Sarja: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)

Kun 1972 kääntyi loppupuoliskolle ja kiertue oli lopussa, King Crimsonin Islands-kokoonpano, Robert Frippiä lukuun ottamatta, olisi halunnut jatkaa. Kitaristin päässä oli jo pidemmän aikaa muhinut uudenlainen musiikki, eikä tuo kokoonpano ollut hänen mielestään oikea sen toteuttamiseen. Kyse ei ollut muusikoiden soittotaidosta, vaan heidän tyylistään soittaa ja tavasta toimia. Mielestäni Fripp oli oikeassa. Sen todistaa Islands-levyn äänityksissä nauhoitettu ”A Peacemaking Stint Unrolls” (Islands 40th Anniversary Deluxe Edition, 2010). Kappale sisältää aihioita ”Larks’ Tongues in Aspicin” ensimmäisestä osasta, sekä Starless and Bible Blackillä myöhemmin julkaistusta kappaleesta ”Lament”.

Fripp lähti kokoamaan uutta ryhmää juuri Yesistä eronneen Bill Brufordin ja vanhan koulukaverinsa John Wettonin ympärille. Hän kaipasi kuitenkin yhtyeeseen elementin, joka toisi mukanaan ennalta-arvaamattomuutta. Tämän hän löysi Jamie Muirista, monissa Avant Garde- ja improvisaatioryhmissä toimineesta muusikosta. Muirin vaikutus King Crimsonin musiikkiin on valtava, vaikka hänen aikansa bändin jäsenenä oli varsin lyhyt. Viidenneksi jäseneksi Fripp houkutteli nuoren ja hyvin lahjakkaan viulistin, David Crossin.

KC_command73_colour.jpg
King Crimson Command -studiossa. Vasemmalta oikealle: Robert Fripp, David Cross, John Wetton, Jamie Muir ja Bill Bruford.

Muutaman viikon harjoittelujakson jälkeen yhtye aloitti kiertueen syyskuun puolenvälin tienoilla 1972. Sekä yhtyeen muut jäsenet että yleisö olivat äimistyneitä Muirin villistä esiintymisestä. Hänen lyömäsoitinkokoelmansa koostui sekalaisista kerätyistä tavaroista, joista lähti mielenkiintoisia ääniä. Muir riehui kuin villimies, loikki ympäriinsä, huitoi metalliketjulla soitinarsenaaliaan ja sylki jopa tekoverta.

Kappaleiden lyyrikoksi John Wetton pyysi ystäväänsä, Supertrampissa soittanutta muusikkoa, Richard Palmer-Jamesia.

Tammikuun ensimmäisenä päivänä 1973 King Crimson meni Lontoossa sijaitsevaan Command Studiosiin. Tavoitteena oli vangita levylle yhtyeen raakaa voimaa.

Larks’ Tongues in Aspic, Part One

Heti ensimmäisistä sekunneista lähtien on selvää, että tämä inkarnaatio yhtyeestä on jotain aivan uutta. Jamie Muirin aavemaisella afrikkalaisen peukalopianon ja kellopelin dialogilla alkava kappale lähtee varsinaisesti käyntiin vasta noin kolmen minuutin kohdalla. David Crossin viulu kohoaa kihinän seasta ja saa seurakseen Frippin ampiaismaisesti surisevan kitaran. Muirin kolinavyöryn saattelemana alkaa Wettonin ja Brufordin maata järisyttävä mastodonttifunk Frippin parkuvan kitaran säestyksellä. Ei jää epäselvyyksiä: King Crimson ei hippeile enää!

Musiikki asettuu hetkeksi takaisin alun jännitteen luontiin ja toistaa massiivisen ja vääjäämättömän etenemisen, kunnes Fripp tarttuu nopeaan riffiin, jota hän oli kokeillut jo Islands-kokoonpanon kanssa. Se, mitä rytmiryhmä lähtee tekemään riffin alle ”Larks’illa”, on täysin erilaista kuin se, mitä Ian Wallace ja Boz Burrell keksivät riffin alle soittaa. Bruford ja Wetton kehittävät oman swingin Muirin kolistellessa ja Frippin stepatessa kaiken yllä. Sitten päädytäänkin vinksahtaneeseen aasinsiltaan, joka kuulostaa lähes ilkkumiselta: Lällällällää, tehkääpä perässä.

Bruford joutui aivan uudenlaiseen tilanteeseen King Crimsoniin liittyessään. Musiikki pulppusi toisenlaisesta lähteestä kuin Yesin musiikki. Lisäksi hänen kellontarkalle iskulleen oli yhtyeessä tasapainottaja, Jamie Muirin pidättelemätön ja vimmainen luomisvoima. Muir ottikin asiakseen opettaa Brufordille uusia katsantokantoja ja lähestymistapoja musiikkiin. He konttasivat lattialla kolistelemassa tuolin ja pöydän jalkoja, tai mitä ikinä löysivätkään, ja Muir jakeli viisauksia, kuten: ”Musiikki ei ole olemassa palvellakseen sinua. Musiikki on olemassa palvellakseen musiikkia.

Muirilta on myös peräisin fraasi ”Larks’ Tongues in Aspic”. Kun häneltä kysyttiin miten hän kuvailisi King Crimsonin uutta musiikkia, hän vastasi: ”Se on kuin leivon kieliä hyytelössä.” Ilmeisesti kyseessä on Kaukoidän keittiön herkkua.

Muirin alkuvoimainen vimma nousee hienosti esiin teoksen seuraavassa hurjassa osiossa. Fripp soittaa sointuja ”Sailor’s Talelta” tutulla soundilla ja tyylillä Wettonin räimiessä bassoa jonkinlaisen wahwah-filtterin läpi. Jos en ole väärässä, rummuissa on Muir yksinään, vaikka kuulostaakin kokonaiselta perkussioryhmältä. Hän piiskaa, rymistelee, vyöryttää, kolistelee ja kilisyttää hurmioituneella riemulla ja tarkkuudella. Tästä kuulee hyvin, kuinka suuri vaikutus Muirilla oli Brufordin ja tulevien King Crimsonin rumpaleiden soittotapaan.

Osan rysähdettyä päätökseensä, jäljelle jäävät Frippin kevyesti soitettu kitaramatto, David Crossin viulu ja Muirin loihtima linnun sirkutus.

David Crossin upean viulusoolon on oikeutetusti huomautettu muistuttavan brittiläisen säveltäjän Ralph Vaughan Williamsin sävellystä The Lark Ascending. Cross itse ei muistanut kuulleensa sävellystä aikaisemmin, mutta oli vakuuttunut, että se hänen takaraivossaan on kummitellut. Suurempana ja hämmästyttävämpänä yhteensattumana hän pitää sävellysten nimien samankaltaisuutta. Emme koskaan saa tietää, inspiroiko Muirin keksimä nimi Crossin alitajuntaa ja pullautti Williamsin sävellystä muistuttavia nuotteja kohoamaan nuoren viulistin soittimesta, vai muistuttiko Crossin sooloilu Muirin mielestä Williamsin sävellystä.

Muir yhtyy Crossin soittoon niin kutsutussa Vesiosiossa (The Water section) Autoharp-nimisellä harpulla, joka on varustettu painikkeilla, joilla voidaan valita soivat nuotit ja näin muodostaa halutut soinnut. Muir käyttää harpun kieliin malletteja, saaden aikaiseksi helisevän, puron solinaa muistuttavan äänen.

Vesiosan päätyttyä, Frippin nopea komppikitara kasvaa hiljaisuudesta nousevalla kuviolla ja Cross soittaa päälle hienoa melodiaa. Jännite kasvaa ja taustalta kuuluu puhetta, joka on peräisin Bill Brufordin televisiosta äänittämästä skotlantilaisesta näytelmästä. ”..and hang by the neck upon a gibbet until you are DEAD” ja viimeisen sanan kohdalla jännite laukeaa ja upea loppu kelluu Wettonin bassomelodian viemänä. Taustalla kuuluu mutinaa, mutta sanoista ei saa selvää. Äänessä on Jamie Muir ja hän lukee jotain käsillä ollutta kirjaa.

”Larks’ Tongues in Aspic, Part One” on hurja suoritus nuorilta muusikoilta, jotka vasta ovat tavanneet. Fripp puhui noihin aikoihin taikuudesta ja valkoisesta magiasta, joka ei ole hokkuspokkusta ja hölmöjen rituaalien suorittamista. Ymmärtääkseni hän kuvaili sitä, että jotain ainutlaatuista tapahtuu, kun ihmiset kuuntelevat ympäristöään ja ovat halukkaita antamaan asioiden tapahtua.

Täytyy muistaa, että studioon mentäessä tästä sävellyksestä oli olemassa vain muutama Frippin riffi, sekä treeneissä ja lyhyen kiertueen aikana harrastetun improvisaation tuoma kokemus. Studiossa yhtye jatkoi improvisointia ja kokeilemista. Sävellyksen eri osista äänitettiin kymmeniä ottoja, joista teos alkoi pikkuhiljaa löytää muotonsa. Brufordin mukaan äänityssessiot olivat yhtä helvettiä, kun mitään ohjenuoraa tai rakennetta ei ollut olemassa. Muir oli paremmin elementissään ja kunnioitti suuresti Frippin näkemystä päästää Muir bändiin. Hänen mielestään kappaletta ei niinkään sävelletty, vaan kasvatettiin improvisaation pohjalta.

Fripp on itse sanonut monista alkuaikojen Crimsonin saavutuksista, että nuori naiivi kitaristi pystyi suorittamaan ihmetekoja pelkän tietämättömyytensä voimalla.  Ehkä totuus on tämän kappaleen kohdalla se, että koko yhtye kuuli musiikin potentiaalin ja oli halukas urakoimaan sen eteen ja saattamaan sen luontevimpaan olomuotoonsa.

Book of Saturday

Wetton pääsee laulamaan ensimmäistä kertaa King Crimsonin levyllä Frippin ja Wettonin sydäntäsärkevän kauniissa sävellyksessä ”Book of Saturday”. Frippin taiturimaisesti näppäilemä kitara luo soinnuista ornamentteja, joille Wetton laskee hienon bassokulkunsa ja erinomaisen laulumelodiansa. Ensimmäisessä välikkeessä Fripp aloittaa takaperoisen soolon, josta lähes saumattomasti Cross saapuu soittamaan tunteikkaan viulusoolon.

Wettonin ääni tulkitsee Richard Palmer-Jamesin hienon, modernin lyriikan koskettavalla herkkyydellä. Teksti on muistojen kokoelma, sirpaleita hetkistä, muistilappuja, valokuvia, menetettyjä rakkauksia ja matkamuistoja muistojen kirjan sivuilta.

Kappale kestää alle kolme minuuttia, mutta Fripp, Wetton, Palmer-James ja Cross onnistuvat maalaamaan äärimmäisen kauniin, tunnelmallisen ja rikkaan kuvan ja kertomaan tarinan, jollaisen kertomiseen moni muu olisi käyttänyt moninkertaisen ajan.

Exile

Muirin putkilla ja muilla vempaimilla luomasta aavemaisesta ujeltavasta äänimaisemasta nousee mellotronilla soitettu melodia, joka tunnettiin Crimsonin alkuperäisen kokoonpanon aikaan nimellä ”Mantra”. Rumpukompin ja Frippin akustisen kitaran käynnistäessä säkeistön, Crossin viulu synnyttää jälleen yhden riipivän kauniin melodian. Tuo melodia oli materialisoitunut uuden kokoonpanon ensimmäisissä harjoituksissa.

Cross on myös soittanut kappaleessa kuultavan huilun.

Palmer-Jamesin lyriikka käsittelee kotimaasta muuttamista, ulkomailla asumista ja napanuoran katkeamista. Hän oli muutamaa vuotta aikaisemmin muuttanut Iso-Britanniasta Saksaan, eikä kokenut olevansa enää britti, mutta ei myöskään saksalainen. Hän kutsuu itseään eurooppalaiseksi.

Henkilökohtaisesti olen pitänyt Wettonin laulusuoritusta tässä kappaleessa hänen heikoimpanaan yhtyeen studiolevyillä. Hän tuntuu olevan senhetkisten taitojensa ja äänensä rajoilla. Suoritus on kuitenkin riittävän hyvä, ettei se pilaa hienoa kappaletta.

Hetkeksi palataan Mantra-osioon, josta päästään toiseen säkeistöön. Bruford soittaa hyvin pidättyneesti ja pelkistetysti.

Kappaleen väliosan hieno pianoraita on Wettonin suoritus.

Teoksen lopussa Fripp soittaa levyn upeimman kitarasoolon loputtomiin soivilla äänillä, jonka jälkeen musiikki kohoaa crescendoksi, jossa on vahvaa muistumaa yhtyeen debyyttialbumiin.

Easy Money

Alhaisten viettiensä viemät rämpivät luomassaan lätissä jahdaten unelmiaan. Muir korostaa vaikutelmaa läiskimällä kämmeniään mutaan. Pahaenteinen kello kumahtelee. Wettonin ääni yhtyy Frippin raskaaseen riffiin ja laulaa kaksiäänisesti duippa-di-dau-dau, pu-dididau, padadau, pu-duudduu.

Säkeistö alkaa hyvin vähäeleisesti. Fripp soittaa harvakseltaan soinnun ja Wetton laulaa hiljaa Palmer-Jamesin lyriikkaa:

Your admirers on the street

Gotta hoot and stamp their feet

In the heat from your physique

As you twinkle by in mocasin sneakers

Kiimaisten eläinten lailla käyttäytyviä ihailijoita kadulla kuolaamassa jonkun perään. Kappaleen tematiikka alkaa avautua. Wetton laulaa hienon pidätellysti. Muir toimii sanoituksen kuvittajana ja ohitse hipsiminen kulkee vasemmalta oikealle keveinä helähdyksinä. Tauko, ja Bruford yhtyy soittoon kevyellä tatsilla.

And I thought my heart would break

(Muir: murtumisen rutinaa)

When you doubled up the stake

With your fingers all a shake

You could never tell a winner from a snake

(Muir: käärmeen sihinää oikealta vasemmalle)

(Tässä kohtaa levyn kansissa lukee rivi, jota minä en ole koskaan kuullut laulettavan:

but you always make money

Tässä toisessa säkeistössä tarkkaillaan uhkapelaajaa kriittisimmällä hetkellä: Kohta paljastuu, bluffasiko vastustaja, vai koituuko potin tuplaaminen turmioksi. Eikä pelaaja ilmeisesti ollut koskaan erityisen hyvä lukemaan vastustajaansa. Helppoo hilloo?

Bruford soittaa hauskan breikin, jonka jälkeen bändi soittaa jyhkeän neljän iskun kertosäkeen:

Ea-sy Mo-ney

Tähän Muir vastaa humoristisella nousevalla perkussiokilahduksella ”doing.. dodoing..

Bruford ja Wetton aloittavat seuraavan säkeistön jämäkällä svengillä ja Fripp lisää päälle hauskan pikku riffinsä. Muir aksentoi pätkää pienillä perkussiokuvioilla.

With your figure and your face

Strutting out at every race

Throw a glass around the place

Show the colour of your crimson suspenders

Nyt musiikkiin yhtyy myös David Cross mellotronilla.

Olen aina ennen ajatellut, että tässä kuvaillaan pröystäilyä, näyttäydytään ja käyttäydytään mahtaillen, tarjotaan juomia kaikille ja paukutellaan henkseleitä, jotka tietysti liputtavat jotain kuuluisaa yliopistoa tai mitä hyvänsä vaikutusvaltaista instanssia.

Muirin ääniefektit kuitenkin panivat minut tällä kertaa epäilemään tulkintaani, sillä ne antavat ymmärtää, että ”you” tässä säkeistössä onkin nainen. ”Suspenders” voi olla henkseleiden lisäksi naisten sukkanauhoihin kiinnitettävät kannattimet. Muirin kuminauhaääniefektejä seuraa ihaileva äännähdys ja toteamus ”My, my!”. Ja nyt kun mietin, ”your figure and your face” voisi alleviivata naisellisia muotoja ja kauniita kasvoja.

Ja tätä tukee myös seuraava riimistö:

We would take the money home

Sit around the family throne

My old dog could chew his bone

For two weeks we could appease the Almighty

Easy Money

Hahaa! Edellisten säkeistöjen nainen onkin rikkaasta perheestä ja liero onkin kertoja. Hän haluaa päästä helppoon rahaan käsiksi valloittamalla rikkaan perheen tyttären. ”Kannetaan voittorahat (sinun) kotiin, hengaillaan perheen valtaapitävien (valtaistuimen) läheisyydessä. Minun koirani voisi järsiä luuta ja me voisimme pari viikkoa toteuttaa kaikkivaltiaan tahtoa, eli lisääntyä!”

Tuo kaikkivaltiaan miellyttäminen voi toki viitata myös perheen pään voiteluun, mutta minulla on syyni epäillä aiempaa tulkintaani oikeaksi. Se löytyy kappaleen ”kadonneesta säkeistöstä”.

Tästä musiikki siirtyy vapaammin hengittävään osaan. Rytmiryhmä pitää vaanivaa komppia yllä Crossin maalaillessa mellotronilla kaunista sointumaisemaa. Muir käyttää hillitysti ja hallitusti perkussioita ja ääniefektejä Frippin aloittaessa hitaasti kitarasoolonsa. Pikkuhiljaa soitanta kasvaa, taantuu hetkeksi, kasvaa jälleen, sitten melkein seisahtuu ja Fripp soittaa mietteliään riffin jonka päälle Wetton hyräilee harmonioita ja Muir naurahtelee. Sitten musiikki alkaa jälleen paisua kunnes saavuttaa hetken, ettei se enää pääse pidemmälle näissä olosuhteissa. Wetton palaa alun onomatopoeiaan, ja tässä kohti palataan rosoiseen ja hyökkäävän versioon ensimmäisestä säkeistöstä.

Tämä on arvailua, mutta uskoisin mainitsemani ”kadonneen säkeistön” kuuluneen alun perin tähän. Säkeistö jätettiin jostain syystä (väärinkäsitysten välttämiseksi, ehkä?) pois levyltä. Wetton selkeästi piti siitä, sillä hänellä oli tapana laulaa se toisen säkeistön (and I thought my heart would break”) sijaan keikoilla, niin kuin lukemattomista live-julkaisuista pystyy kuulemaan.

Well I argued with the judge,

but the bastard wouldn’t budge

Cause they caught me leaking fudge

and they never told me once

you were a minor

Ei ollut yläluokan tytär täysi-ikäinen ja tarinan kertojaa syytettiin alaikäiseen sekaantumisesta. Ymmärrän, miksi tätä ei levytetty, mutta sen pois jättäminen on ainakin minulle aiheuttanut sen, etten ole aikaisemmin nähnyt tarinaa sanoilta. Kuvittelin säkeistöjen olevan irrallisia välähdyksiä eri ihmisten alhaisesta käyttäytymisestä. Nyt viimeisetkin rivit saavat uuden merkityksen.

Got no truck with the la-di-da

Keep my bread in an old fruit jar

Drive you out in a motor-car

Getting fat on your lucky star

Just making easy money

Ei käynyt kertojalle onnekkaasti. Sanonta ”have no truck with..” tarkoittaa ettei ole mitään tekemistä jonkun kanssa. ”La-di-da” puolestaan viittaa yläluokan käytökseen ja tässä yhteydessä se tarkoittaa yläluokkaa.

Sitten kertoja alleviivaa köyhyyttä (”keep my bread in an old fruit jar”, bread = raha). Sitten paljastetaan jutun loppukoukku: hän päätyi tyttären autonkuljettajaksi. Tai ehkä hän oli sitä alusta saakka, kuka tietää. Ja loppuun hän vielä tuikkaa katkeran ilkeyden siitä, miten helppo elämä tuppaa lihottamaan. Nerokasta.

Kappale loppuu heikkotasoisesti äänitettyyn nauruun. Se on peräisin naurupussista, jollaisia myytiin aikoinaan pilailupuodeissa. Yllättävää kyllä, pussi ei ollut Muirin, vaan iloisen kitaristiveitikan Robert Frippin.

The Talking Drum

Kappale saa nimensä afrikkalaiselta instrumentilta, puhuvalta rummulta eli tamalta. Se on varustettu kalvoon kiinnitetyllä ”kielellä”, jota painamalla rummun äänenkorkeutta voidaan muuttaa. Sen sanotaan matkivan ihmisen puheen äänen muutoksia korkeuden ja painotuksen osalta. King Crimsonin kappaleessa ei kyseistä instrumenttia tietääkseni kuulla, mutta Jamie Muirilla oli kyllä arsenaalissaan rumpu, jonka sävelkorkeutta hän pystyi muuttamaan ilmanpaineella. Rummun rungossa olevaan reikään oli kiinnitetty letku, johon hän puhalsi halutessaan muuttaa korkeutta.

Kappale alkaa ääniefektimestari Muirin kehittelemillä huminoilla ja ujelluksilla. Sitten, hyvin hiljaa alkaa kuulua sormirummun ääntä. Hiljaisen rummuttelun pariksi kohoaa Wettonin basso, joka soittaa koko kappaleen ajan pääasiassa kahta säveltä: A ja D#. Bruford soittaa hengästyttävän kuuloista, tiukkaa komppia Frippin hiljalleen kasvattaessa loputtomien nuottiensa äänenvoimakkuutta. David Crossin viulu on kuin transsissa pyörivä dervissi. Wetton vääntää wahwahilla ryyditetyn bassonsa nupit kaakkoon ja Bruford koventaa tatsiaan ja antaa peltien laulaa.

Kappale päättyy kakofoniseen kirskumiseen, joka taitaa olla yhdistelmä erinäisiä pillejä, mahdollisesti kitaraa, ehkä jopa viulua. Minun mieleeni nousee aina yhdistelmä pesällisestä linnunpoikasia, jotka kirkuvat ruokaa kurkut suorana ja nokka apposen auki, sekä helvetin tulessa kärventyvien sielujen ääni.

Bruford totesi levytyksestä, että heillä oli kappaleessa yksi tehtävä: siirtyä hiljaisuudesta kovaäänisyyteen. Hänen mielestään he eivät onnistuneet kovin hyvin: ”It wasn’t that loud”.

Kappaleesta löytyy kyllä komeampia, vaikuttavampia ja suorastaan pelottavia versioita Crimsonin live-levyiltä, mutta silti tämä on tärkeä hetki levyn jatkumossa, kuten myös koko yhtyeen musiikillisesta jatkumossa. Tässä ollaan samankaltaisten toistuvuuteen ja dynamiikkaan perustuvien aineksien äärellä, kuin aikaisemmin ”The Devils Triangle” (tai Holstin ”Mars, sodan tuoja”, jonka variointiin se pohjautui) ja paljon myöhemmin ”Dangerous Curves”.

Larks’ Tongues in Aspic, Part Two

Kirskuminen ja kirkuminen loppuu Frippin brutaaliin ja täsmälliseen kitaran piiskaamiseen. Lyömäsoittimet ja basso heittäytyvät mukaan kummalliseen, vaihtelevasti viidellä ja neljällä jaolliseen teokseen, jonka melodian ja harmonian estetiikka seuraa aika vahvasti ensimmäistä osaa. Tällä kertaa nautitaan kuitenkin Frippin tislaamossa kirkastuneesta jalosteesta. Kappale on merkitty yksin Frippin säveltämäksi ja siltä se kuulostaakin.

Vinksahtanut alkuosa vaihtuu nerokkaaseen nousevaan osaan, josta tulee mieleen tavallaan (varsinkin kappaleen loppupuolella pidempänä versiona) kuuluisa kuuloilluusio nimeltä Shepardin asteikko (Shepard Tone). Nerokkaasti vuorottelevat nostot kieli-instrumenttien välillä saavat aikaan harhan, että sävellaji aina vaan nousee.

Musiikki palaa takaisin alun brutaaliin kitaraan. Tällä kertaa Bruford/Wetton -kaksikko soittaa päälle nopean ja rytmillisesti haastavan pätkän unisonossa pariin otteeseen. Sitten päästään takaisin alkupuoliskon hydrauliseen rytmiin.

Sitten seuraa keskimmäinen ja toiseksi pisin nouseva osio, johon Muir tuo jälleen latauksen perkussioarsenaaliaan ja kirskuvia pieneläinten ääniä. Osan lopussa pysähdytään toistuvaan sointuun, jonka Fripp purkaa Brufordin lyhyen rumpuvyöryn saattelemana seuraavaan muutokseen ja riffiin. BrufordWetton soittaa alkupuoliskon kitarariffistä sovituksen rummuilla ja bassolla pari kertaa, Fripp palaa omalla nyrjäyttävällä riffillään, johon muut yhtyvät. Cross soittaa uskomattoman poukkoilevan viulusoolon ja kaiken mylläyksen taustalla Fripp loihtii kitarallaan maagisen portin, mistä bändi pääsee takaisin viimeiseen nousevaan osioon, joka päätyy yhteen kaikkien aikojen parhaista musiikillisista kliimakseista.


Larks’ Tongues in Aspic on merkittävyydessään samalla tasolla In the Court of the Crimson Kingin kanssa. King Crimson syntyi uudelleen ja keksi pyörän toistamiseen. Mutta prosessi ei ollut kivuton. Brufordin mukaan levyn tekeminen oli silkkaa tuskaa. Muir mitä ilmeisemmin nautti studiotyöskentelystä, mutta kiertueella oleminen oli hänelle liikaa. Yhtyeelle tyypilliseen tapaan miehitys muuttui ennen levyn julkaisua.

Kokoonpanon toisen Englannin kiertueen päätteeksi Jamie Muir oli kiinnostunut aivan muista asioista. Hän oli lukenut Paramahansa Yoganandan kirjan Joogin elämäkerta. Lukiessaan sitä, hän oli yhtäkkiä tajunnut kyynelten valuvan vuolaasti silmistään, mutta hän ei ollut tiennyt miksi. Hän suositteli kirjaa Jon Andersonille, joka ilmeisesti antoi kirjan Steve Howelle. Parivaljakko inspiroituivat säveltämään Yesin massiivisen teoksen Tales from Topographic Oceans.

Muir päätti lähteä munkiksi luostariin. King Crimsonin managerit suuressa viisaudessaan julkaisivat lehdistötiedotteen, jonka mukaan hän jätti King Crimsonin loukkaannuttuaan lavalla. Tämä upposi helposti ihmisiin, jotka olivat nähneet Muirin sylkevän tekoverta konserteissa. Kummallisempaa on, että todellinen syy jäi pimentoon pitkäksi aikaa myös muilta yhtyeen jäseniltä. Frippille totuus paljastui vasta, kun Muir lähetti hänelle postikortin luostarista, johon hän oli asettunut asumaan.

jamiemuir.jpg
Jamie Muir

Jamie Muir on mielestäni ollut yksi merkittävimmistä King Crimsonin jäsenistä. Hän oli muokkaamassa ja luomassa uuden sanaston yhtyeelle. Hänen lähdettyä Bill Bruford joutui paikkaamaan jäljelle jääneen tyhjiön. Myöhemmistä yhtyeen rumpaleista Pat Mastelotto on selkeästi ottanut omaan tyyliinsä ja tapaansa lähestyä musiikkia vahvoja vaikutteita Muirin innovatiivisesta soittamisesta.

Teksti: JARI SCHRODERUS

Muut King Crimson -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: