Viikon Teos 8: Scott Walker: The Drift (2006)

“Olen kyllä kuunnellut Arja Korisevan musiikkia, mutten ole vielä päässyt siihen sisään”, kuulin kerran baarikärpäsen sanovan toiselle mellunmäkeläisessä lähiökapakassa. Jostain syystä tämä on jäänyt mieleeni, ehkä siksi, että Arja Korisevan ”musiikissa” sinänsä ei varmaankaan ole kovin paljon tunnusomaisia piirteitä suhteessa toisiin iskelmätähtiin. Hänen laulutapansa sen sijaan on persoonallinen siinäkin genressä. Korisevan, Elviksen, Glenn Danzigin ja David Bowien laulutapaa luonnehtii äänen sijoittaminen ”taakse”, mahdollisimman kauas nenästä. Seurauksena on syvä, hieman haamumainen ilmaisu. Minullakin on ollut vaikeuksia tällaisen laulutavan arvostamisessa, mutta olen päässyt allergiastani vähitellen yli, luultavasti David Sylvianin toimittua sillanrakentajana. Ehkä siksi olin valmis myös kohtaamaan Scott Walkerin.

Walkerin teatraalista laulutapa kuulostaa siltä, että hän olisi viluissaan, kauhuissaan tai molempia. Tämä toimii hienosti levyn kontekstissa. Sanat käsittelevät raskaita aiheita ja äänimaisemaa muistuttaa atonaalisine sointuineen ja dramaattisine dynaamisine vaihteluineen kauhuelokuvan äänimaisemaa. Levyn kappaleiden nimet luovat teemalevyn vaikutelman, mutta tarinaa sanoituksista on vaikea löytää. Pikemminkin sanoitukset ovat väkeviä tuokiokuvia. Walker on itse luonnehtinut sanoitustapaansa tehokkaiden ilmauksien kokoamista yhteen samaan tapaan kuin sotapäällikkö kokoaa joukkonsa. Esimerkkinä ”Cossacs Are” –kappaleen elliptinen mutta ilmaisuvoimainen värssy:

”Cossacks are charging in, Charging into fields of white roses
Cossacks are charging in, Charging into fields of white roses
”That’s a nice suit”
”That’s a swanky suit”
”Been a pope like no other”
”I’m looking for a good cowboy””

Scott Walkerin levy nousi useamman maan top 50 –myyntilistoille, vaikka siitä ei (ymmärrettävästi) lohkaistu yhtään singleä. Tämä on kyllä pieni ihme, sillä tätä vähemmän kaupallista musiikkia on vaikea kuvitella. Kuulijaa ei hemmotella hehkeillä melodioilla (lisäkuuntelulla laulumelodiat kyllä alkavat miellyttää), kukkeilla harmonioilla, eikä edes rytmisellä sykkeellä. Vertailukohdaksi hakisin lähinnä Diamanda Galásin ja David Sylvianin esoteerisemman tuotannon, mutta kumpikaan ei oikein tee oikeutta levyn omintakeisuudelle. 

Viikon teosta etsiessä The Drift kai edustaa jonkinlaista esimerkkiä ”taiderockista”, mutta ei se kyllä oikein muistuta rock-musiikkia millään tavalla. Taiderockiksi tulee kuitenkin lokeroiduksi tekijänsä taustan vuoksi, ja lisäksi siksi, että laulutapa kuitenkin on lähempänä rock-musiikin ilmaisua kuin klassista, jazzia tai mitään kansanomaista tyyliä.

Kaikessa karuudessaan The Drift kyllä täyttää minun kirjoissani mestariteoksen tunnuspiirteet. Kalseissa soundimaisemissa on kummallista tenhoa ja teatraalinen laulutapa välittää tunteita tehokkaasti. Joku tässä koskettaa.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE
Ps. Lue myös arvio Scott Walkerin levystä Bish Bosch (2012) sivustollamme.

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: