Vuosi vuodelta extra: Parhaat levyt 2018 – Sijat 11-20

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2018 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-20. Vuoden kirkkain kärki paljastetaan lähipäivinä. Vaikka sijat 21-40 (kts täältä) tarjosi jo todella hienoja levyjä niin nyt meno muuttuu viimeistään todella timanttiseksi.

11. Sebastian Fagerlund: Drifts, Stonework & Guitar Concerto ”Transit”

stoneworkSebastian Fagerlund (s. 1972) on yksi suomalaisen taidemusiikin merkittävimmistä nykysäveltäjistä. Fagerlundin ura on saanut nostetta viime vuosina etenkin tiiviistä yhteistyöstä Radion Sinfonia Orkesterin (RSO) ja kapellimestari Sakari Oramon (s. 1965) kanssa. Toisin kuin monet muut aikalaisensa Fagerlund tekee enimmäkseen tonaalista musiikkia, mutta sellaisella voimalla ja intensiteetillä joka tekee siitä aina hyvin modernin kuuloista.

Myös tämä Fagerlundin viimeisin levytys Drifts, Stonework & Guitar Concerto ”Transit” tehty RSO:n kanssa, mutta kapellimestari Hannu Linnun (s. 1967) johtamana.

Levyn avaava 11 minuuttinen orkesterisävellys ”Drifts” (sävelletty 2015 – 16) on yksi Fagerlundin upeimmista sävellyksistä toistaiseksi. Hiljaisen uhkaavana ja hitaasti alkava kappale kasvaa pikku hiljaa energiaa kooten ja tummanpuhuvana matalissa rekistereissä vellovat äänivallit puhkotaan välillä särmikkäästi rytmisillä varsin väkivaltaisilla iskuilla ja toisaalta uljaasti soiville fanfaareilla. Intensiivistä ja raskasta musiikkia, mutta omalla tavallaan myös jotenkin todella kaunista.

Seuraavana vuorossa oleva 15 minuuttinen ”Stonework” (2014 – 15) on myös suurelle orkesterille sävelletty teos. ”Stonework” on melko saman tyylinen kuin ”Drift” ja nämä sävellykset ovatkin trilogian kaksi ensimmäistä osaa. Trilogian kolmas osa ”Water Atlas” kantaesitettiin huhtikuussa 2014, mutta sitä ei ole vielä tätä kirjoittaessa levytetty. ”Driftsin” tavoin ”Stonework” on hyvin tummasävyistä vahvojen rytmiosuuksien sävyttämää musiikkia. Kokonaisuutena ”Stonework” on kuitenkin hieman monimutkaisempi, monisävyisempi ja vauhdikkaampi teos. ”Stonework” sisältää upean kompleksisen kontrapunktia hyödyntävä kehittelyjakson. Fagerlundin orkestraatio on rikasta ja Linnun johtama orkesteri soitta äkkinäiset tempovaihtelut ja muut koukerot upean tiukasti.

Levyn päättää noin 22 minuuttinen kitarakonsertto ”Transit”. Soolokitaristina kappaleessa on Ismo Eskelinen. ”Transit” on edeltäjiään hiljaisempi ja ikään kuin läpikuultavampi orkestraatioltaan. Eskelisen akustinen kitara tanssii pinnalla ja orkesteri soittaa taustalla usein hiljaa ja hyvin minimalistisesti. Välillä Fagerlundin käyttäessä orkesterin tehoja massiivisesti ja itselleen tyypillisesti akustinen kitara tuntuu jäävän hieman jalkoihin. Kokonaisuutena ”Transit” ei tunnu ihan yhtä vakuuttavalta ja eheältä teokselta kun ”Drifts” ja ”Stonework”. Olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla mitä Fagerlund saisi aikaiseksi orkesterin ja sähkökitaran yhteentörmäyksestä. Tuntuu että Fagerlund olisi nyky-taidemusiikkisäveltäjistä juuri oikea mies yhdistelemään orkesteria ja rock-instrumentteja.

Drifts, Stonework & Guitar Concerto ”Transit” -levy  ei yllä mielestäni aivan Fagerlundin edellisten orkesterilevytysten Isola (2011) ja Darkness In Lightin (2015) tasolle, mutta komeaa taidemusiikkia se silti on ja on hyvin mahdollista että en ole vielä vain sisäistänyt tätä levyä samalla tavalla kuin noita edeltäjiään.

Kuten aiemmetkin BIS-yhtiölle levytetyt Fagerlundin levyt myös Drifts, Stonework & Guitar Concerto ”Transit” kuulostaa upealta soundiensa puolesta ja on parhaimmillaan suurella voluumilla soitettaesa.

Parhaat biisit: ”Drifts” ja ”Stonework”

****½

12. King Crimson : Meltdown (Live In Mexico City, 2017)

meltdownMeltdown on peräti kuudes uusi livealbumi (en laske nyt mukaan arkistojen aarteita) jonka King Crimson on julkaissut vuoden 2013 paluunsa jälkeen. Suurin osa näistä on ollut tuplalevyjä ja nyt ilmestynyt Meltdown on toistaiseksi massiivisin julkaisu. Pahvikuoriin kääritty miniboksi sisältää peräti kolme cd-levyä ja yhden blu-ray -levyn joka sisältää kokonaisen konsertin videokuvan kera. Tarvitseeko kukaan näin paljon livemateriaalia periaatteessa yhtyeen samalta kokoonpanolta (2013 jälkeen kokoonpano on muuttunut vain hieman, lue asiasta tarkemmin täältä)? Pakko myöntää että vaikka itse olen valtava Crimson -fani niin oma mittani alkaa olla täynnä.

Asia ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen. Jos nimittäin unohdetaan henkilökohtaisen saturaatio-pisteen täyttäminen on Meltdown julkaisuna aivan upea. Se sisältää 218 minuuttia musiikkia kaikilta Crimsonin aikakausilta upeasti 8 henkiselle (joista kolme on rumpaleita) kokoonpanolle sovitettuna. Kuten muut viime aikaiset Crimsonin livet ovat osoittaneet tämän kokoonpanon juttu on ”orkestraaliset” tarkkaan mietyt sovitukset jotka soitetaan virtuoosimaisella pieteetillä, ei niinkään energiset improvisaatiot tai raaka päälle käyvä voima, joista monet yhtyeen aiemmat kokoonpanot olivat tunnettuja. Meltdown ei tarjoa juurikaan uusia oivalluksia tähän kokoonpanoon tai edes Crimsonin -musiikkiin liittyen (levyllä kuultava sovitus erittäin monimutkaisesta ”Fracturesta” on kyllä upea), mutta se saattaa olla silti definitiivinen julkaisu yhtyeen tältä aikakaudelta. Jos ei muuten niin jo pelkästään laajuutensa ansiosta. Don Gunnin miksaama levy kuulostaa myös upealta.

Julkaisun kruunaa jo edellä mainittu blu-ray -levy joka sisältää koko konsertin videokuvan kera. Kuten edelliselläkin Crimsonin kuvatallenteella (Radical Action, 2016) kamerat ovat jälleen staattisia, mutta kuvanlaatu on tyydyttävää luokkaa ja editointi kohdillaan ja moneen ruutuun jaettua kuvaa käytetetään tällä kertaa säästeliäämmin ja hienostuneemmin.

Jos sinulla ei ole yhtään livealbumia King Crimsonin 2013-2018 vuosilta niin Meltdown on pakkohankinta. Ja vaikka sinulla olisi jo kaikki aiemmat julkaisut niin eipä tämä mikään kehno lisäys pinoon ole…

Parhaat biisit: ”Fracture”, ”Sailor’s Tale”, ”Indiscipline”

****½

13. Not a Good Sign: Icebound

iceboundIcebound on italialaisen vuonna 2011 perustetun Not A Good Signin kolmas studiolevy.

Not A Good Signin (jep, tämän bändin nimi on jälleen yksi merkki siitä että kaikki hyvät nimet on jo käytetty…) voimahahmo on kosketinsoittaja Paulo ”Ske” Botta. Hänet tunnetaan lisänimensä mukaisesta projektista Ske joka julkaisi vuonna 2011 hienon, sinfonista progea edustavan, albumin 1000 Autunni. Bottan toinen puoli tulee esiin kulmikkaassa ja hurjassa avant-proge -bändi Yugenissa jonka jäsen hän myös on. Iceboundin kappaleista Botta on säveltänyt ja sanoittanut yhtä lukuunottamatta jokaisen.

Not A Good Sign tasapainoilee onnistuneesti jossain avant-progen ja sinfonisen progen välimaastosssa kallistuen kuitenkin selkeästi jälkimmäiseen tyyliin. Yhtyeen soundi on täyteläisen tumman puhuva ja suht raskas, mutta erityisen synkästä musiikista ei silti ole kyse. Bottan koskettimien ohella bändi koostuu kitaristista, rumpalista, basistista ja vokalistista. Tuota ydinryhmää täydentää kolmessa kappaleessa viulisti ja yhdessä kappaleessa vieraileva Van der Graaf Generatorin legendaarinen David Jackson joka soittaa saksofonia ja huilua.

Levy käynnistyy upeasti nopeatahtisella, aggressiivisella ja varsin monimutkaisella pari minuuttisella instrumentaalisella intro-biisillä ”Second Thought” jossa käydään aika lähellä avant-progelle tyypillisiä tunnelmia. Seuraava kappale, seitsemän minuuttinen, ”Frozen Words” alkaa rauhallisemmissa tunnelmissa pianon soidessa taustalla kun laulaja Alessio Calandriellon päästetään ääneen ensimmäistä kertaa. Calandriellolla on miellyttävä baritoni-ääni hän laulaa englanninkieliset tekstit hyvin. Erityisen karismaattinen vokalisti hän ei kuitenkaan ole. Kappale kasvaa hienosti ja sisältää mahtavia funkahtavia jaksoja ja tahtilajien vaihdoksilla leikittelyä. Pikkulapsen jokeltelua käytetään jännänä efektinä  parissa kohtaa.

Myös kolmas kappale ”Hidden Smile” 9 minuuttinen instrumentaali, kuuluu levyn kohokohtiin. ”Hidden Smilessa” rouhean kulmikas ja tarttuvan riffi vuorottelee melodisemman teeman kanssa joka soitetaan vuoroin viululla, vuoroin koskettimilla ja lopulta messevästi soivalla sustain-soundisella sähkökitaralla.

8 minuuttisessa ”Down Belowissa” kuullaan kiinnostavaa vokaaleilla kikkailua kun niitä kaiuteteen ja efektoidaan kappaleen introssa minkä jälkeen bändi kiristää tempoa ja siirtyy hieman Mahavishnu Orchestraa muistuttavaan instrumentaali-osuuteen jossa kitarat ja viulu vuorottelevat koskettimien luodessa paksua äänimattoa solistien alle. Vokaalit palaavat ja Bottan futuristisen täyteläiset syntesaattorisaundit ottavat huomion niiden rinnalla. Bottan kosketinsoitto on kautta levyn erittäin tyylikästä. Hän soittaa taitavasti ja tarvittaessa hyvinkin teknisesti, mutta aina hyvällä maulla ja hienoilla soundeilla jotka ovat tasapainoinen yhdistelmä vanhaa ja uutta.

David Jacksonin tunnistettavaa saksofoni-soundia kuullaan ”Trapped in” biisissä jonka alkupuolisko on valitettavasti hieman tylsä, mutta kappale piristyy loppua kohden muuttuessaan vauhdikkaammaksi ja Jacksonin päästessä sooloilemaan.

Icebound on rouheasti rokkaavaa, mutta silti suht kompleksista progea. Kyse ei millään tasolla mullistavasta julkaisusta, mutta selkeään imitointiinkaan ei toisaalta sorruta missään vaiheessa. Icebound on miellyttävä 48 minuuttinen kokonaisuus ja toistaiseksi vahvin Not A Good Signin albumi. Omakustanteena tuotetusta levystä tehtiin vain 500 kappaleen fyysinen painos cd-levynä.

Parhaat biisit: ”Second Thought”, ”Frozen Words”, ”Down Below”, ”Hidden Smile”

****

14. Far Corner: Risk

riskRisk on amerikkalaisen, klassisesti koulutetun kosketinsoittaja Dan Masken johtaman, avant-proge -kvartetti Far Cornerin kolmas studioalbumi.

Far Corner kuulostaa Risk -levyllä enemmän kuin koskaan siltä mihin ELP:n olis voinut kuvitella päätyvän alkuaikojen jälkeen jos kyseinen trio olisi jatkanut ”Barbarianin” (ELP:n debyyttilevyltä) viitoittamalla suunnalla. Eli jatkanut Bartok ja Stravinky -vaikutteiden sekoittamista rock-musiikkiin määrätietoisesti ja unohtaen pop-musiikkipuolensa kokonaan. No Greg Lake ei olisi tähän koskaan suostunut, mutta onneksi meillä on Far Corner!

Far Cornerin muusikoiden taidot ovat huikaisevaa tasoa. Dan Masken Hammond-vyörytykset ovat häikäisevää kuultavaa eikä muikean massivisella soundilla soittava basisti William Kopecky jää juurikaan jälkeen. Kopeckylla on myös kapasiteettia ottaa vakuuttavasti solistin rooli käsiinsä ja hänen bassolinjansa kuljettavat välillä jopa melodioita kuten ”Oracular Intentissä”. Graig Walknerin rumpalointi on toki vakuuttavaa myös. Tyylillisesti hänen soittonsa liikkuu jossain Carl Palmerin ja Daniel Denisin (Univers Zero) välimaastossa. Nelikon täydentää sellisti Angelea Schimdt joka rooli on usein teksturaalinen vaikka kyllä hänkin unisono-riffien tukevoittamiseen sellonsa kera usein osallistuu. Usein fuzz-boksin läpi efektoituna.

Levy on pääosin todella raskasta tykitystä ja 63 minuuttisena se tuntuu hieman liian pitkältä ja tyylillisesti itseään toistavalta. Nyt sinänsä mahtava meininki pysyy liian monessa kappaleessa liian kaltaisena. Variaatiota olisi kaivannut enemmän. Eri sävyjä tarjoaa mukavasti levyn pisin kappale 9 minuuttinen ”Summit” jossa on tavallista enemmmän sävellyksellistä kehittelyä pelkän jyräävän yhteissoiton sijasta. Kakkospuolella yleisesti ottaen on hieman kiinnostavampia ja monimuotoisempia sävellyksiä ja levy on siinä mielessä epätasapainoinen. Levyn päättävä yhdeksän minuuttinen ”Alea Ludere” on upea kappale ja Schmidtin sello saa mukavasti sooloilutilaa poukkoilevien rytmien päällä. Rumpali Walknerin työskentely tuossa raidassa on myös poikkeuksellisen luovaa.

Levyn soundit (Dan Maske hoitanut sekä tuottamisen että äänittämisen) on upeat. Voimakkaat ja tavallaan päällekäyvät mikä on soveliasta musiikin luonteen kannalta, mutta ei silti liian kuumaksi masteroitu. Onkin hieman ihme että vaikka levyä on äänitetty niinkin pitkällä aikajaksolla kuin  2008-2015 se kuulostaa niin koherentilta kokonaisuudelta.

Mitä tulee virtuoosimaisiin yksilösuorituksiin Far Cornerin Risk on yksi vuoden vaikuttavimmista proge-albumeista. Onneksi myös yhteissoitto on lihaksikasta ja etenkin toisen puoliskon sävellykset onnistuneita. Hieno levy.

Parhaat biisit: ”Unapproachable”, ”Fork”, ”Summit” ja ”Alea Ludere”

****

15. Gryphon: ReInvention

reinventionReInvention on 70-luvun alusssa perustetun Gryphonin kuudes studiolevy ja ensimmäinen 41 vuoteen!

Keskiaikaista – ja renesanssimusiikkia rockiin yhdistelevä Gryphon oli aina yksi 70-luvun omaperäisimmistä progebändeistä. ReInvention on yllättävänkin onnistunut paluu yhtyeeltä alkuaikojen musiikkinsa tunnelmiin ilman että homma silti on vain ummehtunutta vanhan kertausta. ReInvention saattaa olla jopa yhtyeen paras albumi.

Parhaat biisit: ”Haddock’s Eyes”, ”Rhubarb Crumhorn”

****

Lue koko arvostelu levystä täältä >

16. Thought Gang: s/t

thoughtgangElokuvaohjaaja David Lynch (s.1946) ja säveltäjä Angelo Badalamenti (s.1937) aloittivat yhteistyön vuonna 1985 Blue Velvet -elokuvan myötä. Musiikillinen hitti parivaljakolla oli käsissään 90-alussa Twin Peaksin ansiosta kun sarjan leikkisästi jazzahtava soundtrack keikkui myyntilistojen kärkisijoilla ympäri maailmaa.

Suurin piirtein samoihin 90-luvun alkuopuolella Lynch sai ajatuksen musiikkiprojektista joka ei liittyisi mitenkään leffoihin tai telkkariin. Myös musiikillinen tyyli tulisi olemaan hyvin erilainen kuin Twin Peaksin cool lounge-jazz. Syntyi Thought Gang jonka säveltäjäksi Lynch pestasi tietenkin Badalamentin ja muusikoiksi läjän taitavia jazz-soittajia kuten Grady Taten ja Buster Williamsin. Lynchin oma rooli oli paitsi kirjoittaa sanoituksia, luoda ideoita niin myös fasilitoida ja ikään kuin ohjata musiikkia kuten hän ohjaa elokuvia. Tarkoituksena oli tehdä vapaamuotoista musiikkia Lynchin verbaalisten kuvausten päälle. Lynch kuvaili jonkun oudon skenaarion ja muusikoiden oli tarkoitus kuvastaa sitä improvisoidulla musiikilla. Lopulta lähes valmista levyä ei kuitenkaan ikinä julkaistu. Ennen kuin nyt vuonna 2018.

Vaikka Though Gangin levy julkaistaan kokonaisuudessaan vasta nyt niin 0sa levylle suunnitelluista kappaleista saivat kodin Lynchin upean painajaismaisessa Twin Peaks elokuvassa Fire Walk With Me.  Joitakin kohtia kuultiin myös vuoden 2018 Twin Peaksin kolmannessa kaudessa.

Thought Gangin musiikki on erittäin kokeellista liikkuen jossain metelin ja musiikin hedelmällisessä välimaastossa. Variaatiota levyn kappaleissa on suuntaan jos toiseenkin, mutta pääosin musiikkia voisi ehkä luonnehtia erittäin tummasävyiseksi industriaaliseksi avantgarde jazziksi.

Levyn helpompaa laitaa edustaa aivan huikea ”A Real Indication” joka kuultiin jo Fire Walk With Me -leffassa. Popin ja jazzin välissä kutkuttavasti seikkaileva ja Lynchin kiehtovan oudot sanoitukset sisältävän kappaleen lauloi säveltäjä Angelo Badalamenti jonka hämmentävä laulusuoritus teki Lynchiin suuren vaikutuksen:

“I’d heard him sing before and I thought, ‘This is gonna be embarrassing for him.’ But I didn’t want to hurt his feelings, so I said OK.”

What Lynch heard – above the sparse drums, gambolling bassline, skewwhiff strings and screeching brass – was a vocal delivery that knocked him out: a half-sung croaky voice that was part Tom Waits, part comic-book villain.

“It thrilled me,” says Lynch. “I started laughing so hard I felt a lightbulb explode in my stomach. I gave myself a hernia. That moment was pain and joy mixed together, a perfect balance.”

Lynch joutui tyräleikkaukseen Badalamentin takia! 😂 Itseänikin tämä  upea biisi on kiehtonut ja naurattanut siitä asti kun leffan Espoo Cinen Suomen ensi-illassa näin vuonna 1993. Mutta sairaalalta olen sentään välttynyt!

Kierosti svengaavaa ”A Real Indicationia”, joka on levyn ainoa laulettu kappale (puhuttua ääntä kuullaan useammassakin raidassa), enemmän Thought Gangin musiikkia kuvaa kuitenkin esimerkiksi “Logic and Common Sense” jonka koukeroinen ja vauhdikas freejazz tuo mieleen vahvasti John Zornin 80-luvun jazz-hurjastelut. Tai  17 minuuttinen, totaalisen hullu, improvisoitu industrial-jazz-sekamelska ”Frank 2000” joka kuulostaa King Crimsonin TRaKaTTaKC:in jazzimmalta serkulta.

Thought Gang on hullu ja haastava levy, mutta se on taitavasti soitettu ja viimeisen päälle upeasti äänitetty levy. Mikään vasemmalla kädellä hutaistu elokuvantekijöiden huumoriprojekti se ei tosiaankaan ole. Lynch on itse todennut haaastatteluissa että hän ei oikein tiedä kuka tälläistä musiikkia tahtoo kuulla… no minä ainakin!

Parhaat biisit: ”Logic and Common Sense”, ”A Real Indication”, ”A Meaningless Conversation”, ”Frank 2000”

****

17. Yes: Fly From Here – Return Trip

returntripAlunperin vuonna 2011 ilmestynyt Fly From Here oli Yesin 12. studioalbumi ja ensimmäinen uusi Yes-levy 10 vuoteen.  Fly From Here on onnistunut yhdistelmä pop-vaikutteita ja perinteisempää Yesille ominaista progressiivista rockia.

Vuonna 2018 tuottaja Trevor Horn otti levyn uudelleen käsittelyyn ja muokkasi sen suht radikaalisti uusiksi. Levy uuden paitsi uuden Roger Dean -kannen niin myös uuden nimen: Fly From Here – Return Trip. Uusi versio on monin tavoin alkuperäistä parempi. Niin soundit kuin sovitukset ovat aiempaa hiotumpia. Myös kokonaan uutta musiikkia on mukana.

Parhaat biisit: ”Fly From Here – We Can Fly”, ”Fly From Here – Sad Night at the Airfield”, ”Into The Storm”

****

Lue koko arvostelu levystä täältä >

18. Regal Worm: Pig Views

pigviewsPig Views Regal Wormin neljäs julkaisu. Regal Worm on englantilaisen multi-instrumentalisti Jarrod Goslingin yhden miehen bändi. Gosling on jäsen myös elektro-pop -bändissä I, Monster ja instrumentaaista progea soittavassa Henry Foolissa. Ammatiltaan hän on graafinen suunnittelija. Gosling tunnetaankin ehkä vielä toistaiseksi parhaiten proge-piireissä Tim Bownessin kolmen viimeisimmän levyn tyylikkäistä kansista. Myös Pig Viewsin komea ja villin värikäs kansi on luonnollisesti Goslingin omaa käsialaa.

Vaikka Pig Views periaatteessa onkin yhden miehen projekti niin yleensä Goslingilla on kuitenkin apunaan muutama muu muusikko soittamassa instrumentteja joita hän ei hallitse. Tällä kertaa mukana on  puhallinsoittaja (saksofonit ja huilu), muutama vokalisti (mukana myös suomalainen Heidi Kilpeläinen) ja harpun soittaja. Gosling itse soittaa mm. kitaroita, koskettimia, bassoa, vibraphonia ja jopa rumpuja. Kaikki hoituu kunnialla vaikka ehkä todella hyvä ulkopuolinen rumpali olisi tuonut enemmän eloa joihinkin kohtiin. Yhden miehen levyksi, joka kuitenkin tavoittelee jatkuvasti aitoa bändi-soundia, Pig Views on yllättävänkin orgaanisen ja eheän kuuloinen.

Regal Wormin musiikissa yhdistyy maukkaasti proge ja psykedelia. Mukana on välillä pientä canterburymaisuuttakin jos ei muuten niin vähintään vinon huumorin muodossa. Levyn yleinen soundi on retroon viittaava, mutta ei millään inhottavan homeisella tavalla. Osittain retro-tunkkaisuudelta pelastaa se että levyn tunnelmat ovat useassa kohtaa varsin rajun riehakkaat. Mitään uneliasta Mellotronin hiplailua tämä levy ei todellakaan ole! (Vaikka Mellotron mukana onkin…)

Levyn kaksi ensimmäistä kappaletta, rajusti päälle käyvä vauhdikas ”Rose, Rubus, Smilax, Vulkan”, ja suoraan siitä jatkuva, hieman rennompi ”Revealed As A True Tyrant” ovat aivan loistavia. Levyn loppuosalla onkin sitten hieman vaikeuksia täyttää noiden asettamat odotukset. Vaihtelevan komeasti levy kyllä lunastaa ensimmäisten kappaleiden odotukset kuten vaikka neljäs kappale ”Rose Parkington, They Would Not Let You Leave” joka  sisältää todella messeviä kohtia karnervalististen syntetisaattori-osuuksien ja mainiosti mukana tööttäilevän Louis Atkinsonin saksofonin ansiosta. Kappaleen kertoasäe on myös varsin koukuttava.

Levyn toisella puoliskolla kuullaan kolmi-osainen noin 18 minuuttinen vampyyritarina ”Under den svenska vintern” joka nimestään huolimatta on sekin laulettu englanniksi. ”Under den svenska vintern” tuo mukavaa vaihtelua toistaiseksi kovin energiseen levyyn sillä se sisältää hieman vähäeleisempiä ja rauhallisempia osuuksia. Kunnes sekin lopulta kasvaa psykedeeliseksi erilaisten soundien runsauden sarveksi. Harmi että loppupuolella kappaleessa on aika tylsä muutaman minuutin jankkaavan syntsa-jumppa joka ei oikein toimi.

Pitkän eepoksen jälkeen kuullaan vielä kolme lyhyttä kappaletta, mutta levy menettää puhtiaan tässä vaiheessa vaikka ”Huge Machine, You Are So Heavyn” lopun päälle käyvä meininki ja hokeva kertsi onkin todella mainion kuuloinen kohta.

Pig Views on kiinnostavan omintakainen, suht psykedeelinen, näkemys progressiivisesta rockista joka yhdistelee sujuvasti uutta ja vanhaa ja on Regal Wormin toistaiseksi vahvin levy vaikkei vielä ihan täysosuma olekaan.

Parhaat biisit: ”Rose, Rubus, Smilax”, ”Vulkan ja Revealed As A True Tyrant”, ”Rose Parkington, They Would Not Let You Leave”

****

19. VAK : Budo

budoBudo on Ranskassa vuonna 2008 perustetun VAK:in toinen studiolevy. Ensimmäistä levyä minulla ei ole vielä ollut ilo kuulla joten joudun arvioimaan Budoa ilman discografista kontekstia.

Tuhti basso, hakkaavat rummut, toisteisuus. Sanattamia naisvokaaleja. Eli kaikki Magman synnyttämän zeuhl-genren (zeuhl on Kobaian kielellä yhtä kuin ”taivaallinen”) kliseet on kasassa. VAK käyttää Budolla kuitenkin hieman tavallista enemmän syntetisaattoreita kuin yleensä zeuhlissa on tapana kuulla mikä on ihan piristävää. Etenki kuin viiltävästi surisevat syntsa-soundit on hyvällä maulla rakennettuja. Toki perinteisempää zeuhliin usein yhdistettävää sähköpiano-soundia kuullaan myös. Nelihenkistä ydinryhmää (vokalisti, basisti, rumpali, kosketinsoittaja) täydentää hetkittäin levyllä vierailevat kitaristi, huilisti ja saksofonisti. Bändin basisti Joel Crouset soittaa kahdella kappaleella myös bassoa. Kitara ei kuitenkaan ole kovinkaan keskeisessä roolissa vaan melodioita kuljettaa paitsi vokaalit, mutta erityisesti kosketinsoittimet.

Vahvat melodiat eivät kuitenkaan ole homman juju vaan tiukka rytminen yhteissoitto. Ja yleensä tietysti epäsäännöllisissä tahtilajeissa kuten zeuhlin kohdalla tapana on. Yhteissoiton lisäksi toki myös komeita solistisia hetkiä löytyy. Etenkin Michaël Havardin intensiivinen alttosaksofoni-soolo nimibiisi ”Budossa” kuudentoista minuutin kohdilla on hyvinkin päräyttävää kuultavaa.

Budon kappaleet ovat melkoisia järkäleitä. Ensimmäisellä biisillä ”Budolla” on mittaa peräti 27 minuuttia ja toisella ”Hquarkilla” 23 minuuttia. Kolmas ja viimeinen kappale ”Au Fond des Creuses” on sentään armollisesti vain 9 minuuttinen. Zeuhl perustuu usein toistoon ja ammentaa myös voimaa siitä. Niin Budokin, mutta toisaalta on kyllä todettava että hieman vähempikin olisi riittänyt. Kappaleet tuntuvat kaikessa massiivisuudessaan hieman muodottomilta möhkäleiltä. Zeuhl-mestari Christian Vanderin (Magma) sävellyksellinen nerokkuus joka ilmenee erityisesti monimutkaisten sävellyksien taitavassa ja täysin luontevassa teemojen kehittelyssä jää VAK:lta uupumaan.

Levyn soundit ovat mukavan messevät. Voimakkaat ja tasapainoiset. Miksaajana on toiminut avant-proge -kuvioiden erikoismies Udi Koomran joka yleensä aina onkin laadun tae.

Budo on vahva albumi, mutta olisi kaivannut piirun verran paitsi tiivistämistä niin myös hieman lisää omaperäisyyttä noustakseen mestari-luokkaan.

Parhaat biisit: ”Budo”

****

20. Aquaserge: Déjà – vous?

dejavous2005 perustettu ranskalainen Aquaserge on julkaissut viisi studioalbumia ja Déjà – vous? on yhtyeen ensimmäinen livealbumi.

Avant-pop on genre-lokero johon Aquaserge usein sijoitetaan ja se onkin suht osuva sillä yhtyeen musiikissa yhdistyy parhaimmillaan todella saumattomasti avant-progen monimutkaisuus ja hyvin ranskalaisen popin suloisuus. Tällä 2016-2017 vuosina äänitetyllä livelevyllä bändi on kuitenkin paljon rouheampi ja vapaamuotoisempi kokemus. Pop-elementti on lähes täysin kateissa ja tilalla on enemmänkin jazz-rockiin viittaava soundi ja meininki.

Esimerkiksi viimeisimmän studioalbumin Laisse ça êtren yksi kohokohdista ”Virage sud” kasvaa lähes kymmenen minuuttiseksi psykedeeliseksi jumittelu-jamitteluksi jossa yhdistyy mehukkaasti krautrock ja jazz-rock.

Aquaserge on viisi henkinen bändi mutta tällä levyllä he ovat osalla biiseistä vahvistettuina vielä kolmella ylimääräisellä puhallinsoittajalla. Puhaltimet ovat aina olleetkin tärkeä osa bändin sointia ja komeasti homma toimii myös livenä.

Valitettavasti Aquaserge pääätyi soittamaan jazz-päissään myös lajin standardin ”My Funny Valentinen”. Sovitus on varsin kaukana totutusta, mikä on kunnioitettavaa, harmi vaan että yhtyeen laahaava versio ei kuitenkaan ole kovin kiinnostava vaan on ehdottomasti levyn tylsintä antia.

Nykyisenä massiivisten tupla- ja -triplalivelevyjen aikakaudella Déjà – vous? tuntuu vain 45 minuuttisena hieman oudolta julkaisulta, mutta eipähän ennätä tätä kuunnellessa kyllästyä!

Parhaat biisit: ”Virage sud”, ”C’est pas tout mais”

****

Vuoden 2018 parhaat levy sijat 21-40 löydät täältä.

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Mainokset

One thought on “Vuosi vuodelta extra: Parhaat levyt 2018 – Sijat 11-20

Add yours

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: