetti” ja ”Metropolis”), ja nämä olivat tehneet syvän vaikutuksen, jonka seurauksena kehittynyttä visuaalista tyyliä Bowie enemmän tai vähemmän viljeli koko myöhemmän uransa aikana. Diamond Dogs – kiertueen setti oli rock/pop-teatteria ennennäkemättömässä skaalassa: näyttämön taustalla oli kokonainen ”Hunger City” aavemaisine, tyyliteltyine torneineen ja siltoineen, Bowie itse ilmaantui esiin jalokivin koristellusta jättiläiskädestä, käytössä oli myös taidokkaasti kätketty nosturi, joka sopivassa kohdassa sai Bowien levitoimaan korkeuksissa. Valokeilassa olikin lähinnä Bowie itse, vain kaksi tai kolme ammattitanssijaa koristi lavan laitoja välillä. Michael Kamenin johtamat muusikot olivat piilotettuina ”Hunger Cityn” ”talojen” taakse, josta he välillä ilmaantuivat esiin uhkaavana zombiarmeijana, mutta pääsääntöisesti kukaan ei saanut varastaa huomiota shown varsinaiselta keskushenkilöltä.

Itse musiikki oli sekin jotain ihan uutta. Vanhasta ziggyrokettirollimeiningistä ei ollut jäljellä ei niin pihaustakaan. Tulkinnat eivät edes kuulostaneet Diamond Dogs-LP:n tuomiopäivänsopalta, vaan ne olivat järjestään funkkaavia, latino- ja soulhenkisiä versioita tutuista kappaleista. Kaikki tämä kertoi Bowien totaalisesta uppoutumisesta sen hetkiseen mielimusiikkiinsa. Jo edellisvuonna hän oli tutustunut kuulun Apollo-teatterin vakkaribändin kitaristiin Carlos Alomariin, joka oli saanut kunnian toimia Vergiliuksena Bowien laskeutuessa New Yorkin hikiseen, mustaan klubiskeneen. Kiertueellekin Bowie häntä pyysi, mutta Defriesin tarjoama palkka oli häväistystasoa, alle kolmanneksen Alomarin normitienesteistä, joten no can do, niin paljon kuin hän olisikin halunnut breikata soul-ghetosta valkoisen rokkisensaation kyytiin.

Juttu olikin niin että ne muusikot, jotka olivat leikkiin ryhtyneet, olivat sen tehneet lähinnä näkyvyyden, i.e. saadakseen Bowien nimen CV:hensä eikä niinkään rahan takia. Plus tokihan revyyseen osallistuville oli luontaisetuina tarjolla paletti moninaisia huumaavia kemikaaleja. Silti lavasteissa kykkiminen alkoi pitemmän päälle keetuttamaan. Kummia asioita tapahtui, kuten että stagella oli vähän väliä ylimääräisiä mikkejä. Osoittautui että keikoilla purkitettiin matskua tulevalle live-levylle, jonka tuottoihin bändillä ei tulisi olemaan osaa eikä arpaa. Liekö siis ihme että soittokunta teki tenän ja julisti yleislakon alkaneeksi ellei palkkiota koroteta tuntuvasti. Tästä seurasi sählinki, joka pysäytti koko Diamond Dogs Tourin puoleksitoista kuukaudeksi. Bowie itsekin, tukkoisesta nenästä huolimatta, oli alkanut jo hivenen haistamaan palaneen käryä. Silminnähden konserteissa riitti kävijöitä – mihin rahat kaikkosivat? Oliko sillä ehkä kenties jotain tekemistä sen kanssa, että Defries oli viime aikoina avannut pankkitilejä Sveitsiin, ja kiinnostunut musabisneksen ohella futuuri- sekä jalometallimarkkinoista? Vuosien ajan Bowie oli uskonut että hän omisti puolet MainManista. Nyt vasta hänelle valkeni että tuo arvio oli täsmälleen viidennenkymmenen prosentin verran pielessä. Hän ei omistanut mitään MainManista, asia oli oikeastaan pikemmin päinvastoin. Bowie oli se, jonka tuloista RCA vähensi kiertueen nielemät massiiviset kulut, MainMan ei maksanut pennin hyrrää!

bowie-1975-e1452703772242Tällaisen iskun jälkeen David Bowie tarvitsi luonnollisesti aikaa selvittää ajatuksensa, voidakseen päättää miten hän vastaisuudessa toimisi. Mutta sitä ennen hän päätti toteuttaa ainakin yhden uhmakkaan ja itsenäisen eleen. Intoilkoon Defries livealbumista, nyt kun kiertue oli telakalla, niin hänpä nauhoittaisi pikavauhtia mustan musiikin mekassa, Philadelphia Cityssa (PA) kokonaisen LP:n pelkkää soulia! Ja muusikoiden ei tarvitsisi itkeä taksoja.

Ding dong! B O W I E KERRTOMUS osa IX! GO west, young man!! ”Heittäös savuke, I think thers one in the sadetakki…

Ensin Bowie soitti Nykiin Carlos Alomarille, ja pyysi tätä saapumaan legendaariselle Sigma Studiolle Phillyyn (missä olivat levyttäneet sellaiset legendat kuin The Stylistics, O’Jays, unohtamatta upeaa Three Degreesiä jne .) Ja tuomaan sopivaksi katsomansa muusikot mukanaan. Sitten puhelu Tony Viscontille Lontooseen. Visconti oli aiemmin passannut Bowien projekteja mutta myös osannut sanoa ei, mikäli hän ei pitänyt niitä riittävän korkeatasoisina.. mutta nyt hänkin innostui, etenkin kun kuuli että jumaloimansa Isley Brothersin basisti Willy Weeks oli mukana, jätti kesken touhunsa Thin Lizzyn kanssa ja hyppäsi oikopäätä suihkukoneeseen. Laskeutui Philadelphiaan sekä kuljetettiin määränpäähän sopivasti kun Bowie heräili ”yö”uniltaan (10:30PM paikallista aikaa) ja jetlagista huolimatta pääsi oitis miksaamaan ensimmäistä biisiä ”Young Americans”. Muita Alomarin muassaan tuomia muusikoita oli Sty & Family Stonen rumpali Andy Newmark ja tuolloin vielä suht tuntematon Luther Vandross. Omasta puolestaan Bowie oli tuonut kiertuemuusikoista irrottamansa Mike Garsonin, luottopianistinsa sekä alttosaksofonisti David Sanbornin.

Teini-ikäisenä, Bowie-diggailuni ollessa tuoretta Young Americans oli vielä erikoisempi kummajainen kuin Pin Ups, siitä ei oikein tiennyt mitä ajatella. Arvostukseni levyä kohtaan on tasaisesti kohonnut vuosikymmenestä toiseen. Nyt voisin melkein väittää että lyriikan ja fraseerauksen suhteen levy on Bowien tuotannossa aivan keskeinen, seminaali. Tällä levyllä kappaleita ei yhdistä mikään proosallinen konsepti, kuten ”nuoret”, ”amerikkalaiset” tms. vaan yhdistävänä tekijänä toimii musiikinteon hetkellä noussut tunnelma, atmosfääri johon kaikki osallistuvat, ja Bowien mestarillinen laulu ja monitasoiset lyriikat toimivat kuin olemassaolevan, studiossa syntyneen rakenteen viime silauksena, samaan aikaan kultaisena pintasilauksena, ja silti perustavanlaatuisena, aivan kuin nätisti verhoillun, pehmoisen sohvan kätköissä piilevät, jatkuvassa jännityksentilassa olevat metallivieterit. Samalla tavalla kaikki myöhemmätkin Bowien albumit sisältävät tietyn tulokulman, paraatioven, ja lauluissa on aina vähintään kaksi kerrosta: se ilmeinen, ja se metafyysinen.

Bowie ottaa perinteisiä 70-luvun soul-templaatteja mutta tekee ne onnistuneesti omannäköisekseen. Eikä ensimmäistä kertaa; jo ennen ensimmäistä LP:tä hän teki joukon ”amerikkalaistyylisiä”, soulahtavia pop-biisejä jotka toimivat aivan loistavasti, ainakin sata kertaa paremmin kuin parin ensimmäisen albumin iskelmä- ja kantrirockyritykset. Tyypillinen esimerkki tältä levyltä on näennäisromanttinen ”Can you hear me”, joka voisi kuulostaa monenkin suussa aivan falskilta, mutta Bowien täydellinen astuminen rooliin, hänen ällistyttävän jouheasti ylhäältä alas juokseva ja takaisin valahteleva äänensä, ja ennen kaikkea – kuten aina – hänen erehtymätön draaman tajunsa joka täydellisesti selättää kaikki kysymykset ”eläytymisestä”, ”tunteesta” tai ”aitoudesta” maalaa kuulijan korvien väliin hopeisen, näkymättömän valkokankaan, jolle itsekukin voi heijastaa kaikki mitä lyriikan – tässä kohtaa melodiaan ja ympäristöön fuusioituneena – moniselitteisyys sisimmässä herättää, tai ehkä paremminkin pakottaa osallistumaan näytelmän rituaaliin, luomaan oman roolinsa musiikin alun ja lopun välisessä jatkumossa. Siinä missä idoli tekee vapaan pudotuksen, me osallistumme. Ja kohoamme kun hänkin tekee. Hänen viehätyksensä vie meitä..

Tai biisi ”Right.” Bowie keinahtelee äänessään pehmeyttä, lushiutta atmosfäärissä, vaan makrotason kerrosten välistä erottaa terävän asian kimalluksen, puolitetussa piilottuneisuudessaan selkeästi erottavan ahdistuksen, joka ei jää huomaamatta. Paluuta ei ole. – ”Win ”- paksua suklaatia uhkuvaan taivaanrantaan laiskasti lepattava soul-lisko saa oudon palan nousemaan kurkkuun, munii mystisen liikutuksen vailla sanoja. Somebody up there likes me. – kysymys, johon johtaa kiehtova ”Fascination” — tuo kokoelmallinen yhteenkasautuma,hylätty, mutta päivänkakkaraa pukkaava vihreä rinta, kuorrutettuna funkkaavan sädehtivillä, täysin heijastavilla peilirapakoilla, joiden yllä Sanbornin räkäisen kimeä sakso viheltelee kuin jokin eksoottinen kreisibird.

Suurin osa Young Americansin biiseistä tehtiin siis hyvin nopealla aikataululla, samanaikaisesti kun selviteltiin kiertueen jatkumisen mahdollisuuksia. Viscontin mukaan levyn ydinaines on oikeastaan yksi iso jamisessio, ja Bowie poikkeuksellisesti teki solistinosuuden traditionalistisella tavalla, eli ei erillisinä ottona, vaan hän lauloi bändin soiton päälle. Sellainen ei keltä hyvänsä onnistukaan. Työtä paiskottiin epämääräisinä vuorokaudenaikoina, muusikot nukkuivat studiossa, lähes koko ajan oli jotain tekeillä, ainoa keskeytyts oli muuan harmillinen, useita tunteja niellyt tauko, jolloin piti odottaa New Yorkista saapuvaa kokaiinilähetystä. Viimein syyskuussa Defries pääsi laihaan sopuun muusikoiden kanssa, ja kiertue pääsi jatkumaan. Mutta nyt kun Bowie tiesi itse kustantavansa shownsa, ei ollut puhettakaan että mitään Diamond Dogs -rock-oopperaa massiivisine kulisseineen jatkettaisiin, vaan enempikin show oli nyt ”valkoinen James Brown puolinopeudella”-tyylinen soul-setti, jossa kuultiin myös Sigma Studiolla tehtyjä uusia kappaleita. Defriesiä ärsytti ja ihmetytti asioiden saama käänne. Hänestä Bowien olisi edelleen pitänyt jatkaa apokalyptis-surrealistista jee-jee-meininkiä, ja ennen kaikkea juuri nyt olisi syytä panostaa uuden livealbumin promoamiseen. Mitä se tämmöinen siloposkisoulpelleily oli olevinaan?

Uusi vuosi 1975. Kiertue saatiin päätökseen, Visconti palasi masternauhat mukanaan Lontooseen, lukuunottamatta paria kappaletta, joita Bowie halusi työstää vielä New Yorkissa. Siellä hän törmäsi itseensä John Lennoniin, joka kävi juuri tuolloin läpi herkän taiteilijan eksistentiaalista kriisiä modernin elämän ristipaineissa, eli musiikihistorian annaaleissa ”kadonneen viikonlopun” pittoreskilla nimellä kulkevaa viidentoista kuukauden ryyppäys-narkkaus-huoraus-maratonia. Lennon ja Bowie tulivat pian juttuun kuin vanhat sydänystävät, ja lopulta kirjoittivat sekä äänittivät ”Fame”-nimisen kollaboraation, joka ei kyllä musiikillisesti nouse Sigma Studiossa tehdyn materiaalin tasolle. Tietenkin kaupallisessa mielessä oli erittäin järkevää sisällyttää tällainen korkean profiilin yhteistyö levylle, vaikka se veisikin tilaa paremmalta kappaleelta. Sen sijaan on vaikea käsittää minkä takia piti vielä änkeä mukaan versio ”Across the universestä” joka kilpailee varsin painavalla tavalla vuoden 1984 ”God only knowsin” kanssa Bowien Noloimmat Coverit-listan kärkisijasta.

”Fame” on silti sanoitukseltaan relevantti tässä yhteydessä sikäli että aivan toisin kuin vuoden 1972 ”Star”, se suhtautuu kuuluisuuteen hyvin kyynisesti, antaa ymmärtää että se mitä tavoitellaan onkin pohjaltaan onttoa ja illusorista. ”Fame, it’s not your brain, it’s just the flame”. Varmaankin siinä puhuvat Bowien vastikään musiikkiteollisuuden raakuudelle avautuneet silmät. Itse asiassa Bowie uskoutui huolistaan Lennonille, jolla oli pitempi omakohtainen kokemus manageriaalisesta hyväksikäytöstä. Hän neuvoi Bowieta ottamaan härkää sarvista: etenkin nyt kun hänellä oli lähes valmis albumi, Bowien kannatti pitää se mahdollisimman tiukasti omissa hyppysissään; tuli pitää huolta, ettei MainMan pääsisi materiaaliin millään tavalla käsiksi, sillä uusi levy tulisi olemaan kuumaa tavaraa – olihan sitä sormellaan koskettanut, hän, Lennon, Beatleseista suurin – joten Bowien kannattaisi käyttää sitä pelimerkkinä tulevassa yhteenotossa Defriesin kanssa.

Johon viimein saavuttiin. Coco järjesti uuden managerin Bowielle, Michael Lippmanin: samoin kuin Defries, hänkin oli taustaltaan lakimies. Bowie sanoi irti sopimuksensa MainManin kanssa, ja nosti kanteen yhtiötä vastaan. Kuten Lennon oli ennustanut, RCA oli täysin Bowien tukena ja uudesta albumista innoissaan. So far, so good, osapuolet kokoontuivat yksiin tiloihin setvimään tilannetta. Sikaria sauhutteleva, turkiksiin kääriytynyt Defries avasi salkkunsa ja heitti pöydälle Bowielle epämääräisesti tutun näköisen paperin. Hän tunnisti oman allekirjoituksensa, ja nyt hän myös joutui käymään ajatuksella läpi ehdot, joihin oli nelisen vuotta aiemmin suostunut. Ne olivat karut. MainManille kuuluivat 50% rojaltit kaikesta Bowien tuotannosta aina viimeisimpään LP:hen, David Liveen asti. Ja tulisivat kuulumaan, aina ja ikuisesti. Se siitä ”puoliksi omistamisesta”. Lisäksi, siinä tapauksessa – kuten nyt oli käynyt – mikäli toinen osapuoli sanoutuu irti sopimuksesta, MainManille kuuluu silti 16% kaikista niiden levytysten rojalteista, joita Bowie tulisi tekemään alkuperäisen sopimuskauden loppuun saakka, eli kaikesta vuoden 1982 lokakuuhun asti tehdystä musiikista MainMan tulisi saamaan kuusitoista prosenttia. Aina ja ikuisesti.

Kun Bowielle selvisi loukku, johon hän ehdoin tahdoin oli astunut, hän romahti. Coco talutti kädestä pitäen hyytelönä tutisevan ja itkuisena sopertelevan artistin New Yorkin residenssiinsä lepäämään sekä virkistäytymään. Young Americans julkaistiin maaliskuussa. Ja katso: se nousi USA:n Billboardin top-10:neen ja viipyi siellä peräti vuoden verran. Singlenä ulos tullut ”Fame” ampaisi heti jenkkilistan ykköseksi. Mission accomplished. David Bowie, Amerikan valloittaja.

Teksti: JARKKO LEHTO

fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: