Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 1969

Vuosi vuodelta -sarjan ensimmäinen osa.

Vuosi 1969 on kiinnostava musiikkivuosi ja kiinnostava vuosi ylipäätänsä. Optimistinen hippiaika oli saavuttanut eräänlaisen lakipisteensä Woodstock-festivaalin myötä ja samalla tullut oikeastaan myös tiensä päähän. Krapula alkoi iskemään päälle. Utopia ei ollutkaan toteutumassa vaan edessä oli synkempi 70-luku jolloin Vietnamin sota jatkaisi eskaloitumistaan ja öljykriisi kurjistuttaisi miljoonien ihmisten päivittäistä elämää.

Kokeellisemman musiikin puolella oli kehittymässä kaksi laajaa uutta suuntausta: progressiivinen rock jossa korostui tekninen taituruus ja toisaalta musiikillisten vaikutteiden eklektisyys. Kaikki olisi sallittua. Jos muusikko halusi sekoittaa samaan kappaleeseen vaikutteita 1600-luvun klassisesta musiikista ja viimeisintä syntetisaattoriteknologiaa ripauksella jazzia, niin se oli ihan ok. Mikä hämmästyttävintä monet näistä sinänsä oudoista kappaleista ja levyistä myivät todella paljon. 70-luvulla progressiivinen rock, tai ainakin sen suurimmat artistit, olivat hetken aikaa mainstreamia.

Toinen merkittävä suuntaus oli jazz-rock. Rock ja jazz lähestyivät toisiaan omista suunnistaan. Kiinnostavaa on että USA:ssa kyse oli lähinnä siitä että jazz-muusikot lisäsivät musiikkinsa rockia ja Euroopassa täsmälleen toisinpäin: rockmuusikot (jotka olivat yleensä keskimääräistä koulutetumpia ja vähintään keskiluokkaan kuuluvia) lisäsivät sekoitukseen vahvan annoksen jazzia. Jazz-rockista ei tullut aivan yhtä suurta ilmiötä kuin progressiivisesta rockista suurimmillaan, mutta myös isoimmat tuon puolen artistit myivät levyjä kunnolla ja esiintyivät isoilla areenoilla.

Omalla listallani on lähinnä albumeita jotka tasapainoilevat jossain progressiivisen rockin, jazz-rockin ja jazzin välissä. Poikkeuksena lähinnä The Beatlesin Abbey Road, joka oli suurin piirtein täydellinen rock/pop-levy ja samaan aikaan merkittävä esikuva myös monille proge-muusikoille. Moni listani artisteista oli jo joko tehnyt merkittävän uran tai tulisi sen tekemään ja vaikuttamaan samalla lukuisiin nuorempiin muusikoihin. Yksikään listalleni yltänyt artisti tai bändi ei ollut mikään väliaikainen tähdenlento.

Top 10:

  1. King Crimson: In the Court of the Crimson King (UK) *****
  2. Miles Davis: In a Silent Way (US) *****
  3. The Beatles: Abbey Road (UK) ****½
  4. Miles Davis: Filles de Kilimanjaro (US) ****½
  5. Colosseum: Valentyne Suite (UK) ****½
  6. The Soft Machine: Volume Two (UK) ****
  7. Pharoah Sanders: Karma (US) ****½
  8. Frank Zappa: Hot Rats (US) ****
  9. Caravan: s/t (UK) ***½
  10. Yes: s/t (UK) ***½

    Bubbling under:

  11. Pink Floyd: Ummagumma (UK) ***½
  12. John McLaughlin: Extrapolation (UK) ***½
  13. Jethro Tull: Stand Up (UK) ***½
  14. Scott Walker: Scott 4 (US) ***½
  15. Frank Zappa & The Mothers of Invention : Uncle Meat (US) ***½

1.King Crimson : In The Court Of The Crimson King

in-the-court
Kansitaide: Barry Godber

King Crimsonin juuret juontavat Giles, Giles and Fripp –trioon, joka soitti psykedeelistä ja vahvasti huumorisävytteistä poppia. Trion muodosti rumpali Michael Giles (s. 1942), hänen veljensä basisti Peter Giles (s.1944) ja kitaristi Robert Fripp (s.1946). Kolmikko julkaisi vuonna 1968 albumin The Cheerful Insanity of Giles, Giles and Fripp, joka oli täysi kaupallinen pannukakku.

Pian ensimmäisen levyn jälkeen multi-instrumentalisti (lähinnä puhaltimet ja koskettimet) Ian McDonald (s.1946) liittyi bändiin. Laajennettu Giles, Giles and Fripp yritti vielä tehdä toisen albumin laulaja Judy Dyblen (joka oli McDonaldin tyttöystävä tuohon aikaan) kera, mutta koska kiinnostusta levy-yhtiöiden suunnasta ei juuri ollut, laittoi bändi lopulta pelin poikki. Pian tämän jälkeen Michael Giles, Robert Fripp ja Ian McDonald perustivat King Crimsonin ja värväsivät mukaan Frippin vanhan ystävän basisti-laulaja Greg Laken (1947-2016) Peter Gilesin tilalle. Lopullisen kokoonpanon täydensi vielä sanoittaja/yleisvisionääri Peter Sinfield (s. 1943).

Kasassa oli harvinaisen iskukykyinen joukko. Ei ollut lainkaan tyypillistä tuohon aikaan, että koko rockbändin jäsenistö oli soittajina niin korkealla tasolla kuin King Crimsonissa. Tyypillistä oli, että bändeissä oli yksi tai kaksi suht taitavaa muusikkoa ja muut pysyttelivät taustalla soittaen ehkä rutiinilla, mutta vailla mitään erityistä kipinää. King Crimsonin ensimmäisessä kokoonpanossa sen sijaan kuka tahansa jäsenistä oli kyvykäs ottamaan paikkansa valokeilassa missä tahansa. Ylettömän sooloilun ja egoilun sijasta ryhmä kuitenkin osasi puhaltaa myös saumattomasti yhteen ja soittaa kimuranttien sävellystensä ehdoilla.

Levyn äänitykset alkoivat todenteolla kesällä 1969. Levyä yritettiin tehdä pariinkin otteeseen Moody Bluesin kanssa työskennellen tuottaja Tony Clarken johdolla, mutta King Crimson ei ollut tyytyväinen alustaviin äänityksiin ja Clarke passitettiin kotiin. King Crimson sai lopulta tuohon aikaan suht poikkeuksellisesti mahdollisuuden tuottaa levyn itse täysin oman visionsa mukaisesti.

In The Court Of The Crimson King -levy alkaa räjähtävästi bändin yhdessä säveltämällä ”21st Century Schizoid Manilla”, joka lienee King Crimsonin tunnetuin kappale. Heti ensimmäisellä kappaleella King Crimson tavallaan määrittelee uusiksi sen, mitä kaikkea rock-musiikissa voi oikeastaan tehdä, ja loi samalla tavallaan templaatin progressiiviselle rockille. Biisi käynnistyy mystisten tuuliefektien suhinalla, kunnes Robert Frippin soittama ja Greg Laken keksimä raskas kitarariffi iskee armottomasti päälle kuin ilmoittaen kuulijalle, että nyt on luvassa jotain aivan uutta. Vaikutelmaa täydentävät välittömästi Greg Laken väkivaltaiset vokaalit, jotka on säröytetty epäinhimillisen robottimaisiksi. Efekti on yhä vaikuttava, ja voi vain kuvitella, kuinka tyrmistyttävä se on ollut vuonna 1969. Laken filtteröity ääni sylkee ulos vimmaisia sodan ja kapitalismin vastaisia säkeitä, jotka ovat täynnä vihaa ja pettymystä valtaapitäviä kohtaan. Vietnamin sota on epäilemättä inspiroinut säkeet kuten

Blood rack barbed wire

Polititians’ funeral pyre

Innocents raped with napalm fire

Twenty first century schizoid man

mutta yleisesti ottaen sanoitukset pysyvät juuri sopivan abstrakteina ja silti niin vahvasti kuvia kuuntelijan mielikuvitukseen piirtävinä, että ne ovat säilyttäneet voimansa täydellisesti tähän päivään asti.

Yksi Schizoid Manin kuuluisimpia kohtia on tietysti nopean aggressiiviset unisono-osuudet, joissa Fripp ja McDonald soittavat kilpaa nopeita juoksutuksiaan ja Giles rumpaloi notkean vimmaisesti. McDonald pyrki soittamaan saksofonia mahdollisimman aggressiivisesti ja meni jopa niin pitkälle, että soitti soolonsa mahdollisimman hankalissa asennoissa venkoillen saadakseen sointiin lisää tuskaisuutta. McDonaldin soitossa onkin onnistuneen riipivää ornettecolemaisuutta, ja kontrasti hänen usein varsin leppoisiin sävellyksiinsä on valtava. Tämä mies sentään liittyi aikanaan pehmo-rockbändi Foreigneriin…!

Schizoid Man onnistuu yhdistämään raskaan ja vimmaisen rockin voiman ja jazzin hienovaraisen teknisyyden täydellisen saumattomaksi ja ainutlaatuiseksi yhdistelmäksi, joka tulisi vaikuttamaan progressiivisiin muusikoihin vielä vuosikymmeniäkin myöhemmin.

Schizoid Manin jälkeen tunnelmat muuttuvat totaalisesti leppoisan Ian McDonaldin säveltämän ”I Talk To The Windin” myötä. Pastoraalinen kappale on kuin viimeinen vilkaisu taaksepäin viattomiin hippi-aikoihin ”Schizoid Manin” sähköisen myrskyn jälkeen. Kappaleessa keskeisessä roolissa on McDonaldin huilu ja Greg Laken melankolinen lauluääni. Kappale on luultavasti ollut inspiraation lähde moneen Genesiksen utuisimpaan kappaleeseen.

Seuraavana vuorossa on surumielisen kaunis ja kohtalokas ”Epitaph”, joka on ”Schizoid Manin” ohella levyn hienointa antia. Epitaphia pidetään bändin yhteisenä sävellyksenä, vaikka sekä McDonald että Lake ovat yrittäneet omia itselleen muita suurempaa kunniaa sen eri osista. Epitaphissa myyttisen mittakaavan saanut soitin Mellotron tekee ensiesiintymisensä levyllä kappaleen käynnistyessä uljaasti ujeltavilla Mellotron-jousilla. Mellotronilla tuotetut jousiäänet erottuvat keinotekoisuudessaan positiivisella tavalla oikeista jousista niin, että tuosta soundista tuli aivan oma käsitteensä ja merkittävä osa monien King Crimsonin jalanjäljissä seuranneiden progebändien soundia. (Mellotron on tavallaan analoginauhoja hyödyntävä ”sampleri”, jota soitetaan koskettimilla reaaliajassa) Mellotron-painotteisen intron taustalla Gilesin rummut takovat painokkaasti kuin nauloja ihmiskunnan arkkuun naputellen. Vaikka Giles itse ei ollut tyytyväinen levyn rumpusoundeihin, minusta ne sopivat lähes kautta levyn musiikkiin todella hyvin. Epitaphin suvantokohdissa Frippin akustisen kitaran näppäily saa tilaa rumpujen hiljentyessä, kunnes Mellotron ottaa taas pääroolin.

Oikeastaan Epitaphilla on kolme suht tasaväkistä päätähteä, jotka ovat Mellotron, Peter Sinfieldin sanoitukset ja niitä laulava Greg Laken lauluääni. Sinfieldin ”Epitaphiin” kirjoittamat apokalyptiset sanoitukset tasapainoilevat syvällisen kohtalokkuuden ja lapsekkaan teiniangstin välissä pelastautuen kuitenkin lopulta sankarillisesti plussan puolelle. Apuna on paitsi tyylikäs sanoituksia hienovaraisesti tukeva musiikki, etenkin Greg Laken todella majesteettinen laulusuoritus. Laken suoritus on kaikessa kohtalokkuudessaan upea, ja voi suorastaan todeta, että hän syntyi laulamaan juuri tuon kappaleen. On mahdotonta keksiä, kuka homman olisi voinut hoitaa tyylikkäämmin. Jos levyn aloitusraita Schizoid Man tarjosi tuleville progebändeille jonkinmoisen esikuvan mitä tulee energisen rockin ja kompleksisuuden yhdistämiseen, niin Epitaph puolestaan on täydellinen malliteos eeppiseksi progeballadiksi. Sana ”balladi” toki kuuluu tässä kohtaa ehkä lainausmerkkeihin.

”Epitaphin” jälkeen siirrytään hieman utuisempiin tunnelmiin. Haahuileva ”Moonchild” on levyn väheksytyin kappale ja sinänsä ihan syystä, vaikkei se mikään fiasko olekaan, kuten jotkut tuntuvat ajattelevan. Kappale koostuu alle kolmiminuuttisesta ”normaalista” laulusta. Itse lauluosuus kappaleessa on Robert Frippin säveltämä, ja lopussa siirrytään koko bändin vapaaseen improvisaatioon, joka kestää lähes kymmenen minuuttia. Itse pidän free jazzista ja improvisoidusta musiikista, mutta ymmärrän hyvin, ettei ”Moonchild” ole kaikkien makuun. Improvisaatio ei ole kovinkaan iskevä vaan enemmänkin haahuileva kaikkine kilkutteluineen ja pienine äänineen, mutta aina hetkittäin se saavuttaa jotain varsin hienoa, jota on vaikea pukea sanoiksi. Rohkea kokeilu (joka tulisi saamaan runsaasti jatkoa Crimsonin tulevaisuudessa) vaikka osittain se olikin vain sen motivoima, ettei bändi kokenut sillä olevan tarpeeksi sävellettyä materiaalia levyä varten. Se, että In The Court Of The Crimson King usein äänestetään maailman parhaiden levyjen joukkoon, vaikka se sisältää ”Moonchildin” kaltaisen lähes universaalisti hyljeksityn kappaleen, kertoo aika paljon albumin muun materiaalin tasosta.

Hiljaisessa ”Moonchildissa” on myös se etu, että se antaa voimaa seuraajalleen ja levyn päätösraidalle ”The Court of the Crimson Kingille”. Värikkäästi ja rikkaasti sovitettu kappale on Ian McDonaldin sävellys. Biisi sisältää monia näppäriä yksityiskohtia ja kiinnostavan, jollain tavalla häiritsevän tunnelman, jota Sinfieldin fantasiasanoitukset tukevat. Toisaalta on todettava, että siinä missä Sinfieldin aiemmat sanoitukset levyillä esoteerisuudestaan huolimatta tuntuivat kertovan myös painavaa asiaa tosimaailmasta, niin ”The Court of the Crimson Kingin” lyriikat tuntuvat vain pinnalliselta, vaikkakin mielikuvitukseltaan rikkaalta, fantasiaskenaarion kuvaukselta. Myös itse kappaleen rakenne on hieman itseään toistava ja yllätyksetön. Aivan loppua lukuun ottamatta. Aivan lopussa, kun kappaleen luulee jo päättyneen, päälle iskevä Gilesin rumpu-kooda on nimittäin upea!

In The Court Of The Crimson King -levy on hämmentävän vahva ja kypsä suoritus nuorilta muusikoilta, joiden keskimääräinen ikä oli vain noin 23 vuotta. Levyssä ehkä kaikista merkille pantavinta on se, miten totaalisesti se ignoroi bluesin vaikutuksen aikana, jolloin sen vaikutus oli lähes kaikenkattava rock-musiikissa. Bluesin sijasta King Crimson hamuaa vaikutteita etenkin jazzin, folkin ja taidemusiikin puolelta ilman, että he varsinaisesti siteeraisivat suoraan mitään näistä genreistä. Bändi onnistuu uskomattomalla tavalla sulattamaan nuo ainekset aivan uudenlaiseksi keitokseksi. Keitokseksi, jota aikanaan alettiin kutsumaan progressiiviseksi rockiksi. Olisi ehkä liioittelua väittää, että King Crimson keksi progressiivisen rockin, mutta väittäisin, että In The Court Of The Crimson Kingia voi kuitenkin kutsua hyvällä omatunnolla ensimmäiseksi täysin kypsäksi progealbumiksi.

Levyn vaikutus on ollut valtava varsinkin progressiivisen rockin puolella, mutta Schizoid Manista ovat hakeneet innoitusta myös monet metallibändit. Trespass-levyään (1970) mökillä säveltäessään Genesis kuulemma kuunteli In The Court Of The Crimson King -levyn puhki ja Yesin väki taas totesi nähdessään yhtyeen livenä noihin aikoihin, että rima on nostettu selkeästi seuraavalle tasolle ja että heidän olisi treenattava jatkossa huomattavasti enemmän mukana pysyäkseen. Yksittäisistä Yesin kappaleista ”Heart Of The Sunrise” on aivan selkeästi velkaa ”Schizoid Manille”.

In The Court Of The Crimson King nousi Briteissä viidennelle sijalle albumilistalla (Crimsonin paras listasijoitus ikinä), ja bändi oli vahvassa nosteessa intensiivisten livekeikkojenkin myötä. Intensiteetti vaan kävi nuorille muusikoille liiankin kovaksi, ja Amerikan kiertueen jälkeen Ian McDonald ja Michael Giles päättivät lähteä bändistä. Tämä oli tietenkin kova isku yhtyeelle, ja koko King Crimsonin tulevaisuus oli vaarassa. Fripp, Sinfield ja Lake päättivät kuitenkin jatkaa, ja seuraavana vuonna myös McDonald ja Giles palasivat ”vierailijoina” työstämään jatkoa Crimson-saagalle – In The Wake Of Poseidonin. Tämän jälkeen King Crimsonin tulevaisuus oli tukevasti Robert Frippin otteessa.

Parhaat biisit: ”21st Century Schizoid Man” ja ”Epitaph”

(Toisen näkemyksen levystä voi lukea täältä.)

2. Miles Davis: In a Silent Way

inasilentway
Kannen valokuva: Lee Friedlander

Vuonna 1969 43-vuotias Miles Davis (1926–1991) oli jo tunnustettu jazz-legenda, jolla oli ansioluettelossa jäätävä määrä arvostettuja albumeita, ja hän oli luonut jo muutamankin kokonaan uuden suuntauksen jazzin saralla. 60-luvun lopulla Miles halusi kuitenkin jälleen tehdä jotain aivan uutta. Hän oli katsonut jo jonkin aikaa kateellisena, kuinka uudet rock-bändit olivat saavuttaneen kulttuurisen valtavirta-aseman ja kuinka nämä popparit olivat samalla rikastuneet ennennäkemättömällä tavalla. Miles tahtoi osansa tästä menestyksestä ja näki, että yksi avaimista muutokseen oli musiikkinsa sähköistäminen. Miles Davisin kaksi edellistä albumia Miles In The Sky (1968) ja Filles de Kilimanjaro (1969) olivat jo flirttailleet kevyesti sähköisten instrumenttien käytön kanssa, mutta In A Silent Waylla ne lopullisesti integroitiin keskeiseksi osaksi bändin sointia

In A Silent Wayn kokoonpano oli pääosin samoin kuin edeltäjänsä Filles de Kilimanjaron lopullisessa kokoonpanossa (Kilimanjaron kokoonpano vaihtui hieman kesken sessioiden), eli saksofonissa Wayne Shorter (s.1933), rummuissa Tony Williams (1945–1997), bassossa Dave Holland (s.1948) ja sähköpianoissa Chick Corea (s.1941) sekä Herbie Hancock (s.1940). Miles Davis kutsui kuitenkin mukaan sessioihin nuoren brittikitaristi John McLaughlinin (s.1942) sekä kosketinsoittaja Joe Zawinulin (1932–2007), jonka hän samalla pyysi tuovan mukaan ”jotain soitettavaa”. Ja Zawinulhan toi. Nimittäin sävellyksensä, josta muodostui levyn nimikappaleen ”In A Silent Way/It’s About That Time” alkuosa eli ”In A Silent Way”. Zawinulin mukaan tosin loppupuoliskokin oli pitkälti hänen säveltämänsä, vaikka kappale meni Miles Davisin nimiin. Kuten vierailevien säveltäjien työlle oli hänen levyillään usein tapana käydä.

In A Silent Way on ensimmäinen Miles Davisin levy, joka rakennettiin studiossa pop-levyjen tapaan leikkaamalla ja liimaamalla lopulliset kappaleet kasaan eri otoista. Tuottaja Teo Macero meni jopa niin pitkälle, että kappaleissa toistetaan sellaisenaan kopioita jo aiemmin kuulluista osioista. Homma toimii nerokkaasti musiikin kannalta, mutta soundeihin ilmeisesti juuri nämä studiomanipulaatiot ovat tuoneet tavanomaista enemmän hieman häiritsevää nauhakohinaa. Ilmeisesti Macerolla oli myös keskeinen vaikutus siihen, että molemmat levyn kappaleet noudattava ainakin löyhästi klassisen musiikin kolmiosaista sonaattimuotoa, joka perinteisesti muodostuu esittelyjaksosta, kehittelyjaksosta ja kertausjaksosta.

Levy alkaa 18-minuuttisella ”Shhh/Peacefulilla”, joka on meditatiivisen kaunis, mutta silti itsepintaisen ja lähes hypnoottisen oloisesti eteenpäin kulkeva kappale. Tony Williams nakuttaa ja sutii lähes koko kappaleen ajan hi-hatin ja symbaalien avulla tasaista ja simppeliä rytmiä bändin taustalle, johon eri solistit sitten sommittelevat sooloja ja teemoja. John McLaughlinin hienovaraisella, mutta silti kipakalla, puhtaalla, ilman säröä soitetulla sähkökitaralla on kappaleessa tärkeä rooli.

Zawinulin sävellys ”In A Silent Way” muuttui merkittävästi Miles Davisin käsittelyssä, hänen yksinkertaistaessaan sitä poistaen teemasta sointuvaihdoksia ja tehden rytmeistä rokkaavammat. Zawinul ei ollut muutoksiin tyytyväinen ja levyttikin myöhemmin kappaleen alkuperäisversion kolmannelle soololevylleen Zawinul (1971). No viis Zawinulista, Davisin käpälöimä versio on upea. Kappale alkaa utuisan kauniisti ja tunnelmallisesti tuoden hieman mieleen Davisin kymmenisen vuotta aiemmin ilmestyneen klassikkolevyn Kind Of Bluen (1959). Puolentoista minuutin jälkeen kappale muuttuu rytmisemmäksi ja Davis soittaa kappaleen toisen teeman tymäkällä trumpettisoundilla. Tässäkin kappaleessa Tony Williams joutuu nakuttamaan aika simppeleitä ja yksinkertaisia kuvioita. Mitäköhän hän ajatteli roolistaan? Itse olisin kaivannut hieman elävämpää rumpalointia (johon Willams olisi luonnollisesti pystynyt, jos Davis olisi sellaista tahtonut), mutta hyvinhän homma toki toimii näinkin. Ja toisaalta sitten kun Williams pitkän nakuttelun jälkeen hetkeksi päästetään kunnolla irti, on se toki entistä palkitsevampaa.

On muuten hieman hämmentävää, että levyllä soittaa peräti kolme kosketinsoittajavirtuoosia: Corea ja Hancock sähköpianoissa ja Zawinul uruissa. Kolmikon työskentely ei kuitenkaan ajaudu missään vaiheessa keskinäiseksi kilpasoitoksi, vaikka jokainen heistä aikanaan 70-luvulla tulisi johtamaan omia jazzrock-bändejään soittaen niissä välillä miljoona nuottia sekunnissa -tyylillä. In A Silent Waylla koko kolmikko kuitenkin osoittaa kunnioitettavaa itsehillintää soittaen hillitysti ja toisiaan kuunnellen. Varsinaisia kosketinsoitinsooloja ei levyllä oikeastaan edes kuulla.

In A Silent Way on tyylikäs levy, ja itse ajattelen sitä aina tavallaan Kind Of Bluen räyhäkkäämpänä pikkuveljenä. Viileän sininen tunnelma on pitkälti sama, vaikka sävy on ehkä hieman tummempi ja musiikissa on toki moni asia muuttunut. Paitsi että In A Silent Way oli tärkeä suunnannäyttäjä juuri kehittymässä olleelle jazz-rock-genrelle, näkisin myös, että se on vaikuttanut vahvasti myös ns. third streamin (jazzin ja klassisen musiikin yhdistävä löyhä genre) kehitykseen. Manfred Eicherin vuonna 1969 perustaman ECM Recordsin jazz-levyt tuntuvat olevan myös huomattavan usein velkaa ainakin jossain määrin tälle Miles Davisin siniselle jalokivelle.

3. The Beatles: Abbey Road

abbeyroad
Kansisuunnittelu: Kosh

Abbey Road on vuonna 1960 perustetun The Beatlesin 12. studioalbumi. Abbey Road on itseasiassa viimeinen levy, jonka bändi teki yhdessä, vaikka käytännössä Let It Be, jonka materiaali oli äänitetty suurimmaksi osaksi ennen Abbey Roadia, julkaistiinkin vielä sen jälkeen ennen kuin The Beatles laittoi virallisesti pillit pussiin.

Ja millainen albumi se onkaan! Tuntuu että Abbey Roadilla kaikki kliksahtaa kohdilleen paremmin kuin yhdelläkään The Beatlesin albumilla aiemmin, ja kokonaisuus on vahvempi kuin koskaan.

Levy alkaa upeasti makeasti keinahtelevasti groovaavalla John Lennonin (1940–1980) säveltämällä ”Come Together”:lla. Kappale on simppeli, mutta todella koukuttava. Seuraavana vuorossa on kitaristi George Harrisonin (1943–2001) kaunis ”Something”, joka oli myös albumin ensimmäinen sinkkujulkaisu. Hienovarainen kappale kasvaa kertosäkeessä komeasti jousien tukemana ja saattaa hyvinkin olla Harrisonin paras kappale ikinä. Sen toisen tämän levyn Harrison-biisin ohella… Kolmantena levyllä kuullaan Paul McCartneyn sävellys ”Maxwell’s Silver Hammer”, jota Lennon vihasi niin paljon, ettei edes suostunut soittamaan kappaleella. Ei lastenlaulumainen kappale kuitenkaan huono ole, vain aavistuksen rasittava. Sovitukseltaan biisi on mukavan monipuolinen ja sisältää kiinnostavia soundeja (mm. Moog). Ja vaikka Lennon kutsui biisiä ”Paulin mummomusiikiksi”, kappale sisältää sanoituksiensa osalta aika synkkiäkin hetkiä:

Bang! Bang! Maxwell’s silver hammer

Came down upon her head

Bang! Bang! Maxwell’s silver hammer

Made sure that she was dead

Levy jatkuu toisella McCartneyn sävellyksellä ”Oh! Darling”, joka on melko vähäpätöinen doo-wop-henkinen rokkiraita ja levyn turhinta antia. McCartneyn laulusuoritus on kyllä hieno, vaikka siinä jotain hieman väkinäistä onkin.

Rumpali Ringo Starrin (s.1940) säveltämä ja laulama ”Octopus’s Garden” palauttaa levyn fiftari-tunnelmista jälkeen hieman lastenlaulumaisiin tunnelmiin. Ringon kappale on hauska ja eskapistinen biisi leppoisasta päivästä meren alla. Biisiin on saatu studiokikkailujen avulla myös soundien puolesta mukava vedenlainen tunnelma.

Lennonin ”I Want You (She’s So Heavy)”:n myötä levy siirtyy huomattavasti aikuismaisempiin tunnelmiin kappaleen kuvatessa pakkomielteistä rakkautta vain muutaman toistuvan lauseen voimalla. Melkein kahdeksanminuuttinen kappale käynnistyy 6/8-tahtilajissa soitetulla arpeggio-kitarakuviolla ja siirtyy sitten junnaamaan suht raskaasti tasaista 4/4 rytmiä. Kappale on The Beatlesin toiseksi pisin biisi, ja sen sanotaan usein olleen jonkinmoinen inspiraation lähde näihin aikoihin syntyneelle heavy rock -genren yhtyeille. Amerikkalainen R&B -muusikko Billy Preston vierailee kappaleessa soittamassa Hammond-urkuja.

Levyn toisen puoliskon aloittaa George Harrisonin toinen kappale ”Here Comes The Sun”, joka on kuin tuulahdus raikasta ilmaa ”I Want You:n” raskauden jälkeen. Akustisella kitaralla kepeästi käynnistyvä kappale vaikuttaa päällisin puolin varsin simppeliltä pikku laululta, mutta on itseasiassa yllättävänkin hienostunut sävellys hienovaraisine tahtilajin vaihdoksineen ja sointumuutoksineen. Mutta ennen kaikkea kappale on tarttuva, tyylikäs ja optimistisessa valoisuudessaan yksinkertaisesti hurmaava. Upea, upea biisi!

Lennonin ”Because” alkaa hieman ahdistavan oloisella kitarakuviolla, jonka päälle rakennetaan varsin monimutkainen vokaalisovitus, jossa kolmen vokalistin (Lennon, McCartney, Harrison) äänet triplataan muodostamaan yhdeksänääninen lauluharmonia. Kolmikko laulaa upeasti, ja vokaalien äänitys on huippuluokkaa. Kappaleessa kuullaan Moog-syntetisaattorin kumisevan torviäänen ohella myös niinkin eksoottista instrumenttia kuin sähkö-cembaloa, jota soitti tuottaja George Martin (1926–2016).

Kuten The Beatlesin levyt usein Abbey Road sisältää hyvin erityyppisiä kappaleita, mutta jotenkin ne tuntuvat muodostavan tällä kertaa poikkeuksellisen koherentin kokonaisuuden. Jopa niin, että en välttämättä innostu yksittäisinä kappaleina läheskään kaikista biiseistä, mutta yhdessä ne muodostavat jotain varsin vastustamatonta. Ehkä ainakin osittain George Martinin tuotannon ansiosta, joka on hienostuneempaa kuin kertaakaan aiemmin. Levy kuulostaa yhä todella hyvältä. Ja ajattomalta. Apulaisäänittäjänä levyllä toimi muuten nuori Alan Parsons joka tuli myöhemmin niittämään mainetta paitsi Pink Floydin äänittäjänä myös oman bändinsä kera.

Noin 15-minuuttinen ”Medley” sisältää 8 pientä kappaletta, jotka McCartney ja George Martin yhdistivät yhdeksi, ei saumattomaksi kokonaisuudeksi, mutta hieman sinne päin kuitenkin. ”Medleyn” kaikki osiot eivät olisi pärjänneet omillaan, mutta osana tätä kokonaisuutta nekin liitävät hienosti.

Medleyn kohokohtia on McCartneyn vauhdikas ”You Never Give Me Your Money”, Lennonin unelias ”Sun King” ja erityisesti kokonaisuuden kaksi viimeistä osaa eli McCartneyn orkesterin ja neljän Beatlen ”kuoron” sisältävä ”Carry That Weight” sekä reippaasti rokkaava lopetus ”The End”.

”The Endissä” Ringo soittaa harvinaisen rumpusoolon (15 sekuntia kestävän), jonka hän sanoo olleen heavy-bändi Iron Butterflyn ”In-A-Gadda-Da-Vida” -eepoksen inspiroima. Ringon rumpubreikki on ehkä lyhyt, mutta itseasiassa aika hauska ja toimiva. Kappaleessa kuullaan myös kolmen kitaristin, eli Lennon, McCartney ja Harrison -kolmikon vuoropuhelu, jossa kukin kitaristi soittaa kaksi tahtia vuorollaan. Kitararevittelyjen jälkeen alkaa aivan uskomattoman kaunis lauluosuus, joka lauletaan vain kerran ja jonka sanoitukset olisivat olleet täydellinen päätös The Beatlesin tarinalle:

And in the end

The love you take

Is equal to the love you make

Mutta itseasiassa ne eivät ole edes päätös tälle levylle, vaan pienen tauon jälkeen kuullaan levyhistorian ensimmäinen piiloraita eli ”Her Majesty”, joka on alle puolen minuutin mittainen music hall -hassuttelu. Kappale päätyi mukaan levylle puolivahingossa. Alun perin sen piti olla Medleyn keskellä, mutta kappale ei toiminut siellä, ja McCartney käski tuhoamaan äänityksen, mutta äänittäjä John Kurlander pelasti kappaleen ja liitti sen levyn loppuun, joka oli sitten lopulta bändiä miellyttävä ratkaisu.

Abbey Road saattaa hyvinkin olla The Beatlesin paras levy. Kokonaisuus on todella vahva, lähes kaikki biisit loistavia, sovitukset ovat täynnä nerokkaita pikku yksityiskohtia, ja Martinin tuotanto on hiotumpaa kuin koskaan aiemmin. Abbey Roadin oli tarkoitus olla The Beatlesin viimeinen levy, ja uran huipentumalta se monella tapaa vaikuttaakin, mutta lopulta kävi niin, että aiemmin aloitettu Let It Be -levyprojekti elvytettiin ja tuo pääosin ennen Abbey Roadia äänitetty levy julkaistiin vuonna 1970 bändin viimeisenä studiolevynä. Tavallaan harmi, mutta onhan silläkin levyllä hetkensä.

Parhaat biisit: ”Come Together”, ”Something”, ”Here Comes The Sun, Because”, ”You Never Give Me Your Money”, ”Carry That Weight” ja ”The End”

4. Miles Davis: Filles de Kilimanjaro

filles.jpg
Kansisuunnittelu: Hiro

Filles de Kilimanjaro on edeltäjänsä Miles In The Skyn (1968) kanssa siirtymävaiheen albumi, jossa Miles Davis jatkaa varovasti kokeiluaan lisätä sähköisiä instrumentteja yhtyeensä sointiin.

Filles de Kilimanjaro on viimeinen albumi, jossa soittaa koko hänen ”toinen suuri kvintettinsä”, eli saksofonisti Wayne Shorter, kosketinsoittaja Herbie Hancock, sähköbasisti Ron Carter ja rumpali Tony Williams. Kesken levyn äänityksien Dave Holland, joka soitti akustista bassoa, korvasi Carterin, ja Hancockin tilalle tuli sähköpianoa soittava Chick Corea.

Levy alkaa komeasti nopeatempoisella ja alle kuusiminuuttisella ”Frelon Brunilla”, jossa erityisesti Tony Williamsin hyperaktiivinen soitto on upeaa kuultavaa, ja Ron Carterin hillityn voimakas basso tukee häntä upeasti. Aivan mahtava rytmiryhmä! Seuraava kappale, 14-minuuttinen ”Tout de suite”, on kiinnostavasti polveileva viisiosainen kappale, jossa William pysähtyy välillä nakuttamaan itsepintaisesti toistuvaa rytmiä, jonka päällä Herbie Hancockin Rhodes sooloilee pehmeästi.

Kolmas kappale, Miles Davisin ja Gil Evansin nimiin kreditoitu ”Petit machins”, on luultavasti levyn monimutkaisin. Kappaleen alussa Davisin trumpetin kuljettama melodia on monimutkainen, ja voimakas teema soitetaan 11/4-tahtilajissa. Wayne Shorter soittaa upean soolon kappaleen alkupuolella Davisin trumpetti-intron perään.

Filles de Kilimanjaro ei ole samalla tavalla mullistava levy kuin jotkut Miles Davisin merkkiteokset, kuten myöhemmin samana vuonna ilmestynyt In A Silent Way, mutta materiaali on kauttaaltaan todella vahvaa, ja bändi soittaa hillityn tyylikkäästi kautta linjan. Hieno levy.

Parhaat biisit: ”Frelon brun” ja ”Petit machins”

5. Colosseum: Valentyne Suite

valentyne.jpg

Valentyne Suite on Colosseumin toinen studioalbumi, ja se ilmestyi marraskuussa 1969 vain vajaata vuotta myöhemmin kuin yhtyeen debyytti Those Who Are About to Die Salute You (maaliskuu 1969). Colosseumin perusti vuonna 1968 rumpali Jon Hiseman (1944–2018) ja saksofonisti Dick Heckstall-Smith (1934–2004), jotka olivat molemmat aiemmin soittaneet yhdessä New Jazz Orchestrassa ja semi-legendaarisessa The Graham Bond Organisationissa (bändissä on soittanut mm. Jack Bruce, Ginger Baker, John McLaughlin…). Graham Bond oli varsin perso päihteille, ja meno yhtyeessä oli kaoottista, mikä osaltaan ajoi Hisemanin ja Heckstall-Smithin perustamaan omaa yhtyettä. Toinen syy oli halu tehdä ”monimutkaisempaa ja vakavampaa” musiikkia. The Graham Bond Organisation oli laadukkaista soittajistaan huolimatta kuitenkin suht perinteistä rhythm & bluesia, ja etenkin Hisemanin ambitiot olivat paljon korkeammalla.

Valentyne Suitea edeltänyt Those Who Are About to Die Salute You oli kunnianhimoinen albumi, ja pioneerityötä jazz-rockin parissa, ottaen samalla jo askeleita progressiivisen rockin suuntaan yhdistellen musiikkiinsa mm Johann Sebastian Bachin (1685–1750) teemoja. Pääosin levy oli kuitenkin vielä aika kiinni bluesissa. Valentyne Suite kuitenkin petraa mukavasti debyytistä sisältäen keskimäärin huomattavasti kiinnostavampia sävellyksiä ja jatkaen vielä pidemmälle progressiivisen rockin suuntaan.

Levyn aloittaa energinen ja koukuttavan vokaaliosuuden (jonka laulaa hieman nuhaisesti bändin kitaristi James Litherland) sisältävä ”The Kettle”, joka on suhteellisen blues-henkinen ralli ja siinä mielessä aika lähellä debyyttilevyn kappaleita.

Seuraava kappale ”Elegy” on huomattavasti kepeämpi kappale ja kuulostaa yhä yllättävän modernilta. Hisemanin nopea ja ilmava jazzahtava rumpalointi ajaa kappaletta upeasti eteenpäin. Heckstall-Smith soittaa upean tenorisaksofoni-soolon ja Litherlandin soul-henkiset vokaalit toimivat myös mukavasti. ”Elegy” tuo mieleeni jotkut vuosikymmeniä myöhemmin ilmestyneet triphop-biisit.

Kolmas kappale ”Butty’s Blues” on hidas blues jossa bändin taitava Hammond-urkuri Dave Greenslade (s.1943) pääsee kunnolla esiin ensimmäistä kertaa. Kappaleessa on myös onnistuneet orkestraatiot jousi -ja torvisektiolle, joilla tehdään mukavasti pesäeroa tavalliseen bluesiin. Etenkin lopun puhallinkliimaksi, jonka taustalla Litherlandin sähkökitara sooloilee kaoottisesti, on komea.

”The Machine Demands A Sacrifice” on yksi levyn kohokohdista. Litherland laulaa rouheasti, ja kappale svengaa mukavasti eri jäsenten ottaessa vuoron perään omia soolo-osuuksia. Hisemanin rumpalointi on tässä kappaleessa erityisen luovaa. Kappaleen lopussa on kummallinen muutaman minuutin kestävä fade-out/fade-in osuus kilkutteluineen ja kaikuefekteineen, joka tuo mieleen muutamia vuosia myöhemmät krautrock-kokeilut.

Levyn päättää sen ehdoton kohokohta, 17 minuuttia kestävä ja kolmeen osaan jaettu ”Valentyne Suite”, jonka sävelsi kosketinsoittaja Dave Greenslade. Valentyne alkaa Greensladen uruilla ja Heckstall-Smithin saksofonilla ja lähtee pian käyntiin Hisemanin räjähtävällä soitolla. Greenslade kilkuttelee päälle tyylikkään melodian vibrafonilla. Instrumentaatio elää pitkin kappaletta hienosti eri jäsenten ottaessa vuoron perään vastuuta melodian kuljettamisesta. Säveltäjä Greenslade saa itse eniten soolotilaa, ja hänen Hammond-liruttelunsa ovatkin komeaa kuultavaa. Kuten yleisestikin kautta levyn myös ”Valentyne Suitessa” Jon Hisemanin taitava ja jatkuvasti hyperaktiivinen rumpalointi antaa biisille upean eteenpäin menevän fiiliksen. Hisemania olisi helppo syyttää ylisoittamisesta, mutta jotenkin homma vaan toimii. Toisin kuin aiemmat levyn kappaleet ”Valentyne Suite” on kokonaan instrumentaalinen. ”Valentyne Suite” on huikea yhdistelmä jazz-rockia ja progressiivista rockia.

Valentyne Suite oli yksi edelläkävijöistä paitsi jazzin, bluesin ja rockin yhdistelemisessä, mutta se oli myös ihan siellä aallon harjalla käyttäessään rock/jazz-bändin tukena myös pientä sinfoniaorkesteria. Colosseum julkaisi vielä kaksi albumia ennen kuin hajosi. Myöhemmin 70-luvulla Hiseman perusti yhtyeen nimeltä Colosseum II, joka jatkoi tavallaan Colosseumin linjoilla soittaen kuitenkin pääosin hieman geneerisempää ja teknisempää fuusiojazzia. Dave Greenslade taasen perusti vuonna 1973 oman progebändinsä Greensladen, mutta säveltäjänä hän ei enää ikinä yltänyt yhtä hienoon suoritukseen kuin kappaleessa ”Valentyne Suite”. 1994 Colosseum kasasi rivinsä uudelleen ja toimi säännöllisen epäsäännöllisesti vuoteen 2015 asti.

Parhaat biisit: Elegy ja Valentyne Suite.

6. The Soft Machine: Volume Two

volumetwo.jpg

Volume Two on vuonna 1966 perustetun brittiläisen The Soft Machinen toinen studioalbumi. Soft Machinen (The tippui myöhemmin nimestä pois) perusti vuonna 1966 Canterburyssa nelikko Robert Wyatt (s.1945), Kevin Ayers (1944–2013), Daevid Allen (1938–2015) ja Mike Ratledge (s.1943). Daevid Allen (joka myöhemmin perusti oman usvaisen progebändinsä Gongin) ei ehtinyt mukaan bändin debyyttilevylle, vaan sen äänitti triona jäljelle jäänyt kolmikko. Vuonna 1968 ilmestynyt nimetön debyytti on viehättävä psykedeelinen rock-albumi, jossa kamppailevat keskenään Kevin Ayersin pop-taipumukset ja Wyattin ja Ratledgen kokeellisemmat impulssit. Pian debyytin jälkeen Ayers turhautuikin hänestä liian monimutkaiseksi muuttuneeseen musiikkiin ja häipyi vähäksi aikaa kokonaan musiikkibisneksestä, kunnes palasi myöhemmin rakentamaan omaa soolouraansa vaihtelevalla menestyksellä.

Ayersin lähdettyä rumpali/vokalisti Robert Wyatt ja kosketinsoittaja Mike Ratledge värväsivät hänen tilalleen basisti Hugh Hopperin (1945–2009), joka oli aikoinaan soittanut Wyattin kanssa Wilde Flowersissa ja toiminut myös Soft Machinen roudarina pitkällä USA:n kiertueella, jossa bändi lämmitteli Jimi Hendrixia. Ratledgen ja Wyattin tavoin myös Hopper oli suuntautunut vahvasti jazziin ja kokeelliseen musiikkiin. Tämän myötä pop-elementti hiipui selkeästi pois bändin musiikista, vaikka se vielä Wyattin dadaistisissa vokaaliosuuksissa omalla tavallaan elikin. Soundillisesti Hugh Hopperin muhkeasti pörisevä fuzz-basso oli myös tärkeä ja voimakas lisä bändin musiikkiin. Soittoteknisestikin erittäin taitava Hopper oli hieno rekrytointi bändiin, sillä nyt kasassa oli soittotaidoiltaan tasaisen virtuoosimainen ryhmä.

Volume Twolla musiikki on vimmaista, monimutkaista ja kaoottista. Ja välillä suorastaan absurdin kuuloista etenkin Wyattin dadaistisen ja taas toisaalta välillä hyvinkin maanläheisen huumorin ja sanoituksien osalta (Wyatt laulaa mm. aakkoset etu- ja takaperin ja toisaalta myös bändin arkisista kokemuksista Jimi Hendrixin lämppärinä). Jatkuvasti päälle vyöryvät äänimassat toki omalta osaltaan lisäävät absurdiuspisteitä ja tekevät kuuntelukokemuksesta välillä varsin hämmentävän. Genren määrittely albumin kohdalla on lähes mahdotonta. Periaatteessa kyse on jazzin ja psykedelian sävyttämästä progressiivisesta rockista, mutta tällaista progressiivista rockia kukaan ei ollut aiemmin tehnyt eikä oikeastaan tullut tekemään myöhemminkään. Ei edes Soft Machine itse, koska bändi vaihtoi jatkuvasti suuntaa levystä toiseen. Tämä tulisi mm. olemaan viimeinen levy, jolla Robert Wyattin vokaaleilla olisi merkittävä rooli yhtyeen musiikissa. Tai ylipäätänsä kenenkään vokaaleilla. Bändi oli matkalla kohti instrumentaalimusiikkia.

Mutta ei mennä liikaa asioiden edelle, vaan palataan Volume Twolle. Levy koostuu kahdesta pitkästä suitesta ”Rivmic Melodiesista” ja ”Esther’s Nose Jobista”, joiden välissä on kaksi lyhyempää kappaletta. Suitet ovat oikeastaan yhtenäisiä sävellyksiä, mutta Frank Zappa vinkkasi Hugh Hopperille, että pitkät sävellykset kannattaa jakaa useampaan osaan, jotta rojalteja tulisi enemmän. Mike Ratledgen mukaan tosin pitkien biisien jako oli levy-yhtiön vaatimus, mikä olisi perustunut siihen, että radio-dj:t olisivat olleet myöntyväisempiä soittamaan lyhyitä parin minuutin kappaleita kuin pitkiä järkäleitä. Ehkäpä, mutta loppujen lopuksi levyn musiikki ei todellakaan juuri radiossa soinut. Paitsi muutaman live-esiintymisen myötä John Peelen showssa.

Ensimmäisen levypuoliskon 17-minuuttinen ”Rivmic Melodies” koostuu 10 osasta, joiden kesto vaihtelee 10 sekunnista kuuteen minuuttiin. Suurin osa osioista on Hugh Hopperin sävellyksiä, joihin Robert Wyatt teki sanoitukset, mutta toisaalta suiten kohokohta on sen pisin osa eli kuusiminuuttinen 13/8-tahtilajissa koikkelehtiva Mike Ratledgen sävellys ”Hibou, Anemone and Bear”. Ratledge soittaa kappaleessa upean urkusoolon vauhdikkaan piano-, rumpu- ja saksofonitaustan päälle. Kappale onkin ensimmäinen saksofonin esiintyminen Soft Machinen levyllä. Puhaltimia levyllä soittaa Hughin veli Brian Hopper, joka vierailee useammallakin raidalla. Tästä eteenpäin saksofoni tulisi useaksi vuodeksi olemaan merkittävä soitin Soft Machinen sointia. Ei tosin Brianin soittamana.

”Rivmic Melodiesin” jälkeen kuullaan kaksi erillistä kappaletta (jotka joissakin levypainoksissa on tosin virheellisesti merkitty osaksi jälkimmäistä suitea). Ensimmäinen näistä on Ratledgen säveltämä, 7/4-tahtilajissa rokkaava ja surisevan urun säestämä maaninen kappale ”As Long As He Lies Perfectly Still” ja Hugh Hopperin akustisen kitaran ja Ratledgen cembalon säestämä ”Dedicated To You But You Weren’t Listening”, joka on yksi harvoja hengähdystauoista muuten hyvin tiiviillä levyllä.

B-puolen 11-minuuttinen ”Esther’s Nose Job” on lähes täysin Ratledgen käsialaa. Ratledgen suite tuntuu olevan jopa ensimmäistä haastavampi ja kokeellisempi. Ratledgen kidutetulta kuulostava Lowrey-urku saa paljon tilaa, ja hänen soittonsa onkin hienoa, vaikkei aina helppoa kuultavaa. Suiten kohokohta lienee pariminuuttinen osio ”Pig”, jossa Robert Wyatt laulaa naisten alushepenien iloista, mutta päätyy kuitenkin toteamaan, että alastomana on silti kivempaa. Ratledgen urut röhkivät ja ähkivät taustalla kuin kiimainen possulauma. Tuhmaa. Mutta hauskaa! Tälläisiä pikkutuhmia juttuja tuli olemaan jatkossa useillakin ns. Canterbury-skeneen liittyvillä levyillä.

The Volume Two on kerrassaan huima levy ja suoranainen musiikillinen seikkailu. Soft Machinen kolme ensimmäistä levyä eivät olleet suuria myyntimenestyksiä, mutta niillä oli valtava vaikutus moneen lahjakkaaseen muusikkoon erityisesti Canterbury-skenessä, mutta myös hieman myöhemmin vauhtia saaneen, monimutkaisen avant-progen saralla.

Parhaat biisit: Hibou, Anemone and Bear”, ”Pig” ja ”As Long As He Lies Perfectly Still”

7. Pharoah Sanders: Karma

karma.jpg

Karma on saksofonisti Pharoah Sandersin (s. 1940) kolmas albumi bändin johtajana. Ennen oman bändinsä perustamista Sanders soitti parin vuoden ajan John Coltranen yhtyeessä (ja levyillä Ascension ja Meditations), jossa saksofonin soiton vaikutteet liikkuivat molempiin suuntiin näiden kahden mestarisoittajan välillä.

Karma on värikkään ja psykedeelisen kuuloista avantgarde-jazzia, jossa on selkeä ”hengellinen” ote, ja Karmaa voikin hyvin pitää eräänlaisena jatkumona John Coltranen A Love Supremen (1965) spirituaaliselle jazzille. Ja Sandersin musiikissa kuuluu Coltranen loppuaikojen joidenkin levytysten tavoin myös afrikkalaisen ja intialaisen musiikin vaikutus.

Karma koostuu vain kahdesta kappaleesta, jonka 38-minuuttisesta kestosta ”The Creator Has a Masterplan” vie peräti 32 minuuttia.  Kappale alkaa runsailla kilisevillä perkussiotaustoilla, joiden päälle Sanders sommittelee haikean viiltävää ja samalla valtavan kuuloista tenorisaksofonisoundiaan. Musiikki kasvaa ison bändin (tenorisaksofoni, kaksi basistia, kaksi perkussionistia, huilisti, pianisti, rumpali ja käyrätorvi) myötä lopulta kosmiseksi pauhuksi aina välillä taas aaltoillen takaisin rauhallisempiin tunnelmiin, kunnes on taas uuden uljaan nostatuksen aika. Välillä meno yltyy mielipuoliseksi free-tuuttailuksi, eivätkä nuo hetket aina kuulu kappaleen onnistuneimpiin. Hurja ja hieno teos, joka ei ihan sataprosenttisesti kanna massiivista kestoaan.

Pitkän eepoksen jälkeen on vuorossa vielä hieman alle kuusi minuuttia kestävä ”Colors”, joka tyyliltään hieman ja rakenteeltaan tavanomaisempi balladi. Kappaleen vokaaliosuudet laulaa perkussionisti Leon Thomas. ”Colors” ei ole erityisen vahva itsenäisenä kappaleena, mutta toimii hyvin jäähdyttelynä varsinaisen aktin eli ”The Creator Has a Masterplanin” jälkeen.

Karma on erittäin suositeltava levy spirituaalisen avantgarde-jazzin ystäville ja John Coltrane -faneille, jotka kaipaavat jatkoa hänen loppuaikojen levytyksilleen.

8. Frank Zappa: Hot Rats

hotrats.jpg
Kansisuunnittelu: Cal Schenkel

Hot Rats on Frank Zappan (1940–1993) toinen studioalbumi (kuudes, jos The Mothers Of Inventionin kanssa tehdyt lasketaan mukaan), ja monet pitävät sitä hänen parhaana levynään. Minä mukaan lukien.

Hot Rats saattaa hyvinkin olla monimutkaisinta rock-musiikkia, jota vuoteen 1969 mennessä oli tehty. Levyn kompleksisissa kappaleissa on paljon vaikutteita jazzin suunnalta, mutta sitä on silti vaikea liittää suoraan jazzrockin genreen. Ehkä osittain siksi, että kappaleet ovat enimmäkseen niin tarkkaan sävellettyjä. Erityisesti bändin puhallinsoittaja Ian Underwoodin (s. 1939) huolitellusti sovitetut osuudet kertovat tästä. Underwood soittaa useissa kappaleissa lukuisia eri puhallinosuuksia (huilu, saksofoni, klarinetti) päällekkäinäänitysten kautta. Hän on hetkittäin levyllä suoranainen yhden miehen puhallinorkesteri. Tiukasti sävellettyjen osuuksien vastapainoksi kuullaan kyllä myös vapaampia osuuksia, mutta ne viittaavat sitten enemmän bluesiin kuin jazziin. Nuo vapaat osuudet eivät ole levyn parasta ainesta, ja valitettavasti ne ovat hieman ylipitkiä.

Hot Ratsin kahta ääripäätä kuvaa hyvin levyn kohokohta, hurmaavan kimurantti, mutta silti orgaanisesti polveileva, vain hieman yli kolmiminuuttinen instrumentaali ”Peaches En Regalia”, ja toisaalta melkein kymmenenminuuttiseksi venynyt bluesrock-revittely ”Willie The Pimp”. Peaches En Regalia on hyvin tarkkaan mietitty, jatkuvasti kehittyvä sävellys, joka muuttuu jatkuvasti hienovaraisesti itseään toistamatta. Hienosti käytetyt puhaltimet luovat kappaleeseen jännää ”feikki”-keskiaikatunnelmaa. ”Peaches En Regalia” on täydellinen esimerkki kappaleesta, joka on hyvin monimutkainen, mutta silti kuulijalle helposti lähestyttävä. Erinomainen saavutus!

Levyn vastakkaista puolta edustava ”Willie The Pimp” taasen vajoaa aivan liian pitkäksi aikaa melko tyhjänpäiväiseen blues-jamitteluun, vaikka itse kappaleen pääteema toimiikin mukavasti, ja vokalistina vierailevan Captain Beefheartin (1941-2010) rouhea vokaalisuoritus on suorastaan riemastuttava. Levyn pisin kappale, 17-minuuttinen ”The Gumbo Variations” uppoaa niin ikään liian pitkiin ja tylsiin jamitteluihin, mutta onneksi albumi päättyy komeasti mainioita studiokikkailuja sisältävään ja ”Peaches En Regalian” lailla tarkasti sävellettyyn ”It Must Be Cameliin”.

Sävellysten kompleksisuuden ohella Hot Rats oli edelläkävijä myös studioteknisesti. Zappa kokeili levyllä monenlaisia studioteknisiä kikkoja kuten tuplanopeudella äänitettyjä instrumenttiosuuksia, joista hyvänä esimerkkinä esiin voidaan nostaa vaikka It Must Be Camelin hauskasti pärisevät perkussio-osuudet. Hot Rats on myös yksi ensimmäisiä levyjä, jolla rummut äänitettiin hyödyntäen useampaa raitaa (tässä tapauksessa neljää) yleensä tähän mennessä standardin mono-äänityksen sijasta. Edellä mainitut Ian Underwoodin yhden-miehen-orkesteri-päällekkäinäänitykset olivat toki myös innovatiivista toimintaa vuonna 1969.

Hot Rats on kahtiajakautuneisuutensa takia hieman turhauttava kokemus. Lyhyet pikkutarkasti sävelletyt kappaleet ovat upeita, mutta pidemmät ja vapaamuotoisemmat biisit sisältävät liikaa tyhjäkäyntiä.

Hot Rats -levyn, ja Frank Zappan tietenkin yleisemminkin, vaikutus progressiiviseen musiikkiin on ollut valtava. Progen puolella etenkin brittiläinen ”Canterbury-scene” on ammentanut Zappan musiikista valtavasti. Kuten myös hieman myöhemmin kukkaansa puhjennut avantprog-suuntaus. Suomessa nimenomaan Hot Ratsin vaikutus kuului selvästi Pekka Pohjolan muutamalla ensimmäisellä soololevyllä ja jo sitä aiemmin hetkittäin Wigwamissa.

Parhaat biisit: ”Peaches En Regalia” ja ”It Must Be Camel”

9. Caravan: s/t

caravan_debut
Kansisuunnittelu: Keith Davis

Vuonna 1968 perustettu Caravan syntyi legendaarisen Canterbury-bändi Wilde Flowersin raunioille. Wilde Flowersin (joka ei koskaan levyttänyt) lopetettua sen ex-jäsenet kitaristi/vokalisti Pye Hastings (s.1947), basisti/vokalisti Richard Sinclair (s.1948), kosketinsoittaja Dave Sinclair (s.1947) (Richardin serkku) ja rumpali Richard Coughlan (1947–2013) perustivat Caravanin, kun taas Robert Wyatt perusti Soft Machinen (johon liittyi myöhemmin myös toinen Wilde Flowers -veteraani Hugh Hopper). Caravanin ja Soft Machinen myötä kasassa olivat ns. Canterbury-skenen vaikutusvaltaisimmat yhtyeet. Siinä missä Soft Machine suuntautui alusta alkaen hieman kokeellisemmille ja haastavimmille vesille, Caravan liikkui aina jossain määrin popahtavammissa tunnelmissa, vaikka heidänkin musiikissaan oli toki Soft Machinen lailla mukana reippaasti psykedelia- ja jazz-vaikutteita.

Caravanin nimetön debyytti äänitettiin loppuvuodesta 1968, ja se julkaistiin tammikuussa 1969. Se on tärkeä osa progressiivisen rockin alkuvaiheita, vaikkei sitä aivan kypsäksi lajityypin edustajaksi voikaan luonnehtia. Levyllä vallitsee hurmaavan viehättävä ja hieman nukkavieru tunnelma. Musiikki on kotoisaa ja helposti lähestyttävää, mutta ei silti missään vaiheessa pliisua. Bändin nuoret muusikot eivät ehkä ole virtuooseja, mutta hallitsevat instrumenttinsa kuitenkin jo tässä vaiheessa varsin hyvin. Etenkin Dave Sinclairin urkuosuuksissa on hetkittäin jo komeasti potkua. Mitään liiallista näyttämisen halua muusikoilla ei esiinny, eivätkä he näyttäydy levyllä missään määrin minään rokkijumalina, vaan kaiken yllä on mukava inhimillisyyden tunne, ja levyn kuultua tulee lähinnä tunne, että näiden kavereiden kanssa olisi kiva turista musiikista tuopin äärellä pubissa. Pikkunäppärällä hieman montypythonmaisella huumorilla on myös tärkeä rooli levyllä. Tämä yhdistelmä tietynlaista lämmintä maanläheisyyttä ja pilkettä silmäkulmassa tuli olemaan tärkeä elementti myös tulevien Canterbury-bändien levyillä.

Levyn aloittava ”Place Of My Own” on kaunis ja haikea pop-biisi, jonka Pye Hastings laulaa todella sympaattisesti. Myös seuraava kappale ”Ride” toimii mukavasti. ”Ride” tuo mieleen The Beatlesin myöhäistuotannon. Aluksi rauhallisesti ja psykedeelisesti eteenpäin nuljutteleva, mutta sitten komeasti urkujen avulla käyntiin räjähtävä kappale on kelpo kamaa, kunnes touhu saa hieman huteran päätöksen musiikin loppuessa aika tökeröön feidaukseen.

Kolmas kappale, Richard Sinclairin säveltämä ja laulama ”Policeman”, sen sijaan on aika hutera tapaus eikä oikein johda mihinkään. Onneksi seuraavana vuorossa oleva ”Love Song With Flute” kuuluu levyn parhaimmistoon. Kaunista melodiaa kehitellään rauhassa ensimmäisen puolentoista minuutin aikana, minkä jälkeen tempoa nopeutetaan, ja kappale kerää jatkuvasti lisää energiaa pysyen silti kuitenkin koko ajan leppoisan melodisena ja kutsuvana. Pye Hastingsin vokaalit kuulostavat huomattavan paljon Robert Wyattilta tässä biisissä. Pyen Hastingsin isoveli Jimmy Hastings (s.1938) soittaa kappaleessa kauniin huilusoolon (jonka hän improvisoi yhdellä otolla kertaakaan kappaletta aiemmin kuulematta), minkä jälkeen tämäkin kappale loppuu hieman töksähtäen. ”Love Song With Flute” on jo varsin kypsää Caravania ja myös hyvä geneerinen esimerkki siitä, miltä ”Canterbury-soundi” kuulostaa.

Seuraavana vuorossa oleva ”Cecil Rons” poikkeaa aiemmin kuullusta rujommalla soundillaan ja rytmisemmällä otteellaan, vaikka kertosäe on taas varsin melodinen. Ja varsin tarttuva! Kappaleen kohokohta on vokalistin räyhäkkä huuto ”Cecil RoooONS!”. Erittäin hauskan kuuloista! Tunnelma rauhoittuu jälleen ”Magic Manin” myötä, joka on hieman ”Place Of My Ownin” kaltainen melankolinen pop-raita, mutta ei läheskään yhtä onnistunut. Lupaavan alun jälkeen kappale jää hieman junnaamaan paikallaan. ”Grandma’s Lawn” on levyn toinen Richard Sinclairin laulama ja säveltämä kappale. Ja onneksi ”Policemania” huomattavasti onnistuneempi. Laulajana Sinclair on vielä hieman raakile ja Hasting hoitaa homman paremmin. Tulevina vuosina tilanne tulisi kääntymään aivan toisinpäin.

Levyn päättää eniten bändin tulevaa progesuuntaa ennustava, humoristisesti nimetty, 9-minuuttinen ”Where But For Caravan Would I?”, joka oli saanut alkunsa jo Wilde Flowersin aikoina, mistä syystä myös tuon bändin jäsen Brian Hopper (Hughin veli) sai sävellyskrediitin. Aavistuksen muuta materiaalia kompleksisemmassa kappaleessa yhtye pääsee revittelemään aiempaa enemmän. Kolmen minuutin paikkeilla alkava urkujen johtamana rokkaava instrumentaalijakso on mukavaa kuultavaa, mutta voisi toisaalta olla tehokkaampikin. David Sinclair pääsee kuitenkin soittamaan kappaleessa levyn pisimmät ja parhaat urkusoolonsa.

Suht vahvasta debyytistä on kyse, vaikkeivät kaikki levyn kappaleet aivan täysosumia olleetkaan. Levy tarjosi kuitenkin jo hyvän lähtökohdan ja rakennuspalaset yhtyeelle, joka kehittyikin nopeasti, mutta varsin orgaanisen luontevasti, seuraavina vuosina.

Parhaat biisit: ”Place Of My Own”, ”Love Song With Flute”, ”Cecil Rons”, ”Where But For Caravan Would I?”

10. Yes : s/t

yes_debut.jpg
Kansisuunnittelu: Haig Adishian

Kenelläkään Yesin jäsenellä ei ollut yhtyettä perustettaessa kovinkaan mittavaa ansioluetteloa taustallaan, mutta he olivat jo varsin taitavia muusikoita ahkeran keikkailun ja treenauksen ansiosta siinä vaiheessa, kun he ryhtyivät nimettömän debyyttilevynsä äänityksiin keväällä 1969.

Jazzia diggailevat rumpali vain parikymppinen Bill Bruford (s.1949), kuorotaustan omaava, melodisesti mutta aggressiivisesti soittava basisti Chris Squire (1948–2015), rokkaavan rytmikkäästi urkuja soittava, jo neljävuotiaana pianotunnit aloittanut kosketinsoittaja Tony Kaye (s.1946) ja psykedeelisestä rockista ponnistava kitaristi Peter Banks (1947–2013) ja omalaatuisen, korkean kontratenoriäänen omaava vokalisti Jon Anderson (s.1944).

Yes ei ehkä aloittanut uraansa suoraan legendaarisella levyllä kuten vaikkapa King Crimson tai Pink Floyd, mutta hyvin on paketti kasassa bändillä jo tällä debyyttilevyllä. Toki paketti purettiin ja kasattiin uuteen uskoon vielä monta kertaa bändin uran aikana. Yesin musiikki on tässä vaiheessa vielä kaukana tulevien vuosien eeppisen mittakaavan progressiivisesta rockista, mutta bändin pop/rock-biisit olivat jo tässä vaiheessa huolella sovitettuja ja soitto taitavaa. Ennen kaikkea levyn energisyys ja hyvä meininki on parhaimmillaan suorastaan huumaavaa. Kaikki soittavat jo tässä vaiheessa hyvin, etenkin rytmiryhmä Bruford/Squire rokkaavat yhdessä todella kovaa. Myös Peter Banksin psykedelia kohtaa Wes Montgomeryn -henkinen kitarointi tekee vaikutuksen monessa kohtaa, vaikkei sinänsä kovin tarkkaa tai teknisesti virheetöntä olekaan.

Suurin osa levyn kappaleista on Jon Andersonin tai Chris Squiren säveltämiä, mutta levyllä kuullaan myös kaksi coveria, The Beatlesin ”Every Little Thing” ja Byrdsin ”I See You”, jotka Yes on sovittanut mukavasti oman näköisekseen. Etenkin I See Youhun on lisätty mukava pitkähkö instrumentaaliosuus.

Yksi levyn kohokohdista on Andersonin ja Squiren yhdessä säveltämä ”Looking Around”, joka kulkee vauhdikkaasti Tony Kayen mainion urkuriffittelyn maustamana. Kappaleen kertosäe on pirun tarttuva!

Debyytin kappaleista oikeastaan vain kaunis ja herkkä Jon Andersonin säveltämä ”Survival” jäi edes jollain tavalla elämään Yesin keikkasetteihin pidemmäksi aikaa, mutta se kertoo mielestäni enemmän siitä, miten kovatasoista bändin tuleva materiaali oli, eikä näiden kappaleiden heikkoudesta.

Yesin ensimmäinen levytys sai jonkin verran positiivisia arvioita, mutta myi kehnosti. Bändi kuitenkin jatkoi tarmokasta keikkailua, voitti yleisöä puolelleen sitä kautta ja palasi levyttämään jo seuraavana vuonna samalla kokoonpanolla toista albumiaan Time And A Wordia. Ja oikein sinfoniaorkesterin kera…

Parhaat biisit: ”Beyond And Before”, ”Looking Around” ja ”Survival”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI


Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: