Sarja: King Crimson – Red (1974)

Starless and Bible Blackin julkaisun jälkeen King Crimson vetäytyi harjoittelemaan tulevia konsertteja varten. Kiertueet kattoivat 13 keikkaa Euroopassa, tosin niistä yhtään ei soitettu yhtyeen kotimaassa Isossa-Britanniassa, sekä 39 keikkaa Yhdysvalloissa.

Yhtyeen sisäiset jännitteet alkoivat kasvaa kiertueen edetessä. Robert Fripp kuvaili Bill Brufordin ja John Wettonin kanssa soittamista sanoilla ”kuin soittaisi lentävän tiiliseinän kanssa”. Bruford puolestaan sanoi, että yhtyeen dynamiikka vääristyi Wettonin basson volyymin vuoksi epäedulliseksi viulisti David Crossin kannalta. Cross kamppaili kuullakseen viulunsa lavalla, kun Wetton väänsi bassonsa aina vaan kovemmalle, koska ei luottanut äänimiehen miksaukseen.

Frippin ja Brufordin mukaan huumeilla oli vaikutuksensa yhtyeessä esiintyvään epäluuloisuuteen, välinpitämättömyyteen ja itsetunnon heikkenemiseen. Kumpikaan heistä ei tunnetusti huumeisiin koske.

Mitä pidemmälle kiertue eteni, sitä varmemmaksi Fripp tuli siitä, että David Crossin oli aika lähteä yhtyeestä. Bruford ainoana vastusti ajatusta. Yhtyeen kiertuemanageri Dick Fraser piti mahdollisena, että Cross tekisi jotain typerää ja musiikki saisi kärsiä, jos hänelle kerrottaisiin ennen kiertueen päättymistä, että hän saisi lähteä yhtyeestä. Niinpä päätettiin, että E.G. Recordsin  managerit ilmoittaisivat asiasta viulistille, kun yhtye olisi palannut Iso-Britanniaan.

King Crimson soitti kiertueen viimeisen konsertin New Yorkin Central Parkissa 1.7.1974. Frippin mukaan konsertti oli merkittävin sitten Hyde Parkin konsertin 1969. ”Selkärankani kihelmöinti viesti minulle: Ylimaallista.” Wettonille konsertti oli huippuhetki hänen urallaan. ”Kokemus oli niin tunteikas, että me melkein itkimme. Kaikki myöhemmät menestykset Asian ja muiden kanssa olivat vain piste iin päällä.”

Yhtyeen palattua kotikonnuille ja valmistautuessa seuraavan levyn äänityksiin, Fripp sai tietää, etteivät managerit olleet vieläkään kertoneet Crossille potkuista. Hän oli ymmärrettävästi raivoissaan.

crimson_red
Bill Bruford, Robert Fripp ja John Wetton

Tämän lisäksi Fripp koki henkilökohtaisen mullistuksen neljä päivää ennen Olympic Sound Studiosiin menemistä. Hän luki J.G. Bennettin kirjoituksia, joilla oli järisyttävä vaikutus häneen. ”Päälakeni lensi tiehensä ja egoni katosi.” Fripp koki, ettei hänellä voinut olla mistään asioista mielipidettä. Bruford ja Wetton hämmentyivät, kun Fripp ilmoitti pidättäytyvänsä jakamasta mielipidettä levytyksestä. Tietämättä Frippin sisäisestä myllerryksestä, Bruford ajatteli kitaristin vain vajonneen synkkämielisyyteen. Wetton muisteli Frippin sanoneen, että hän päätti olla esittämästä mielipiteitään, koska ei ollut varma mihin levytys oli menossa. Wetton ja Bruford tiesivät tarkalleen mihin se oli menossa, joten he ottivat studiossa ohjat.

Fripp kuvaili myöhemmin äänityssessioita: ”Minusta tuntui, kuin olisin tarkkaillut tapahtumia itseni ulkopuolelta.”

Red

Sävellys rysähtää sisään vastaansanomattomalla voimalla. Kaksi kitaraa soittaa nousevaa melodiaa, basso ja kolmas kitara soittaa alle raskaita sointuja ja rummut aksentoivat ja vyöryvät. Heti kättelyssä koko asetelma kuulostaa aivan erilaiselta kuin yhtyeen aikaisemmat levytykset. Soittimet kuulostavat jyhkeiltä ja siltä, miltä niiden voi kuvitella kuulostaneen studiossa. Äänimaailma on suorasukainen, suorastaan brutaalin rehellinen.

Siinä, missä yhtyeen aikaisemmilla levyillä on rankkoja, ankaria ja raskaita kappaleita, ne kappaleet ovat aina sisältäneet jonkin elementin, joka antaa tapahtumille kepeyttä tai lennokkuutta. ”Red” kulkee raiteilla. Se on vastustamaton voima, joka jyrää kaiken alleen. Se on valurautaa ja panssaria, sen tulipesä hehkuu punaisena ja se puskee sakeaa höyryä ympäristöönsä.

En tiedä mitä Frippin päässä on liikkunut ”Rediä” säveltäessään, mutta minusta tuntuu, että kappale on jonkinlainen symmetrian ja yllättävyyden tutkielma. Hän käyttää paljon symmetrisiä  kokonuottiskaaloja, tosin ei yhtä paljon kuin edellisen levyn ”Fracturella”. Se pohjautuu symmetrisille skaaloille täysin. Tästä johtuen molemmat sävellykset sisältävät paljon tritonuksia, eli kolmen kokosävelaskeleen intervalleja, jotka kuulostavat riitaisilta ja paholaismaisilta. 1700-luvulla dissonoivat intervallit saivatkin nimen ”Diabolus in Musica”, paholainen musiikissa.

King Crimson on aina käyttänyt erikoisia tahtilajeja. Vaikka valtaosa ”Redistä” on yhtyeelle epätavallisessa 4/4-tahtilajissa, se on silti kuin miinakenttä. Intron tahdit menevät seuraavasti: (5-5-6-4-4)(5-5-6-4-4)(5-5-6). Erottelin sulkumerkeillä sen, minkä miellän yhdeksi kierroksi (kitaran nouseva melodia). Viimeisen tahdin jälkeen alkaa pitkä 4/4 poljento siitä, mihin Fripp jättää paholaisen sointunsa roikkumaan.

Brufordin ja Wettonin raskaan poljennon päälle Fripp soittaa tuplatun kitarariffin kahteen kertaan. Musiikki nousee kokosävelaskelen ylöspäin ja riffi toistetaan uudesta osoitteesta kerran ja sitten takaisin alkuperäiseen sijaintiin. Yhden kierron jälkeen yhtye loikkaa saman kuvion kanssa  puolitoistasävelaskelta ylöspäin ja riffittelee siellä pari kertaa ja palaa takaisin alkuperäiseen.

Seuraavassa osassa tahtilajiksi vaihtuu 7/4 ja pääsemme kuulemaan Brufordin legendaarisen, studion roskiksesta löytyneen vääntyneen pellin ensimmäisen kerran levyllä. Pellin toinen reuna oli väännetty ylöspäin, jotta se oli saatu mahtumaan roskikseen ja se muistutti australialaista armeijan slouch-hattua. Pelti oli halpa ”Zilco Standard” ja sen runteleminen oli kuolettanut pellin äänen lyhyeksi, törkyiseksi räsähdykseksi, johon Bruford oikeutetusti ihastui.

Kun Fripp oli esitellyt sävellyksen Wettonille ja Brufordille, Frippin mukaan Bruford oli sanonut, ettei hän ymmärtänyt kappaleen pointtia. Bruford sanoi myöhemmin, ettei hän muistanut oliko sanonut niin, mutta kappale oli tuonut hänen mieleensä vanhan ”Tea for Two” -sävellyksen. Ymmärrän Brufordin mielleyhtymän.

Tämän jälkeen musiikki palaa suoraan rock-poljentoon ja nousee pieneen euforiaan Frippin helisevän ja rämisevän kitaran johdattamana, mutta kuulijan odottamaa jännitteen purkautumista ei tapahdu. Yhtye vie kuulijan takaisin raskaan riffin pariin. Tällä kertaa sitä pyöritellään lyhyemmän aikaa.

Toisen 7/4-räimeen jälkeen, päinvastoin kuin edellisellä kerralla, sointukulku lähtee laskeutumaan, ja pääsemme jännittävään variaatioon 7/4-kilkatuksesta, joka kasvaa ja nousee kohti räjähdyspistettä. Frippin keksimä ratkaisu on henkeäsalpaava, outo, pahaenteinen ja kaunis. Helvetinkone on pysähtynyt raiteille, mutta masiina on edelleen käynnissä.

Flangeroitu kitara soittaa yksin yhtä sointua. Ja tässä on kappaleen hämmentävin siirtymä. Fripp soittaa tasan kaksikymmentä iskua (4-4-4-4-4 tai 5-5-5-5, mikä kellekin on luontevin tapa laskea), jonka jälkeen upeasti yhteen miksattu sello ja sähkökitara soittavat pahaenteistä melodiaa neljään (tai kahdeksaan) jakaantuvaan tahtiin. Selloa soittaa joku historian hämäriin jäänyt studiomuusikko, sillä jostain syystä hänen nimensä on jäänyt merkitsemättä soittajalistaan.

Alunperin Fripp oli säveltänyt toisenlaisen väliosan, mutta päätyi vaihtamaan sen jostain syystä. Alkuperäinen versio päätyi kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin levylle THRAK kappaleeseen ”VROOOM VROOOM”.

Yhtä oudosti kun sello-osaan siirryttiin, siitä poistutaan. Lopussa on kymmenen iskun mittainen pätkä, jonka jälkeen palataan takaisin kappaleen pääriffiin. Kappaleen loppuun yhtye toistaa alun intron.

Kappaleen osat muodostavat oman symmetriansa: Intro-pääosa-väliosa-pääosa-intron toisto. Täydellinen symmetria on pohjimmiltaan tylsää, joten osien vaiheiden pituudet muuttuvat kappaleen edetessä.

”Red” oli ensimmäinen kappale, jolla King Crimson kuulostaa hevibändiltä. Väittäisin, että tätä kappaletta voimme kiittää ja/tai syyttää progemetallin synnystä. Väittäisin myös, että King Crimsonin perusteeton maine matemaattisena intellektuelliyhtyeenä on tämän sävellyksen syytä.

Fallen Angel

Siitä syvyydestä, johon ”Red” päättyy, nousee lähes välittömästi pitkä, kasvava bassonuotti, jonka päälle luikertelee Frippin viulumainen kitara, ja sello soi alla. Mystiseltä kuulostava alku avautuu yhdeksi King Crimsonin historian seesteisimmistä hetkistä. Frippin säveltämä kaunis säkeistö kulkee Brufordin kevyen ja rennon komppauksen ajamana. Wetton soittaa rauhallista bassokulkua ja Fripp hoitaa viulut mellotronilla, ja ensimmäistä kertaa sitten Lizard-levyn, hän soittaa sähkökitaran lisäksi akustista kitaraa. Wetton laulaa tarinaa New Yorkin kadulla elämänsä viettävistä veljeksistä.

Tears of joy at the birth of a brother
Never alone from that time
Sixteen years through knife fights and danger
Strangely why his life not mine

Ekspositio on hienosti tiivistetty neljään riviin. Tarina kertoo erottamattomista kadun kasvateista, joista nuoremmalle käy huonosti. Robin Miller kauniisti soittama oboe vaeltelee upeasti laulumelodian ympärillä.

Muut soittimet hiljenevät, kun Fripp soittaa akustisen riffin kertaalleen. Toisella kierroksella Bruford ja Wetton yhtyvät soittoon. Wetton laulaa:

West side skyline crying
Fallen angel dying
Risk a life to make a dime

Toinen säkeistö etenee samoja, näennäisen yksinkertaisia ja idyllisiä polkuja kuin ensimmäinenkin. Todellisuudessa sovitus ei ole aivan niin simppeli, kuin äkikseltään voisi luulla. Kitarat, oboe, laulumelodia ja basso luovat hienon ja herkän kudelman, joka on upealla tavalla tasapainoinen.

Lifetimes spent on the streets of a city
Make us the people we are
Switchblade stings in one tenth of a moment
Better get back to the car

Pastoraalinen tunnelma päättyy Wettonin efektoituun bassoon ja Fripp päästää urbaanin painajaisen valloilleen painostavalla riffillään. Alkavaan kertosäkeeseen tahtilaji vaihtuu neljä neljäsosasta kuuteen neljäsosaan. Wetton alkaa soittaa hienoa bassokuviota Brufordin työstäessä raskasta komppia. Wetton laulaa kaksiäänisesti kertosäkeen surua ja menetystä tihkuvan hokeman.

Fallen angel

Mark Charig soittaa hienon kornettisoolon kertosäkeen ylle. Fripp lisää vellovaan äänimassaan yhden kirskuvan ja epätoivoisesti parahtelevan kitaran lisää. Kertosäe päättyy, kun tahtilaji vaihdetaan takaisin neljään neljäsosaan.

Tästä alkavan upean instrumentaalisen osan säveltäjä on John Wetton. Hän oli aikaisemmin äänittänyt demon kappaleesta ”Woman”. Tuo äänitys on julkaistu John Wetton & Richard Palmer-Jamesin nimellä kokoelmalla Monkey Business 1972-1999. Osa on surumielinen bassofanfaari, jonka Wetton toteutti melodia kerrallaan fuzz-efektin läpi syötetyllä bassolla. Kappaleen mystinen alku saa yhtäkkiä selityksen: se on rakennettu tämän instrumentaalin pohjalta. Kolmannella kierroksella mukaan tulee samankaltainen luikerteleva kitara kuin alussa.

Wetton alkaa jälleen laulaa.

West side skyline crying
Fallen angel dying
Life expiring in the
Snow white side streets of cold New York City
Stained with his blood, all went wrong

Säkeistön alkuun hienosti kudottu lyhennelmä alkupuolen akustisesta väliosasta johdattaa meidät Brufordin napakan rumpukompin säestämänä kolmanteen säkeistöön. Fripp soittaa hienoja sähkökitaramelodioita laulun lomaan.

Sick and tired, blue wicked and wild
God only knows for how long

Kertosäkeen raskas melodia hyökyy sisään, mutta tällä kertaa kahden tahdin kierto on muuttunut neljän tahdin mittaiseksi, sillä melodian toinen puolisko alkaakin C:n sijasta A:sta. Tämä saa sen muistuttamaan The Beatlesin kappaletta ”I Want You (She’s So Heavy)”, tarkemmin sanottuna sen raskasta kertosäettä.

Fallen angel

Frippin kouristuksenomainen kitara muistuttaa ”Epitaph” -kappaleen ekstaattisen lopun (Crying) mellotronia enemmän kuin vähäsen.

Charigin kornetin ja Frippin kitaran sooloillessa kappale häivytetään hiljaisuuteen.

One More Red Nightmare

Levyn alun vääjäämättömästi etenevä helvetinkone tekee paluun! Kappaleen nimeä on vaikeaa pitää sattumana. Olen omassa mielessäni kehittänyt kappaleen nimelle tarinan, jolla ei ole mitään todellisuuspohjaa, mutta silti se on täysin mahdollinen. Kuvittelen Brufordin, joka ei ollut alunperin erityisen innostunut ”Red”-kappaleesta, todenneen kuullessaan uuden kappaleen alun riffin: ”One more Red nightmare!”. Nimi on jäänyt työnimeksi, sitten päätynyt Wettonin kirjoittamaan sanoitukseen. Mutta tämä on vaan minun mielikuvitukseni tuotetta.

Mutta kappaleen alun jyräävä riffi muistuttaa hyvin paljon ”Rediä”. Molemmissa operoidaan samoilla symmetrisillä kokosävelasteikoilla ja Brufordin rumpuakrobatialle jätetään hyvin tilaa. ”One More Red Nightmare” antaa itseasiassa rumpalille niin paljon tilaa, että se on kuin räätälöity nostamaan Brufordin ilmiömäiset taidot esiin. Ja heti kättelyssä pääsemme jälleen kuulemaan Brufordin löytämän, runnellun ja tunnistettavan pellin rämähtelyä.

Intron kulmikkuus ja vaihtelevat tahtilajit väistyvät nousevan riffin myötä yllättävästi keinuvaan säkeistöön. Virevelin iskuja maustaa käsien taputus, joka muistuttaa minusta ”Easy Moneyn” mutaisia läsähdyksiä.

Wettonin lentopelkoa käsittelevä teksti on hieman kömppelö. Tuntuu kuin hänellä olisi monessa kohdassa vaikeuksia saada sanat mahtumaan niille tarkoitettuun kohtaan. Ehkä hänen olisi pitänyt pyytää Palmer-James apuun tekstin kanssa.

Pan american nightmare
Ten thousand feet fun-fair
Convinced that I don’t care
It’s safe as houses I swear
I was just sitting musing
The virtues of cruising
When altitude dropping
My ears started popping
One more red nightmare

Ensimmäinen säkeistö rullaa sanoituksen osalta vielä kohtalaisen hienosti. Sitten päästetään alun riffi ja Bruford jälleen valloilleen. Siinä missä Fripp soitti ensimmäisellä kerralla samoja nuotteja kuin Wetton, mutta paria oktaavia korkeammalta, hän soittaa nyt stemmaa.

Sweat beginning to pour down
My neck as I turn round
I heard fortune shouting
Get off of this outing
A farewell swan song
See you know how turbulence can be
The stewardess made me
But the captain forbid me
One more red nightmare

Tässä lyriikka tuntuu jo huomattavasti pakotetummalta. Sitten musiikki muuttuu. Rytmiryhmä hiljenee hetkeksi. Fripp vaihtaa tahtilajia ja soittaa pikkaamalla sointupohjan, johon basso, rummut, taputukset ja toinen sähkökitara yhtyvät. Sitten pääsemme historialliseen hetkeen. Ian McDonald soittaa ensimmäistä kertaa King Crimsonin levyllä sitten In the Court of the Crimson Kingin. Hänen upea saksofonisoolonsa nostaa väliosan uusiin sfääreihin.

Muutaman kierroksen jälkeen yhtye palaa jälleen alun riffiin ja saamme nauttia lisää Brufordin rumpurullauksia. Sitten pääsemme viimeiseen säkeistöön.

Reality stirred me
My angel had heard me
The prayer had been answered
A reprieve has been granted
The dream was now broken
Though rudely awoken
Really safe and sound
Asleep on the greyhound
One more red nightmare

Tekstissä Wetton päättää käyttää vanhaa ”kaikki olikin vain unta!” -kikkaa, sillä päähenkilö ei olekaan lentokoneessa vaan Greyhound-yhtiön bussin kyydissä. Tästä päästäänkin sitten kappaleen loppuun, jolla McDonald pääsee sooloilemaan lisää. Saksofoni ottaa kimmokkeita Brufordin aksenteista, seurailee Frippin kitarointia ja istuu niin täydellisesti soittoon, että on vaikea ajatella etteivät soittajat olleet samassa huoneessa, kun äänitystä tehtiin.

Lopun vaikuttava tyhjästä kasvava takaperoinen fuzz-bassonuotti oli ääniteknikko George Chkiantzin ratkaisu siihen, että McDonaldin soittaessa sooloaan taustanauhoja kuunnellen, saksofonia tallentanut nauha loppui kesken. Soolo oli kuitenkin niin huikea, että se haluttiin säästää. Nyt tarvittiin vain keino piilottaa ongelma. Mielestäni temppu on täydellinen ja hyvin sykähdyttävä ja äärimmäisen dramaattinen. Lisäksi sen jättämä tyhjyys on täydellinen merkki alkuperäisellä LP:llä puolen loppumisesta. Vielä hienommin tyhjyys istuu CD-versioon, sillä tyhjyydestä alkaa kuulua seuraavan kappaleen ensinuotit.

Providence

King Crimson toisti Starless and Bible Black -albumilla toteuttamaansa tekniikkaa ”Providencella”. Äänitys oli improvisaatio kesäkuun kolmanneltakymmenenneltä päivältä vuodelta 1974. Esiintymispaikka oli Palace Theater Providencessa Rhode Islandilla Yhdysvalloissa. Yleisöstä ei tallenteella kuulla pihahdustakaan.

Kollektiivinen improvisaatio alkaa David Crossin yksinäisellä viululla. Mietteliään ja arvoituksellisen viulun seuraan yhtyy hitaasti Wettonin basso, joka pian kasvaa hetkeksi lähes tukahduttavaksi. Fripp soittaa hyvin matalan nuotin mellotronin sellosoundilla. Bruford kohahduttaa kongia. Reippaan minuutin jälkeen Wetton ja Cross asettuvat jonkin magian johdattamana hetkeksi yhteiseen, täysin sävelletyltä kuulostavaan tuokioon. Sitten arvoituksellinen viipyilevyys palaa. Bruford soittaa pienen tomirullauksen. Wetton päästää toisen valtavan, kasvavan bassonuotin, joka saa Crossin viulun kuulostamaan siltä, että se haukkoo henkeään.

Yhtäkkiä kuuluu leikkisä huilu, joka on Frippin mellotronista peräisin. Cross vastaa silmänräpäyksessä viulullaan samalla leikkisällä kielellä. Wetton keskeyttää jälleen kasvavalla, kauhistuttavalla bassolla ja saa viulun jälleen värisemään pelosta. Viulun ja huilun keskustelu jatkuu, mutta huomattavasti kiihtyneemmin. Seuraava bassoääni tuntuu hypnotisoivan viulun. Bruford vääntää jänisräikkää hitaasti. Wettonin basso muuttuu aina vain kauhistuttavammaksi ja viulu jää huojumaan sen vallassa.

Huilu palaa vapauttamaan viulun lumouksesta ja hetken aikaa nämä kolme elementtiä tuntuvat yrittävän päästä toistensa niskan päälle, basso vastaan viulu ja huilu. Jännite kasvaa. Kolmen minuutin kohdalla tuntuu, että viulu ja basso löytävät jonkinlaisen tasapainon ja päämäärän. Perkussiot kilahtelevat juuri oikeilla hetkillä.

Kappaleen puolivälissä ollaan äärimmäisen jännittyneessä, aavemaisessa pysähtyneisyyden tilassa. Musiikki saa hyvinkin atonaalisia piirteitä. Johonkin sen on purkauduttava. Frippin kontribuutio on koko ajan ollut hyvin minimalistista. Hän tuottaa satunnaisia ääniä mellotronilla ja sähköpianolla, jotka molemmat lähestulkoon hukkuvat muihin ääniin.

Juuri ennen Brufordin nytkähtelevän rumpukompin alkua, kuuluu ensimmäiset sähkökitaran nuotit ja voimalla kitara saapuu kuvaan viiden minuutin ja yhdeksän sekunnin kohdalla, kun Bruford ja Wetton saavat homman kunnolla etenemään. Musiikki kasvaa hurjaksi jamiksi ja Cross jää auttamattomasti taka-alalle ja ilmeisesti lopettaa soittamisen hetkeksi kokonaan, kun basso ja rummut tuottavat massiivisen äänimuurin, johon sähkökitara viiltelee jälkiä. Lopulta peto alkaa talttua ja Cross palaa viuluineen soittamaan vinksahtaneita melodioitaan. Bruford iskee loppuiskut ja Cross toistaa muutaman nuotin luritusta, ja kappale häivytetään pois.

Konsertissa kappale jatkui vielä hetken, mutta mielestäni tämä oli täydellinen kohta katkaista esitys tällä levyllä. Pois jätetty pätkä ei toimi ollenkaan niin hienosti, vaan on turhaa jumitusta, jonka soittajat sitten lopulta itsekin huomaavat yritykseksi venyttää hetken taikaa.

Starless

Mellotron-jousilla alkava teos tuo välittömästi mieleen muistumia King Crimsonin ensimmäisen levyn suurista teoksista. Bruford soittaa kuin hautajaisissa ja Wetton on tyylikkään tahdikas. David Crossin säveltämä ja Frippin muokkaama ja kitaralla soittama melodia on ehkä yhtyeen koko historian sydäntä riipivin teema. Suru ja menetys ovat ilmiselviä ja käsinkosketeltavia, eikä olla vielä päästy edes kuulemaan sanaakaan laulua.

Sundown dazzling day
Gold through my eyes
But my eyes turned within
Only see
Starless and bible black

Wettonin laulaessa paremmin kuin koskaan, Mel Collins tekee paluun King Crimsonin levytykselle ensimmäisen kerran Islandsin jälkeen. Hän soittaa upeaa sooloa sopraanosaksofonilla koko kappaleen lauletun osan ajan.

Old friend charity
Cruel twisted smile
And the smile signals emptiness
For me
Starless and bible black

Wettonin tekstin (jossa alunperin ei paljon muuta ollut, kuin toisteltua ”my eyes” -fraasia) hioi neljännellä versiolla valmiiksi levylle Richard Palmer-James. Hän ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, mutta mielestäni hän on saanut sanoihin upeasti kiteytettyä ystävyyden loppumisen, epätoivon harmauden ja surun.

Toisen säkeistön jälkeen toistetaan alun surullinen teema, jota Fripp hieman varioi soittamalla melodian osittain oktaavia korkeampaa.

Ice blue silver sky
Fades into grey
To a grey hope that all yearns to be
Starless and bible black

Viimeisen sanan kohdalla musiikki muuttuu. Nuotti on yllättävä ja siitä lähtevä bassokuvio on uskomattoman uhkaava ja tehokas. Bruford sävelsi sen kotonaan pianolla, ja se osoittaa kuinka kauas hänen sävellystaitoinsa olivat kehittyneet siitä, kun hän sävelsi Yesin Fragile-albumille kappaleen ”Five Per Cent For Nothing”, jolla oli alunperin huomattavasti brufordmaisempi nimi: ”Suddenly its Wednesday”. Nimi ei kelvannut Yesille.

Wetton jää soittamaan uhkaavaa kuviota, johon Fripp yhtyy kahden nuotin kuviolla. Tai yhden nuotin kuviolla, jossa joka toinen nuotti soitetaan eri kieleltä. Surumielisen ja traagisen alun jälkeen 13/4 tahdissa etenevä osa muuttaa kappaleen tunnelman mysteeriksi ja psykologiseksi trilleriksi. Bruford loihtii satunnaisia ääniä setistään. Jännitys tiivistyy pikkuhiljaa Frippin hivuttautuessa aina vain ylempiin nuotteihin. Wettonin päästessä pitkän bassokiertonsa loppuun, Bruford aloittaa upean, painostavan ja samalla svengaavan kompin. Toisen kierroksen jälkeen jännitysnäytelmä alkaa muuttua jo kauhuksi Frippin kitaran saavuttaessa lakipisteensä parkuvalla riffillään. Se  poikkeaa aikaisemmasta sillä, että kuvion joka toinen nuotti alkaa puolisävelaskelen alempaa ja hän venyttää sen toiselta kieleltä kuuluvaan säveleen.

Mysteerin kauhistuttavuus paljastuu. Kitara, sähköpiano ja basso soittavat nousevan väliosan, joka tuntuu lietsovan paniikkia ja sanovan: ”Nyt, jumalauta, äkkiä ulos täältä!” Jännite purkautuu henkeäsalpaavaan, 13/8 tahdissa kiitävään takaa-ajoon, jonka aikana Ian McDonaldin saksofoni esittää virtuoosimaista musiikillista parkouria.

Takaa-ajo pysähtyy hetkeksi. Hengähdystauolla Brufordin haitsurytmi pitää kiivaan tempon yllä, mutta sävelmä palaa kappaleen säkeistön melodiaan. Hetki tuo kuultaville monien King Crimson -fanien unelman: Ian McDonald ja Mel Collins näennäisesti soittamassa yhdessä. Todellisuudessa heidän osuutensa äänitettiin erikseen, mutta kahden saksofonin yhteissoundi on taivaallinen!

Hengähdystauko on ohi ja takaa-ajettavan on jälleen aika paeta. Frippin parkuva kitara palaa vasempaan kaiuttimeen ja oikealla hän räimii raivokasta sointusooloa.

Koko kappaleen ajan luotu jännite pääsee purkautumaan yhteen kaikkien aikojen majesteettisimmista, voitokkaimmista ja samalla traagisimmista levyn lopetuksista. Musiikki palaa äärimmäisen raskaalla otteella David Crossin säveltämään sydäntä raastavaan teemaan Collinsin sopraanosaksofonin ja Robin Millerin oboen johtamana. Bruford soittaa raskaalla kädellä komppiaan Wettonin säröytyneen basson ja Frippin raskaiden voimasointujen kanssa mellotronin luoman äänimaton päällä.

Viimeisen nuotin hiljettyä, kuuntelija joko nyyhkyttää hiljaa pimeässä huoneessaan, tai on järkyttynyt levyn päättymisen jättämästä tyhjyydestä.

”Starless” on King Crimsonin jäähyväislaulu. Siinä tiivistyy yhtyeen koko historia sellaiseen tunteiden myrskyyn, jota kyynisinkään kuuntelija ei pysty ohittamaan olankohautuksella. Kappaleen myötä entiteetti, jota Robert Fripp kutsuu King Crimsoniksi, poistui maailmasta.


Red on monella tavalla King Crimsonin alkutaipaleen onnistunein studiolevy. Pelkästään studiotekniseltä kannalta katsottuna se on selkeästi onnistunein. Sävellykset ja tuotanto ovat kristallisoituneita. Se on kuin täydellinen karmiininpunainen nauha kiedottuna kauniiksi rusetiksi kuuden aiemman levyn ympärillä. Se on yhtäaikaa rakkauskirje ja jäähyväisviesti yhtyeen faneille. Joku kuvaili levyä äärimmäisen harvinaiseksi siinä mielessä, että sille on tallennettu onnistuneesti huipulla lopettavan yhtyeen soundi.

Yhtyeen managerit olivat jo suunnittelemassa tulevaa kiertuetta, ja Wetton odotti tulevaa ja kuvitteli Ian Mcdonaldin liittyvän uudelleen yhtyeeseen. Fripp totesi myöhemmin, että hän ei ollut pyytänyt McDonaldia yhtyeeseen. Fripp oli tiedustellut, että jos McDonaldilta kysyttäisiin, tulisiko hän takaisin. Kaikki nämä spekulaatiot ja suunnitelmat romahtivat, kun Fripp ilmoitti kaksi viikkoa ennen Redin julkaisua, että King Crimson oli lakannut olemasta pysyvästi. Levy julkaistiin lokakuun ensimmäinen päivä.

Fripp kertoi muutama vuosi myöhemmin, että hän oli ajatellut pitkään, että King Crimson oli ”paras koulutus, jonka nuori mies voi saada”. 1974 hän ei enää ollut tuota mieltä. J.G. Bennetin kirjoitukset vaikuttivat häneen lähes samoin seurauksin, kuin Paramahansa Yoganandan Joogin elämäkerta oli vaikuttanut Jamie Muiriin kaksi vuotta aiemmin. Fripp alkoi etsiä sisältöä elämäänsä King Crimsonin sijaan.

Redin jälkeen Fripp tuotti vielä kaksi King Crimson levyä vuonna 1975: USA, joka on konserttitaltioinneista editoitu kokonaisuus, sekä kokoelman The Young Persons Guide to King Crimson, joka sisälsi muutaman harvinaisuuden ja, merkittävimpänä seikkana, vihkollisen Robert Frippin päiväkirjamerkintöjä.

Saatuaan musiikilliset hommansa päätökseen Robert Fripp lähti syyskuussa 1975 asumaan Sherborne Houseen, jossa sijaitsi J.G. Bennettin perustama Jatkuvan koulutuksen kansainvälinen akatemia (The International Academy for Continuous Education). Sinne hän vetäytyi seuraavaksi kymmeneksi kuukaudeksi.

King Crimson olisi poissa seuraavat kuusi vuotta.

Teksti: JARI SCHRODERUS

Muut King Crimson -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Mainokset

One thought on “Sarja: King Crimson – Red (1974)

Add yours

  1. Eipä tähän paljon osaa lisätä, mutta kaksi henkilökohtaista huomiota kuitenkin.

    Tuo ”Fallen Angelin” väliosa ja sen siirtymä takaisin kolmanteen säkeistöön on minusta yksi King Crimsonin hienoimpia musiikillisia hetkiä.

    ”Starlessin” toinen säkeistö oli ymmärtääkseni ensin ”Old friend guiding light”. Myöhemmissä konserttiesityksissään Wetton näyttää palanneen alkuperäiseen versioon. Ero ei ole suuri, mutta ”charity” on jotenkin alentuvampi, kuin ystävyys olisi ollut pelkkä armonpala, joka on säälistä heitetty kertojalle. Toisaalta ainakin Asian aikaisissa live-versioissa Wettonin lauluilmaisu on jotenkin muuttunut hitusen silotellummaksi. Alkuperäisessä studioversiossa on hienoa juuri tuo hieman kankea, nykivä ja takanojainen fraseeraus. Siinä tosiaan tuntuu kuin kertoja olisi niin masentunut ja uupunut, että hänen on vaikea saada sanojaan ilmoille – kunnes viimeisessä säkeistön lopussa tunne purskahtaa ulos. Ysärillä piti sitten ehkä kuulostaa koleemmalta.

    Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: