Viikon Teos 9: John Coltrane Quartet: Both Directions at Once (2018)

John Coltranen klassisen kvartetin julkaisulista vuodelta 1963 on yllättävän tyhjä. Coltranesta oli tullut aiemmalla levy-yhtiölle Atlanticille levytetylle My Favorite Thingsillä supertähti aikana, jolloin jazz-singlet vielä voivat menestyä jukebokseissa. Uusi levy-yhtiö Impulse! halusi suoltaa ”korkean profiilin” levytyksiä, jollainen oli myös Both Directionsin äänitystä seuraavana päivänä äänitetty Johnny Hartman –balladilevy, joka nauttii suurta arvostusta (ja on minun kaikkien aikojen suosikkilevyjäni). Tästä syystä kuitenkaan Coltranen kvartettia, yhtä jazzin historian hienoimmista pienyhtyeistä, ei arvostettu tekemässä omaa juttuaan.  

Both Directions on monella tapaa kiinnostava levy. Coltranen ensimmäinen vaimo Naima (jonka Coltrane ikuisti hienolle balladisävellykselle) löysi nauhoitteen kotoaan, ja hyvä kun löysi. Studiotasoinen äänite tehtiin legendaarisella Rudy Van Gelderin studiolla New Jerseyssä kvartetin soittaessa iltaisin Birdlandissa kahden viikon residenssiä. Äänite on tasoltaan erinomainen, ja vaikka kaikkia originaalikappaleita ei ole nimetty, ne ovat ihan mainioita ralleja. Levyn avaava äänitys ”11383” on sopraanosaksofonilla soitettu blues, ja levyn kolmas kappale on ”11386” on hidas keskitempoinen, modaalinen mollikappale, joka tuo mieleen ”Impressionsin” ja ”Mr. PC:n”. Levy on myös sikäli mielenkiintoinen, että se pitää sisällään studioäänitykset ”One Up, One Down” – ja ”Impressions” -kappaleista, joita on aiemmin julkaistu ainoastaan liveäänityksinä. ”Vilia”-kappale on operettisäveltäjä Franz Leharin melodian jazz-sovitys, jota on aiemmin kuultu Birdland-liven bonusraitana.

Joku levyssä silti jää vaivaamaan. Miksi sitä ei julkaistu äänityksen jälkeen? On toki mahdollista, että Impulse! ei halunnut saturoida markkinaa suurimyyntisempien konseptilevyjen (Johnny Hartman, Duke Ellingon, Ballads) tieltä. Kuuntelin huvikseni rinnalla saman kvartetin 1962 julkaiseman Coltrane nimisen Impulse! –levyn, joka on monella tavalla temaattisesti samankaltainen. Vertailussa käy kyllä ilmi, että Both Directionsilla ei ole samaa intensiteettiä kuin Coltrane-helmillä. Soitto on kaikin puolin mukiinmenevää (basisti Jimmy Garrison soittaa tosin selvästi falskisti ”Nature Boylla”), mutta se on jotenkin vaisua ja hengetöntä. Elvin Jonesin maanvyöry on periaatteessa paikallaan, mutta nyt vyöryy vain pikkukiviä. McCoyn kvarttisointusoolot sattuvat oikeisiin paikkoihin, mutta tulivuori uinuu. Poikkeuksen muodostaa ”One Up, One Down” –kappale, jossa on kvartetille ominaista hehkua.

Kyllä tämä levy on ehdottomasti hyvä julkaista, mutta ei se haasta edes Tranen keskiraskaita julkaisuja. Klassisellakin kvartetilla voi olla vaisu päivä, ja se on ihan ok. Mukava kuulla vaisukin päivä hienosti äänitettynä ja nauttia siitä mitä tarjolla on.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: