Viikon Teos 3: Marillion – Misplaced Childhood (1985)

Villi arvaukseni on, että useammille lukijoille tämän levyn kuuntelu on vanhan kertaamista. Toisin kuin kaksi edellistä Viikon Teosta, levy luetaan progressiivisen rock–musiikin perusteoksiin. Valitsin sen mukaan siksi, että kahden edellisen, hyvin instrumentti- ja riffipainotteisen levyn jälkeen halusin nostaa esille jotain laulu- ja melodiavetoista. Progen kultavuosilta olisi tietysti löytynyt lukemattomia esimerkkejä: varsinkin Yes ja Genesis olivat 70-luvulla melodiankehittelyn mestareita, ja kummassakin oli tietysti loistava laulaja. Päädyin Fish-kauden Marillioniin, sillä tämä tarjoaa meille suuremman haasteen kun kysymme, onko kyseessä progressiivinen teos. Eräässä mielessä kaikesta suosiostaan huolimatta Misplaced Childhood, joka myi platinaa, saavutti Brittien albumilistan ykkössijan ja jää oikeastaan varmasti Marillionin uran kaupalliseksi huippukohdaksi) ei sisällä mitään uutta tai innovatiivista. Tavallaan yhtye on vähäverinen versio Peter Gabrielin Genesiksestä: sävellysten ytimessä operoivien Steve Rotheryn ja Mark Kellyn soitossa on paljon samaa kuin Steve Hackettin ja Tony Banksin, mutta vähemmällä virtuositeetilla ja kapeammalla harmonisella paletilla tarjoiltuna. Fishin melodramaattinen, runollinen laulutapa on paljon velkaa Gabrielille.

”Vuosi 85, kauan on aikaa siis siitä kun viimeksi ylöspäin pyörähdin pyörässä näin”, lauloi Eppu Normaali. Progelle oli käynyt tosiaan vähän huonosti. Punkin jyrättyä dinosaurukset pois valtavirrasta teemalevyille ei pitänyt olla markkinoilla tilaa. Misplaced Childhood menestyi samalla reseptillä kuin Yesin ja Genesiksen kaltaiset, henkiin jääneet progejättiläiset: suoraviivaistamalla. Levyn hitit ”Lavender” ja ”Kayleigh” ovat loppujen lopuksi hyvin yksinkertaisia pop-kappaleita jotka on sovitettu suuremman kokonaisuuden osaksi.  Toisaalta 80-luvun yhtyeenä yksinkertaisemmat sointurakenteet ja melodiakulut tulivat bändiltä aika luonnostaan.

Vaikka Fish-kauden Marillion ei uudistanut progressiivisen rockin idiomia, sillä on kyllä aivan oma soundinsa. Laulavan lastenlaulumaiset riffit, usein kermaisella sähkökitasoundilla soitettuna, tyyppiesimerkkeinä ”Fugazi” tai käsillä olevalla levyllä ”Hearth of Lothian”.  Viattoman pastoraaliset sointukulut. Ja kaiken keskellä tietysti Fishin vilpittömän melodramaattiset sanoitukset paatoksellisesti tulkittuna.

En tiedä miten suhtautuisin tähän musiikkiin, jos kuulisin sitä nyt ensimmäistä kertaa niin kuin kuulin Supersisteriä tai PinioLia. Poikkeuksellisen innovatiivista se ei ole; Marillion tietysti synnytti joukon jäljittelijöitä, mutta tavallaan ne voitaisiin nähdä Genesiksen jäljittelijöinä. Lapsuuden suosikkina näihin melodioihin ja tulkintoihin on muodostunut voimakas tunneside, jonka takaa musiikkia on vaikea nähdä analyyttisesti. Jotain taianomaista siihen liittyy edelleen. Minulle levy on mestariteos yksinkertaisesti siksi, että palaan siihen aina uudelleen; tähän on kasvanut kiinni.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: